äidilläni on ollut aina joku pakko syyllistää minua ja haukkua ja tehdä elämäni mahd. vaikeaksi, siis AINA!minulla on myös yksi isosisko joka on äidille todella rakas ja meistä kahdesta se ns.hyvä ja minä olen paha. siskolleni en tästä ole mitenkää katkera, vaan ollaan hyvissä väleissä ja läheisiä.
Pienestä asti äitini on syyttänyt minua milloin mistäkin:jos on äiti itse jättänyt roskia pöydälle(esim.tyhjiä kaljapulloja)niin syytti minua!(ala-asteikäistä!nyt siis olen 20w jo)isäni kuoli syöpään kun olin 16w.oli sairastanut yli vuoden sitä ennen kuolemaansa.ja tuolloin ku isä vielä eli mutta oli todella huonossa kunnossa ja makasi vain sängyssä,ei jaksanut puhua tai muutakaan tehdä, makasi sängyssä ja oksensi ja välillä sai nukuttua, niin tuolloin äitini ryyppäsi paljon ja kännissä tuli minulle sanomaan etten välitä iskästä pätkääkään!!
Voitteko joku kuvitella että on pokkaa sanoa noin lapselleen jonka isä on viereisessä huoneessa suoraan sanottuna tekemässä kuolemaa!??ja lapsi on 15vuotias..Ymmärrän kyllä että tuskaahan se oli meille kaikille kun iskä on kuolemassa mutta voisi äitikin sitä järkeään käyttää!
Kun iskä kuoli niin silloin alkoi pahin vaihe tuossa äitin käytöksessä minua kohtaan. Haukkuin ku..pääksi,pa...ksi jne. ja kerran jopa löi naamaan avokämmenellä(ehdin juuri ja juuri väistää)ja sitten kun aloin itkeä, kysyi äiti vielä että mikäs mulla on.(mikähän olis ollu!)sitä se on ollut aina iskän kuolemasta asti, haukkumista, vähättelyä, ei ole koskaan ollut elämästäni kiinnostunut(aina kun yritin jotain koulustakin kertoa niin äiti ei kuuntele ja keskeyttää ja alkaa puhua siskolleni,olen kuin ilmaa äidilleni).iskä on aina ollut minun puolellani ja puolustanut kun äiti on raivonnut millon mistäkin, oikeaaa syytä ei vain koskaan ole ollut tuohon raivoamiseen. sitten kun iskä kuoli ei ole kukaan ollut puolustamassa, siskoni ei koskaan uskaltanut mitää asiaan sanoa.
olin kolme vuotta aivan rikki iskäni menetyksen takia(nyt on alkanut helpottaa vähän,koskaan en tule asian yli pääsemään, sen tiedän)ja monesti yritin äidilleni asiasta puhua mutta ei muuta sanonut kun vähätteli tuskaani ja sanoi että hänellä on vaikeampaa kun menetti miehensä(eikö muka isän menetys ole vaikeaa!?!?!!)ja aina käänsi puheenaiheen itseensä, ei vain koskaan kiinnostanut helpottaa lapsensa tuskaa jonka kyllä näki(aloin viilteleen itseäni, se kipu vei ajatukset pois isästä. tyhmää se oli, tiedän.)Sitten kun kerran koulussa romahdin, itkin vain koko ajan, menin psykiatrille ja se auttoi vähän ja sen ansiosta sain viiltelyn lopetettua.
Ja tuossa ei ollut läheskään kaikki mitä on minulle tehnyt/sanonut jne.
19vuotta kun täytin muutin pois kotoa ja siitä asti on mennyt paljon paremmin! ei ole tarvinnut kärsiä tuosta haukkumisesta jne. enään. nyt minulla on maailman ihanin mies(asumme yhdessä)ja 4kk:n ikäinen poika. Mieheni tietää kaiken millaista elämäni oli iskän kuoltua ja ennen sitä ja on ollut tukena.olen kieltämättä onnellinen kun asumme 200km:N päässä äidistäni!eikä hänellä ole autoa joten ei paljoa vieraile, viimeksi kun kävi tuli koko ajan arvostelua ja vit...lua elämästämme ja lapsen hoidosta.
Välejä en poikki ole laittanut mutta eipä sitä paljoa yhteyttä pidetä.jos soitan hänelle niin mahd nopeasti yrittää puhelun lopettaa. Haluan kaikesta huolimatta pitää välit jotenkin kunnossa koska tällä hetkellä on ainoa lapsenlapsi tämä meidän poika hänelle. ja pojalla ei muita isovanhempia ole kuin kaksi mummoa, papat kuolleet molemmat.
