Lyhyesti tarinamme:
Olemme tavanneet Englannissa (poikaystäväni kotimaassa) ja asuneet siellä yhdessä 3vuotta. Suhteemme ei ole koskaan ollut kovin helppo, mutta vaikeuksienkin jälkeen rakastamme toisiamme ja uskon että rakkautemme ja suhteemme on voimakkaampi kuin koskaan.
Olen aivan varma (ja hän myös) että haluamme mennä naimisiin, perustaa perhe ja vanheta yhdessä.
Nyt on kuitenkin niin, että vuosi sitten muutin Suomeen opintojeni perässä, ja opintoja jäljellä vielä 4vuotta.
En asu lentokentän lähellä joten matkustaminen Englantiin on suhteellisen vaikeaa ja opiskelijan rahoilla kallista, ja näemmekin toisiamme vain n. 3 kertaa vuodessa 1vko-2vko, ja lisäksi kesällä melkein 3 kuukautta asuisin Englannissa.
Olen suhteestamme varma, mutta pelottaa heittää 4vuotta elämästä tähän. Mitä jos muutumme (molemmat kuitenkin vielä nuoria)paljon erossa olo aikana ja sitten kaduttaa että "hukkasi" aikaa tähän?
Kaukosuhde sinänsä ei ole kahdelle itsenäiselle ja realistiselle ihmiselle suuri ongelma (mustasukkaisuus, yksinäisyys yms. eivät aiheuta ylitsepääsemättömiä ongelmia).
Hän ei voi työnsä takia muuttaa Suomeen, sillä hänen alan töitä ei Suomessa ole, ja minun opiskelu mahdollisuudet valitsemallani alalla heikot Englannissa!
Toisaalta en osaa luovuttaa. En uskalla enkä halua erota. Järki kuitenkin sanoo että parempi nyt, koska todennäköisyys erolle jossain vaiheessa on niin suuri.
Mitä mieltä olette? Kannattaako yrittää? Mistä löytää rohkeus jättää "elämänsä rakkaus" vasten tahtoaan? Onko mahdollista että eroamme nyt ja tiemme kohtaavat myöhemmin? Onko teillä kokemuksia samanlaisesta elämäntilanteesta?
Kaikki vinkit, kokemukset ja kommentit olisivat nyt tarpeen. Mieleni on kuin suuri lankakerä jonka päätä en löydä (enkä edes häntää :)
Olemme tavanneet Englannissa (poikaystäväni kotimaassa) ja asuneet siellä yhdessä 3vuotta. Suhteemme ei ole koskaan ollut kovin helppo, mutta vaikeuksienkin jälkeen rakastamme toisiamme ja uskon että rakkautemme ja suhteemme on voimakkaampi kuin koskaan.
Olen aivan varma (ja hän myös) että haluamme mennä naimisiin, perustaa perhe ja vanheta yhdessä.
Nyt on kuitenkin niin, että vuosi sitten muutin Suomeen opintojeni perässä, ja opintoja jäljellä vielä 4vuotta.
En asu lentokentän lähellä joten matkustaminen Englantiin on suhteellisen vaikeaa ja opiskelijan rahoilla kallista, ja näemmekin toisiamme vain n. 3 kertaa vuodessa 1vko-2vko, ja lisäksi kesällä melkein 3 kuukautta asuisin Englannissa.
Olen suhteestamme varma, mutta pelottaa heittää 4vuotta elämästä tähän. Mitä jos muutumme (molemmat kuitenkin vielä nuoria)paljon erossa olo aikana ja sitten kaduttaa että "hukkasi" aikaa tähän?
Kaukosuhde sinänsä ei ole kahdelle itsenäiselle ja realistiselle ihmiselle suuri ongelma (mustasukkaisuus, yksinäisyys yms. eivät aiheuta ylitsepääsemättömiä ongelmia).
Hän ei voi työnsä takia muuttaa Suomeen, sillä hänen alan töitä ei Suomessa ole, ja minun opiskelu mahdollisuudet valitsemallani alalla heikot Englannissa!
Toisaalta en osaa luovuttaa. En uskalla enkä halua erota. Järki kuitenkin sanoo että parempi nyt, koska todennäköisyys erolle jossain vaiheessa on niin suuri.
Mitä mieltä olette? Kannattaako yrittää? Mistä löytää rohkeus jättää "elämänsä rakkaus" vasten tahtoaan? Onko mahdollista että eroamme nyt ja tiemme kohtaavat myöhemmin? Onko teillä kokemuksia samanlaisesta elämäntilanteesta?
