Olen ollut ihanassa suhteessa miesystäväni kanssa jo yli kuusi vuotta. Olemme olleet toistemme parhaat kaverit ja ystävät niin myötä kuin vastoinkäymisessä. Suhteemme on perustunut luottamukseen, avoimuuteen ja toisen osapuolen arvostamiseen. Suhteessamme on paljon keskusteltu, tosi harvoin on ollut riita, nekin puhumalla selvitetty.
Olen hartaasti nämä vuodet odottanut romanttista yllätyskosintaa. Koska sitä ei kuulunut, otin asian puheeksi, jolloin minulle selvisi ettei hän ole aikonutkaan mennä koskaan kanssani naimisiin. Minulle vanhoja perinteitä ja arvoja kunnioittavalle tuo oli melkoinen shokki, sisimmässäni tunsin itseni hyljätyksi.
Halusin perustelun asiaan, jota sain tovin odottaa. Eli vastaus oli, että hän ei kaikesta huolimatta pysty luotamaan minuun. Pohjimmiltaan kuulemma syy ei ole minussa vaan hänen itsenä kokemassa vanhempiensa erossa, hänen nuoruudessaan.
Sisimpäni on murskautunut, en tiedä mitä jatkosta ajatella. Mies haluaa jatkaa entiseen malliin. Olin kuitenkin seurustelumme alkumetreillä ilmoittanut hänelle selvästi toiveestani "kunniallisesta avioliitosta", odotinko asian kanssa liian pitkään? Tunnen tulleeni petetyksi, vaikka rakastan häntä edelleen syvästi. Hän on?/oli se elämäni mies, joka on?/oli niin uskomattoman hyvä ystävä/kumppani, melkein täydellinen, vaikka eihän sellaista ole olemassakaan.
Onko vastaavasta kokemuksia ja muita heränneitä ajatuksia, jotka voisivat minua eteenpäin viedä.. Nyt sattuu sisimpään niin paljon, etten pysty järjevästi ajattelemaan.
Olen hartaasti nämä vuodet odottanut romanttista yllätyskosintaa. Koska sitä ei kuulunut, otin asian puheeksi, jolloin minulle selvisi ettei hän ole aikonutkaan mennä koskaan kanssani naimisiin. Minulle vanhoja perinteitä ja arvoja kunnioittavalle tuo oli melkoinen shokki, sisimmässäni tunsin itseni hyljätyksi.
Halusin perustelun asiaan, jota sain tovin odottaa. Eli vastaus oli, että hän ei kaikesta huolimatta pysty luotamaan minuun. Pohjimmiltaan kuulemma syy ei ole minussa vaan hänen itsenä kokemassa vanhempiensa erossa, hänen nuoruudessaan.
Sisimpäni on murskautunut, en tiedä mitä jatkosta ajatella. Mies haluaa jatkaa entiseen malliin. Olin kuitenkin seurustelumme alkumetreillä ilmoittanut hänelle selvästi toiveestani "kunniallisesta avioliitosta", odotinko asian kanssa liian pitkään? Tunnen tulleeni petetyksi, vaikka rakastan häntä edelleen syvästi. Hän on?/oli se elämäni mies, joka on?/oli niin uskomattoman hyvä ystävä/kumppani, melkein täydellinen, vaikka eihän sellaista ole olemassakaan.
Onko vastaavasta kokemuksia ja muita heränneitä ajatuksia, jotka voisivat minua eteenpäin viedä.. Nyt sattuu sisimpään niin paljon, etten pysty järjevästi ajattelemaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Vastasit itse itsellesi jo kysymyksesi ensimmäisessä kappaleessa. Olit löytänyt ihanan miespuolisen kaverin, jokatytön ihannemiesystävän.
Vähän ihmettelen kantaasi. Elät ihanaa ystävyyssuhdetta ja kumminkin odotat "romanttista yllätyskosintaa". Eihän mainitsemasi kaltaisessa suhteessa mikään viittaa siihen, että mies olisi elänyt kanssasi erityisen romanttista aikaa. Ja voiko kosinta tulla yllätyksenä vuosien yhdessäasumisen tai seurustelun jälkeen, todella?
Joka tapauksessa kuuden seurusteluvuoden jälkeen, ja aiemminkin, on vedettävä johtopäätökset. Luultavasti et koskaan saa tästä miehestä romanttista kosijaa, vannhanajan sulhasmiestä tai edes välttämättä ihastuttavaa aviomiestä.
No, olisi tietysti ollut hyvä tietää, minkä ikäisiä olette.
Pienestäpä se suhteen jatko on kiinni, jostain juridisesta muodosta.