Pienestä asti äitini on syyttänyt minua milloin mistäkin:jos on äiti itse jättänyt roskia pöydälle(esim.tyhjiä kaljapulloja)niin syytti minua!(ala-asteikäistä!nyt siis olen 20w jo)isäni kuoli syöpään kun olin 16w.oli sairastanut yli vuoden sitä ennen kuolemaansa.ja tuolloin ku isä vielä eli mutta oli todella huonossa kunnossa ja makasi vain sängyssä,ei jaksanut puhua tai muutakaan tehdä, makasi sängyssä ja oksensi ja välillä sai nukuttua, niin tuolloin äitini ryyppäsi paljon ja kännissä tuli minulle sanomaan etten välitä iskästä pätkääkään!!
Voitteko joku kuvitella että on pokkaa sanoa noin lapselleen jonka isä on viereisessä huoneessa suoraan sanottuna tekemässä kuolemaa!??ja lapsi on 15vuotias..Ymmärrän kyllä että tuskaahan se oli meille kaikille kun iskä on kuolemassa mutta voisi äitikin sitä järkeään käyttää!
Kun iskä kuoli niin silloin alkoi pahin vaihe tuossa äitin käytöksessä minua kohtaan. Haukkuin ku..pääksi,pa...ksi jne. ja kerran jopa löi naamaan avokämmenellä(ehdin juuri ja juuri väistää)ja sitten kun aloin itkeä, kysyi äiti vielä että mikäs mulla on.(mikähän olis ollu!)sitä se on ollut aina iskän kuolemasta asti, haukkumista, vähättelyä, ei ole koskaan ollut elämästäni kiinnostunut(aina kun yritin jotain koulustakin kertoa niin äiti ei kuuntele ja keskeyttää ja alkaa puhua siskolleni,olen kuin ilmaa äidilleni).iskä on aina ollut minun puolellani ja puolustanut kun äiti on raivonnut millon mistäkin, oikeaaa syytä ei vain koskaan ole ollut tuohon raivoamiseen. sitten kun iskä kuoli ei ole kukaan ollut puolustamassa, siskoni ei koskaan uskaltanut mitää asiaan sanoa.
olin kolme vuotta aivan rikki iskäni menetyksen takia(nyt on alkanut helpottaa vähän,koskaan en tule asian yli pääsemään, sen tiedän)ja monesti yritin äidilleni asiasta puhua mutta ei muuta sanonut kun vähätteli tuskaani ja sanoi että hänellä on vaikeampaa kun menetti miehensä(eikö muka isän menetys ole vaikeaa!?!?!!)ja aina käänsi puheenaiheen itseensä, ei vain koskaan kiinnostanut helpottaa lapsensa tuskaa jonka kyllä näki(aloin viilteleen itseäni, se kipu vei ajatukset pois isästä. tyhmää se oli, tiedän.)Sitten kun kerran koulussa romahdin, itkin vain koko ajan, menin psykiatrille ja se auttoi vähän ja sen ansiosta sain viiltelyn lopetettua.
Ja tuossa ei ollut läheskään kaikki mitä on minulle tehnyt/sanonut jne.
19vuotta kun täytin muutin pois kotoa ja siitä asti on mennyt paljon paremmin! ei ole tarvinnut kärsiä tuosta haukkumisesta jne. enään. nyt minulla on maailman ihanin mies(asumme yhdessä)ja 4kk:n ikäinen poika. Mieheni tietää kaiken millaista elämäni oli iskän kuoltua ja ennen sitä ja on ollut tukena.olen kieltämättä onnellinen kun asumme 200km:N päässä äidistäni!eikä hänellä ole autoa joten ei paljoa vieraile, viimeksi kun kävi tuli koko ajan arvostelua ja vit...lua elämästämme ja lapsen hoidosta.
Välejä en poikki ole laittanut mutta eipä sitä paljoa yhteyttä pidetä.jos soitan hänelle niin mahd nopeasti yrittää puhelun lopettaa. Haluan kaikesta huolimatta pitää välit jotenkin kunnossa koska tällä hetkellä on ainoa lapsenlapsi tämä meidän poika hänelle. ja pojalla ei muita isovanhempia ole kuin kaksi mummoa, papat kuolleet molemmat.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jaksamista sinulle.
Valitettavasti tuollaisia kun äitisi on olemassa.
Eivät he huomaa tehneensä mitään väärin.