Kaikki vinkit, kokemukset ja kommentit olisivat nyt tarpeen. Mieleni on kuin suuri lankakerä jonka päätä en löydä (enkä edes häntää :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ja höps, olisit ihan hyvin voinut jäädä sinne Englantiin jos mies on tärkeä. Kyllä ihan varmasti sielläkin on samoja opiskelu mahdollisuuksia, ainakin Lontoossa! Jos ei parempiakin. Sitäpaitsi saisit ihan samat opintotuet Suomesta sinne! Ihan turha yrittäää edes haaveilla kaukosuhteesta 4 vuotta! Ei kestä, älä ole naiivi...
Ja höps, olisit ihan hyvin voinut jäädä sinne Englantiin jos mies on tärkeä. Kyllä ihan varmasti sielläkin on samoja opiskelu mahdollisuuksia, ainakin Lontoossa! Jos ei parempiakin. Sitäpaitsi saisit ihan samat opintotuet Suomesta sinne! Ihan turha yrittäää edes haaveilla kaukosuhteesta 4 vuotta! Ei kestä, älä ole naiivi...
"Mitä mieltä olette? Kannattaako yrittää? Mistä löytää rohkeus jättää "elämänsä rakkaus" vasten tahtoaan?"
Ajan mittaan "suhteenne" yksinkertaisesti kuivuu kasaan. Suhde lainausmerkeissä, sillä mikä suhde sellainen on jossa nähdään muutaman hassun kerran vuodessa? Tuohan on vain päiväuni, ei todellinen rakkaussuhde ole jotain satunnaista näkemistä, se on molempien elämän tasapuolista jakamista. Suhteenne joko vain hyytyy ja kuivahtaa kasaan. Tai sitten toinen teistä löytää uuden, ei vähiten sen takia että hormonit alkaa hyrrätä ja pukille pitäisi päästä. Onko terveen aikuisen ihmisen elämä onnellista, jos seksiä (joka on ylivoimaisesti tärkeimpiä, parhaita asioita maailmassa) harrastetaan kourallinen kertoja vuodessa?
Valitan, surullinen totuus on että realiteetit ovat suhdettanne vastaan. Jos ette voi tuon lähempänä toisianne olla, on ero vain ajan kysymys. Vai mitä te oikein kuvittelette, että voitte viettää vuosia tuolla tavalla "puoliliekillä", ja sitten lopulta kun kenties voisitte olla yhdessä huomaattekin ettette tunne mitään toisianne kohtaan, kun tunteet kuoli jo vuosia sitten?
Olen samaa mieltä Petter X:n kanssa tässä asiassa. Suhde kuolee jos sen annetaan kuolla. Ja pitkään erossa se kuolee aivan varmasti.
Minä itse olen tavannut miehen muualta ja se oli molemmille selvää, että toinen muuttaa toisen luokse. Vaikka uhraankin oman koulun, jonne aika moni haluaa, muttei pääse, niin siitä huolimatta valintoja on tehtävä. Voinhan siellä toisessa maassa mennä vastaavaan kouluun vaikka oma koulu täällä Suomessa onkin tasokkaampi. Mutta jos kerran elämässään löytää rakkauden, joka sekä tuntuu ainutlaatuiselta että on molemminpuolista, niin kyllä minä ainakin olen valmis uhraamaan muusta.
Sun kannattaa miettiä:
1. Uskotko, että rakkautenne on jotain ainutlaatuista?
2. Tuntuuko rakkautenne olevan molemminpuolista?
Jos vastasit molempiin kysymyksiin KYLLÄ, sitten suosittelen vielä sitä harkitsemista sen Suomeen muuton kanssa. Jos et ollut varma mitä vastata, silloin varmaan kannattaa harkita muuttoa ja eroamista.
Kiitos mielipiteistänne! Tiedänhän tuon jo itsekin, mutta luonnollisesti totuus sattuu rakastavaa ja on vaikea myöntää tosiasioita. Mistä löydän sen tarvittavan voiman? En tiedä, mutta aion parhaani mukaan pyrkiä totuuteen ja realismiin. Uskon että elämä voittaa loppujen lopuksi!
Olen samaa mieltä että suhde tuskin tulee kestämään jos neljään vuoteen näette vain muutaman kerran.