Eikö se suhteen SISÄLTÖ sitten merkitse mitään? Pääasia että käärö on korea?
rakkaus kyseessä, niin ei kannata antaa miehelle sitä seksiä, ennen kuin pappi on sanonut aamen.
Silloin saa kunnioitusta miehen taholta ja lapsiasiatkin on syytä ehdottomasti keskustella ennen avioon menoa.
Meillä ei sekstailtu ennen naimisiinmenoa ja hyvin ovat vuosikymmenet vierineet.
Mitä se sun miehes nyt sun suhtees enää välittää, kun tietää, että peti on valmiina ja ruoka pöydässä.
Itse olisin jättänyt sen ukon jo aikoja sitten, mutta teit itse myös virheen.
Ei kannata alistua miehen lattiamatoksi.
Ei se naimisiinmeno muuta mitenkään sitä suhdetta erilaiseksi. Samanlaista se elämä on ilman niitä kalliita häitä ja älyttömiä järjestelyjäkin. Työnnä ne vanhat perinteet ja arvot pois ja nauti elämästä miehen kanssa tällä tavalla.
Itse kirjoitit että suhde on ihana ja ollut sitä jo kuusi vuotta. Älä nyt pois sitä sysää, sen takia ettei mies nyt halua mennä välttämättä naimisiin. Jos hän on tuota kaikkea mitä kirjoitit, niin mikäs sun on ollessa. Mies varmasti rakastaa sua ja haluaa olla kanssasi. Ei vaan halua menn naimisiin, koska pelkää sitä. Eikä se todellakaan teidän yhteiseloa sen kummemmaksi muuttaisi.
kannalta ikävää, että ovat melkein "lehtolapsia"!
Kyllä mies pitää naurettavana piikana ja minä en ainakaan menisi sellaisen miehen lähellekään, joka alkaisi sekstailun, ennenkuin pappi sanoisi aamen. Siinä saa nainen syyttää sinisilmäisyyttään. Ei hyvä.
Mies ei arvosta, se on tosi.
Kesää kamppeesi ja ajattele omilla aivoillasi.
Minua ei tuollaiset miehet pystyneet jymäyttämään, sain kultaisen miehen, joka vei minut neitsyenä vihille.
Minä en ostaisi autoa ilman koeajoa. En myöskään menisi naimisiin ilman " koeajoa ".
Kuka halvatun hullu ostaa sian säkissä ?
Sekö se pointti oli? Siis, että neitsyt mies vie sinut vihille?
Vielä et ole liian vanha löytämään kunniallisen suhteen.
Omaa sieluasi sulattelet ja kadut lopun ikäsi jos siihen jäät. Lattiamatto fiilikset on jo hankittu.
Minä aikanani ilmoitin sillälailla että: Jos nyt sitten käy sillai, että sattuisin tulemaan raskaaksi ennen kun olen naimisissa, niin nostaisin kytkintä siinä paikassa, koska minuahan ei sitten enää lapsen takia tarvitse ottaa.
Ja joo, on äijä ymmärtänyt naida virallisesti ajoissa.--- 53v n.
tämä on totuus.
Avoliitto on tekele. Ei sitä mikään muuta.
Suhde on ollut ihana monta vuotta, niin kauan on mennyt hyvin, ei ole tullut yllättäviä suhteen ulkopuolisia iskuja. Entä jos sellaisia tulee? Kestääkö suhde, jos sitä ei ole avioliittona vahvistetttu, lähteekö mies jos sairastut, pysyykö avoimena ja hellänä, jos jää työttömäksi tai joutuu tapaturman uhriksi?
Turvallisuutta odotat avioliiton myötä, sitä mikä kestää seurustelua ja avoliittoa paremmin silloin kun vaikeudet kohtaavat. Niinkö?
Vanhanaikaista! Elät tässä ja nyt. Kun tuntuu hyvältä, annat palaa, nautit täysillä. Kun alkaa tuntua arkiselta, ei enää innostavalta, heität miehen ulos. Niin se kulkee tänä päivänä.
"Miehesi" viesti on otettava vakavasti, jos hän sen lausui ei-riitatilanteessa.
Oletan että kuvauksesi suhteesi laadusta pätee myös "mieheesi". Mies, joka ei tuossa tilanteessa ole valmis virallistamaan suhdetta, ei ole sittenkään pyrkimyksissään vilpitön tai selkeä. Olet ilmeisesti elänyt omissa kuvitelmissasi?
Lisäksi kuuden vuoden yhdessäolo vailla avioitumisen tarkoitusta (jos olette 25-35 vuotiaita), on tuossa tilanteessa ollut sinun 'väärinviemistä'.