Tuo "äiti" kuulosti suomalaiselta, alkoholisoituneelta ja itsekkäältä noita-akalta, joka haluaa kostaa omat katkeroitumansa omalle lapselleen, koska sille "kehtaa huutaa".
vanhemmat sisarukseni olivat jo muuttaneet pois kotoa ja isä oli hyvin alkoholisoitunut ja sitten vihdoin erosivat, itse olin pahimmassa murrosiässä ja olisin tarvinnut vähän tukea elämääni kun alkoi raskas lukiokin.
Äiti ikään kuin vaihtoi raivoamisen kohteen kun erosivat ja isä muutti pois niin kelle hän sitten olisi raivonnut ellei minulle?
Muutin pois heti kun pystyin hankkimaan työpaikan muualta ja asunnon, niin silloinkin hän asettui itse estraadille ja heittäytyi marttyyriksi että miten hän nyt sitten pärjää kun minä lähden? Vaikka oli juuri pitänyt hirveitä raivokohtauksia että "lähdet pois ja haet oman asunnon". Mikään ei siis ollut koskaan hyvin vaikka olisin kuperkeikkoja tehnyt käskystä.
Pidin sitten yhteyttä häneen pari vuosikymmentä mutta ei häntä koskaan kiinnostanut minun elämäni, hän vain halusi valittaa omasta elämästään kun kaikki oli aina jotenkin niin hirveän vaikeaa ja huonosti ja ihmiset hänen ympärillään kamalia.
Lopulta oli pakko panna välit poikki sillä hän tartutti minuun kielteisen asenteen koko elämään ns. "kasvatuksellaan". Sitä olen yrittänyt höylätä pois ja keskittyä kaikkeen myönteiseen.
Alkuperäiselle semmoiset terveiset että älä ainakaan anna lastasi hoitoon äidillesi, sillä hän voi tuputtaa lapsellesi vaikka mitä ikävää jollet itse ole vahtimassa ja estämässä.
Tuommoiset manipuloivat ihmiset on ihan kauheita. Kukaan ei tahdo uskoa ellei itse ole kokenut samantapaista. Kyllä noita naisihmisiä on joiden ei olisi tarvinnut hankkia lapsia kun eivät kerta pysty lapsiaan rakastamaan ollenkaan.
Välillä ajatellut, olenko oman kokemukseni kanssa aivan yksin.
Ilmeisesti en. Sorry, ajatuksien virtaa..
Samankaltainen kokemus. Isäni, joka rakasti ja tuki minua yli kaiken, sai aina myönteisen puolen itsestäni esiin, koska uskoi minuun (pidettiin äärimmäisen lahjakkaana - ja uskon, kaiketi olinkin sitä, koska minulla vahva tuki ja ehdoton rakkaus, isäni puolelta,
taustalla).
Hän kuoli yllättäen, kun olin nuori.
Esiin nousi yllttävä äitini välinpitämättömyys, vain omien intressien ajo, ei kiinnostusta lainkaan tyttärensä elämästä. Ainut "välittäminen", omat matkustelut, omat menot, luksuksen hankkiminen itselle, "armopaloina" opiskeluun joskus taloudellinen apu, ja siitä toki kuitenkin eräänä päivänä muistutus, menevät ennakkkoperintänä - jälkikäteetn tosin ilmoittaa tämän. Ainuttakaan puhelinsoittoa hän ei koskaan tehnyt, kysyäkseni, miten menee. Toisen lapsen kanssa jatkuva (poika) yhteydenpito, ja toisen demonisoiminen.
Uskomaton, mutta todellinen kokemus - jota ei olisi oman isänsä elinaikana koskaan uskonut todeksi. MIten ihminen voi muuttua kaksijakoiseksi, mustavalkoiseksi, noidaksi. Toisen vanhemman lapsen elämään hän takertui kun takiasipallo, ja rikkoi välimme, valehtelemalla tai liioitellen milloin mistäkin.
Manipulointikyvyt ja marttyyrius kyllä hurjat, saanut voimaan pahoin henkisesti, että fyysisesti. Monenlaista seuraamusta. Tuhosi lupaavan urani, jääköön sanomatta, miten. Välinpitämättömyys ja kateus, sanottakoon avainsanoina.
Ei uskoisi, mutta äidit muuttuvat noidiksi suhteessa tyttäriinsä, mikäli isät kuolee ensin ja testamentit etc. puuttuu. Kukaan ei usko heitä, miten heidän 'hyvä' äitinsä heitä voi kohdella. NÄyttelijän taidot voivat olla vallan erinomaiset. Kokonaan suhteen katkeaminen.. koska ei mitään kiinnostusta.
Huvittavinta ovat silti viralliset muistamiset, tarkoin tekstatut kortit, ikäänkuin rituaalinomaista, että hän toimii hyvän vanhemman tavoin. Muutoin, ei mitään kontakteja.