Mietin vain sitä, että jos nyt päätätte kuitenkin jatkaa, mikä varmasti ihan ymmärrettävää olisi jos kerran rakastatte toisianne, niin mihin ajattelitte sitten sinun valmistuttuasi mennä asumaan? Tuskin mies töitä Suomesta sen paremmin löytää? Ja etkö sinä todellakaan voi opiskella lontoossa? Luulisi että jos niitä töitä voisit siellä tehdä, niin varmasti voisi opiskellakkin?
miksipä ei yrittää?? mulla vastaavanlainen tilanne; tapasin elämäni miehen mutta en halunnut heittää hukkaan vuosia jotka olin uhrannut jo koululleni. päätettiin että puserran tutkinnon loppuun ja sitten muutetaan yhteen.
tietti riippuu koulustasi, minkälaista opiskelu on. itse pystyn kerran kuussa järjestämään viikon loman rapakon yli. lisäksi esim yliopistossa pystyy valmistumaan nopeammin kunhan paiskii töitä hurjana. ja mies on töissä ja pystyy maksamaan matkakustannukset, eihän niitä suomen opintotuella pysty maksamaan.
miten on sujunut? ensimmäinen vuosi takana ja aivan mahtavasti on mennyt, päivittään puhutaan skypessä, nähdään noin kerran kuukaudessa, joulu ja kesälomat yhdessä. olemme vieläkin kuin vastarakastuneet, tosin jännitys on korvattu turvallisuuden tunteella.
kaksi vuotta vielä edessä tätä kaukosuhteilua mutta ollaan päätetty että tästä selvitään. sitäpaitsi, mitä kolme-neljä vuotta on kun puhutaan vuosikymmenistä yhdessä? me ainakin uskotaan että tämä ero yhdessä vain pitää alkuhuumaa yllä pitempään ja yritetään ottaa tästä ilo irti. mikä sen romanttisempaa on kuin kaksi ihmistä syö kuukauden pelkkää makaroonia nähdäkseen rakkaansa...
Niistä elämän realiteeteista. Itse pohdin aluksi ja vieläkin onko tässä mitään järkeä. Järki sanoi ettei ole ja yritinkin unohtaa miehen ja jatkaa eteenpäin. Mutta kun mielessään päättää että siirtyy eteenpäin sen kyllä tietää oliko oikea ratkaisu vai ei.
Itse tajusin etten voisi olla onnellinen ilman tätä miestä. Jos itse pystyt kävelemään pois, teet varmasti oikean ratkaisun. Jos et olisi valmis uhraamaan koko elämääsi ollaksesi vain hänen kanssa yhdessä, kävele pois. Kaukosuhteilu ei ole köyhänä opiskelijana sen arvoista. Mutta jos et pysty kävelemään pois, uskon että suhteenne on jotain erityistä ja se kestää neljän vuoden eron..
ps. miksi ette pystyisi näkemäänä useammin kuin muutaman kerran vuodessa? eikö mies ollut töissä? toimiva kaukosuhde vaatii uhrauksia, molemmilta. jos miehesi ei olisi valmis maksamaan pienestä palkkapussistaan matkarahoja ei ennuste kuulosta hyvältä...
Itsekin olen ollut kaukosuhteessa kaksi vuotta ja toiset pari jaljella. Hyvin on mennyt ja niinkuin sanoit, niin alkuhuuma on kestanyt pitkaan ja toisen nakemista suorastaan odottaa perhoset vatsassa. Me nahdaan muutaman kerran vuodessa...
Minusta suhde on se, jos kaksi ihmista sanoo olevansa suhteessa, vaikka eivat nakisikaan kovin usein vuodessa. Ei se maara, vaan se laatu... En kylla todellakaan halua viela jakaa arkea hanen kanssaan, mutta parin vuoden paasta alkaisin olemaan pikkuhiljaa valmis siihen.
Uskon taman suhteen olevan jotain erityista ja jos se vaikka paattyisikin eroon esim.kolmen vuoden paasta, niin en kokisi, etta olisin menettanyt jotain, koska hanen ansiostaan olen saanut elaa aivan ihanaa ja jannittavaa aikaa...
Itse olin 2,5 vuotta yhdessä ulkomailla asuvan miehen kanssa. Erosimme hiljattain... välimatka alkoi tuntua sietämättömältä - ja tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Oma opiskeluni vie kaiken aikani ja kestää vielä kauan, eikä hänkään voinut jättää työpaikkaansa. Moni puhuu täällä uhrauksista, mutta itse olen sitä mieltä, että en olisi ollut valmis uhraamaan tulevaa uraani. Unelmiini kuuluu sekä sielunkumppani että työ jota rakastan. Luulen etten ikinä tule tapaamaan ketään hänen kaltaistaan, enkä ketään joka minulle enää kelpaa. En ole vielä läheskään parantunut erosta, ja siihen menee varmaan melko kauan. Ikävä ja ahdistus, tietämättömyys ja kaipaus kävivät omalle luonnolleni liian raskaiksi. Ehkä olen liian nuori. Ehkä olen liian heikko ja kokematon. Syytänkin itseäni erosta eniten. En usko että voisin elää ilman häntä, olemme edelleen ystäviä. Saa nähdä, mitä käy, kun hän löytää jonkin toisen...