Kyllä sinun on tartuttava härkää sarvista. Sinulla on oikeus odottaa avioitumiseen tähtäävää yhteistoimintaa. Toisaalta toiveesi romanttisesta kosinnasta on ymmärrettävä, mutta se ei välttämättä ole tätä aikaa. Älä odota vaan toimi. Ja valmistaudu tarvittaessa etsimään vastuunsa mittaista miestä.
Kuulostaapa ikävältä tuo sinun tilanteesi. Tässä vähän ajatuksia, joita se minussa herätti.
Ensinnäkin, suhteenne kuulostaa todella hyvältä lukuunottamatta tuota avioliittoasiaa. Se on toki iso ongelma, mutta muuten minusta tuntuu, että ei teidän ainakaan heti kannata heittää hanskoja tiskiin, kun teillä on tuo yhteiselo noinkin hyvin sujunut. Eihän nykyaikana enää ole mikään "pakko" mennä naimisiin, jos homma toimii muutenkin.
Toisaalta, tuohan se avioliitto turvallisuuden tunnetta. Naimisiin kannattaisi noin pitkässä suhteessa mennä jo ihan teidän juridisen aseman vuoksi. Sitäpaitsi näyttää siltä, että sinua on jopa petetty, jos olet selkeästi sanonut haluavasi naimisiin ja mies ei ole vaivautunut sanomaan, että ei moista edes harkitse.
Ristiriitaista siis... toisaalta sinulla olisi oikeus hommata itsellesi sellainen puoliso joka kunnioittaa toivettasi avioliitosta, toisaalta taas tämä nykyinen miehesi vaikuttaa muuten kaikin puolin lähes täydelliseltä kumppanilta.
Sanoit, että suhteessanne on aina paljon keskusteltu. Ilmeisesti nyt olisi taas keskustelun paikka. Oletko jo sanonut miehellesi, että tunnet itsesi hyljätyksi ja petetyksi?
Sinä et ole vastuussa siitä, mitä miehesi vanhemmat ovat aikoinaan tehneet. Siispä sinulla ei myöskään ole mitään velvollisuutta kärsiä sen seurauksista! Voisit ehkä myös tämän sanoa miehellesi. Voisit myös kysyä, oletko sinä ikinä antanut mitään aihetta epäluottamukseen. Miehesi on kyllä nyt *itse* antanut sinulle aihetta epäluottamukseen. Jos olette yli kuusi vuotta olleet yhdessä, mikä nykyään on todella pitkä aika, miehesikin pitäisi jo pystyä luottamaan siihen, että suhteellanne on mahdollisuudet kestää.
Voisiko siis olla niin, että tuo hänen syynsä onkin vain tekosyy? Onko naimisiin menossa jotakin muuta, mitä hän ei tahdo? Haluatko sinä esimerkiksi 200 hengen kermakakkuhäät, kun taas häntä jo puistattaa pelkkä ajatus? Silloin voisit ehdottaa, että kävisitte vaikka maistraatissa ja pitäisitte ihan pienen tilaisuuden. Vai onko kenties hänellä paljon enemmän omaisuutta ja varallisuutta kuin sinulla? Silloin voisit ehdottaa avioehtoa, jolloin ainakin pitäisi olla selvää, ettet ole hänen rahojensa perässä.
Jos ihan oikeasti aiotte olla yhdessä vielä pitkään, naimisiin kannattaisi tosiaankin mennä jo ihan sen juridisen asemanne vuoksi. Ettei tule ongelmia perintö- ym asioissa, jos vaikka yhtäkkiä toinen kuolee tai sairastuu, tai jotakin muuta vakavaa sattuu.
En siis oikein osaa sanoa sinulle mitään... keskustelkaa avoimesti asiasta. Muista pitää puolesi, mutta kuuntele myös miehesi näkemystä.
Olen tätä asiaa sulatellut/pohtinut ja asiasta keskusteltu miesystävän kanssa ja on tultu siihen tulokseen, että entiseen malliin jatketaan siihen saakka kunnes minun kaikki lapseni (4 edellisestä avioliitostani)ovat täysi-ikäisiä (en ollut muistanut asiaa mainita tässä keskustelussa ;) Sen jälkeen kun virallisesti muutetaan yhteen, avioliittokin on sitten mahdollinen. Mieheni on minua huomattavasti varakkaampi ja avioehton tulemme aikannan tekemään.
Hmm...
Sydämessään sen tietää, "kuulutko" jollekulle, ei siihen sormuksia tarvita.