AIkoinani itkin ja sanoin suoraan asioita, että miksi ei ole kiinnostunut, miksi ei itse ota koskaan kontaktia,, miksi ei rakasta.. mutta se oli kuin olisi seinälle puhunut.. tyhjä ammottava katse. Kontaktina ruokaa pöytään ja sitten äkkiä katoaminen katsomaan teeveetä.
Äitin on haavoittanut minua syvältä, pahanpuhumiset seläntakana, toisen lapsen elämästä ainoastaan kiinnostuminen, sisaren henkinen väkivalta minua kohtaan (kenties kateus lapsuudesta) äitinsä kannustuksella.. järkyttävä ollut todeta, raadollinen maailma, raadolliset suhteet. Sudet.
Isän mentyä tyttärellä ei ole ketään. Ei perhettä, ei turvaa, ai aitoja. Tehkää isät tyttärienne hyväksi testamentit ajoissa, jos äkkilähdot, niin ei jää tulkinnanvaraa. Leskenne kyllä pitää muutoin huolen, että mikään ei kulje hänen käsiensä kautta. Ja marttyyrin elkein senkin. Jättävät tyttärensä täysin oman onnensa nojaan.
Isät rakastavat tyttäriään yli kaiken. Äidit eivät. Lyhyesti. Näin se on.
.
Äitini syyllistänyt minua
milloin mistäkin
ihan skitsofreeni olo ollut
aina, kun äitini luona käynyt
(enää en käy), milloin mistäkin
syytös, kulkien perässä ikäänkuin
tarkistaen koko ajan jälkiä..
vainoharhaisuus sai oman mielenterveyteni
vuoksi riittää.. kenties itse ei luottanut
itseensä, unohteli asioita, siksi jonkun,
lapsena syyllistäminen ratkaisu ulos
hinta
liian raskas tosin
kuolemako helpottaisi?
Siitä se lähtee. Tulee parempi olo. Muistatteko hei kohtalotoverit sitä netissä liikkuvaa Desiderataa. Siinä sanotaan jotain että "sinulla on oikeus olla niin kuin kaikilla muillakin".
Muista myös, että sinulla on oikeus sanoa ei, ja stop, nyt loppuu tähän, ja sinulla on myös oikeus muuttaa mieltäsi, mehän muutumme ihmisinä kun aika kuluu ja kasvamme itsenäisinä olentoina.
Voi olla että on saanut kotoa huonot eväät elämään, mutta kuitenkin voi löytää jotain kaunista, hienoa ja kiinnostavaa, jonkin ihan oman jutun jolla ei ole mitään tekemistäkään menneisyyden kanssa.
Miksi tehdä itsemurha, kun me jokainen joka tapauksessa kuolemme joskus?
Se olisi ihan turhaa. Nuorena harkitsin vuosikausia juuri sitä, mietiskelin millä tavoin jne. niin kauan kuin olin riippuvainen vanhemmistani.
Minua muuten raivostuttaa julkisuudessa esiintyvät sukulaisten säälittelyt, kun joku on tehnyt itsemurhan. Mulla ainakin olisi perhe ollut syynä siihen (en kuulemma osannut mitään, olin kamala ja paha ja ruma jne - kumma kun esim. koulussa pärjäsin hyvin... pääsin yliopistoonkin! Vielä aikuisenakin he ovat yhteisvoimin minua mollanneet, mutta ähäkutti - mulla on hyvä puoliso ja hyvä oma elämä, johon he eivät enää kuulu).
Mutta nykyäänhän ei saakaan syyllistää ketään eikä varsinkaan äitejä, kun heillä kuulemma on niin rankkaa. Ikään kuin se pätisi yleisesti kaikkiin äiteihin? Epärealistista. Meitähän on laidasta laitaan ja vaikka keskivertonainen varmaan on hyvä äiti, niin jotkut naiset vain eivät sovi äideiksi. Miksi tämä tosiasia on jonkinlainen tabu yhteiskunnassa? Miksi sitä ei voida myöntää todeksi?
Enivei, yritän sanoa, että sellaisen ihmisen jonka oma perhe yrittää nitistää keinolla tai toisella, kantsii ikään kuin leikata pois menneisyytensä ja etsiä aivan uudet urat, ystävät, asuinpaikka jne. Olen onnistunut näin hankkimaan itselleni hyvän elämän. En aio enää koskaan olla tekemisissä sairaalloisen ilkeiden lähiomaisteni kanssa. Vieraat ihmiset ovat osoittautuneet mukavammiksi.
Onhan todella orpojakin ihmisiä ja ovathan heistä monet menestyneet aivan hyvin elämässään, vaikka heitä ei ole ympäröinyt mitkään sukulaisten turvaverkot.
sorry, jos se jäi kellumaan..
miksi ihmeessä viimeinen virke, ehkä ajatus enemmänkin, kuolema oman äidin, olisiko helpotus vai vielä suurempi aukko..vaikka tietysti, toisinaan on käynyt elämässä mieli omankin elämän lopettamisesta.. niin johdonmukaista on nujertamiskuvio toisinaan ollut, että sitä on joutunut vastatusten seinien kanssa itkemään, miksi näin, miksi minulle joku on halunnut näin.. ja jatkaa samoin, kuin ei näkisi peiliinsä ollenkaan.. lapsuuskuvissa näen yleensä pienen aran tytön, pelkää äitiään, voimakasta ja aina kaikessa parasta.. kova, kylmä, mutta kaunis..
poikaystäviini äitini taas oli aina mielin kielin, ja pyrki yleensä nolaamaan minut.. kieroutunutta juuri.. näytelmä sairas.. veljeni antoi häiritä minua lapsuudessa.. monin eri tavoin, eikä uskonut.. minua.. jne..
nolaamisen kulttuuri, häpeän kulttuuri, sitäkö äitimme tyttärilleen tässä kulttuurissa jostain sairaasta syystä eteenpäin siirtää.. mitä heille itselleen on tehty lapsuudessa, antaa luvan kysyä.. josta ei tietenkään koskaan mitään puhuta.. sota-aika kun oli jne.. ja vain työ on se sana, mihin kaikki kulminoituu.. emootiot ovat toissijaisia.. joko pärjäät kovasti, tai sitten nämä äidit nujertavat pienet olennot, eivät kestä näiden tunne-elämää, joka vielä aito ja kosketuksissa..
oikessa olet tuossa, olen itsekin ajatellut tuota.. miksi äideistä puhuminen ja näiden tapa toimia on täysi tabu, 60-lukulaiset nuoret äidit, nämä olivat sukupolvi, joka otti itselleen kaikenlaisia uusia oikeuksia.. eivätkä toki salli edes tyttäriensä saati muun aikuisväeston nyt syyllistää heitä, toisin kun he taas syyllistivät ehkä omiaan.. kovien, kylmien sukupolvi.. rusentajien..
itsemurhatilastot kertovat nuorien tyttärien ja miksei poikienkin tarinoissa sitten jotain muuta..
samaa itsekin miettinyt, että miksei sitä vihaa ja pettymyksen tunteita sallita käsitellä julkisuudessa,(vaan tosiaan aina säälitellään näitä jälkeenjääneitä, heidän VIHAANSA, jätetyksi tulemisen tunteitaan, ja heita paapotaan - kukaan ei saa nykypäivänä joutua enää syyllistetyksi, vaikka olisi aihettakin) miten he OIKEASTI ovat saaneet käydä läpi.. (huumeet etc?, jonkin korvike, hylättynä olemisen korvike, joku antaa tunteen välittämisestä, olkoon kemiallinen substanssi sitten)
tulipas yhteen pötköön, enpä jaottele kovin tätä tajunnanvirtaa, olkoon näin..
kiitos sinulle vastauksesta..
monia on äitisuhteensa kanssa kipuilevia, siltä tuntuu kyllä.. vaan se on yhä kuitenkin aika arka aihe, miltei tabu
Voi että kun oli hyvä ja järkevä kirjoitus.
Virkisti ja luin sen monta kertaa (ja tulen vielä lukemaan).
Kiitos kun kirjoitit tuon kommentin nimeltä "keskity myönteisiin asioihin". Oot huippusymppis!
Jos olet väsynyt äitisi jatkuvaan mollaamispakkoon ja kuuntelemaan hänen ( mahd. muiden sukulaisten) piikittelyä, ota ja lue Lucy M. Montgomeryn Sininen linna (samalta kirjailijalta kuin Vihervaaran Anna-kirjat).
Siinä päähenkilö on elänyt koko siihenastisen elämänsä äitinsä ja erinäisten muiden sukulaistensa pelossa. Erään sattumuksen johdosta hän kuitenkin yllättäin saa voimia, kerää rohkeutensa ja alkaa paukautella takaisin. Hän kehittyy itsenäiseksi ja voimakkaaksi naiseksi, joka osaa rakastaa.
Ihanan vapauttava kirja, sisältää paljon huumoriakin. Kyynelten lomassa voi siksi nauraa sydämensä pohjasta.