Puhelin neuroosi

Heips vaan! On tää kirjoittaminen paljo helpompaa ku puhuminen puhelimessa:) Itelläni ihan sama tilanne ku sulla jo vuosien ajan..Mieheni kyllä puhuu munki puolesta puhelimessa niinkuin akat:)..Mää olen reilu kolmekymppinen naisen alku:) ja olen sinut sun kirjoittaman asian kanssa, jos on sellainen tilanne esim. etten halua puhua vaikka tiedän kuka on nii sitten en vastaa tai esim. koskaan en vastaa, jos en tiedä kuka toisessa päässä on...Olen ns. erakko luonne, vaikka maailmaa kiertänyt (useampia vuosia ulkomailla ja tällä hetkellä myös..)Hyvin harvoin soitan vanhemmilleni vaikka muualla maailmassa asun(ehkä kolme kertaa vuodessa:()Ja kavereilleni vielä harvemmin, onneksi on soittelias mieheni olemassa ja tämä tietsikka , joten mailata kuitenki voin, aina kun sille päälle satun:)Joten sulle vaan rennompaa otetta elämään, ei puhelimesta kannata ressiä ottaa!! On sitä ennen pärjätty ilmankin!! Ja ollaan oltu onnellisia:) Tuntuu vaan, että paljon onnellisempia silloin:) Muttei passaa miehelle mainita, koska on Nokialla töissä, heh:)

Niin tasan ei mene "onnen lahjat". Itse en taas pysty olemaan missään ilman, että puhelin on koko ajan vierellä... Himassakin se kulkee koko ajan mukana, jos olen yksin. Vanhemmillekkin soittelen turhan usein... Mutta ymmärrän kyllä tavallaan, mullakin on jännittäjä tyyppinä mullakin on ollut tuota ilmiötä, että sydän alkaa hakkaamaan tiuhaan, kun on pitänyt soittaa esim. uuteen duunipaikaan, hammaslääkäriin yms. Nyt duunissa jouduin useinkin vastaamaan/hoitamaan asioita puhelimessa ja jopa pidän siitä. Onneksi, koska työnkuvan puolesta puhelintakin tarvitaan.

Mä olen aina kammonnut puhelimella soittamista, nykyään se on täysin ylivoimaista, en soita kellekään enkä mihinkään ellei ole ihan pakko. Jos pitää esim. varata lääkäriaika, lykkään ja suunnittelen sitä päiväkausia, istun puhelin kädessä mutta en kykene soittamaan ja lopulta pakotan itseni siihen.

Ennen pystyin kyllä vastaamaan jopa tuntemattomalle numerolle, lankapuhelinaikoinahan numeroa ei edes nähnyt. Nyt vastaan vain äitini soittoon ja siihenkin vain siksi että muuten hän hermostuisi ja tulisi katsomaan olenko elossa. Tuntemattomiin ja salattuihin numeroihin en ole vastannut vuosiin. Puhelimen soiminen tosiaan ahdistaa, jähmetyn paikalleni enkä pysty liikkumaan, tuijotan vain pirisevää puhelinta pystymättä edes sulkemaan sitä. Suurimmalle osalle numeroista olen laittanut äänettömän soittoäänen niin etten edes kuule sointia, mutta salattuihin ja uusiin numeroihin se ei onnistu.

Jotenkin ahdistaa kun puhelimessa ei näe toisen kasvoja eikä ruumiinkieltä, eikä siis voi päätellä miten hän reagoi. Ja rupean aina takeltelemaan ja sekoilen sanoissa, kuulostaen aivan idiootilta. "Onneksi" en edes ole työelämässä, ei olisi mitään toivoa saada työpaikkaa kun en pystyisi esittämään kiinnostustani paikasta änkyttämättä.

Muillakin siis. Otitpa jännän, ihan uuden jutun esille. Haluan miettiä tätä asiaa omalla kohdallani vähän laajemmin... Aikoinaan olen ollut sellainen, että soittaminen ja vastaaminen ollut tosi helppoa ja varsinkin puhuminen; muutama tunti puhelimessa ystävän kanssa ei tuntunut missään, oli tosi helppoa. Aikoinaan en ole voinut käsittää, ettei KAIKILLE puhelimenkäyttö ja siis siinä puhuminen (ja lisäksi puh.vastaajille puhuminen!) olekaan helppoa. Olen erehtynyt luulemaan, että kun itse olen verbaalinen enkä puhelinta jännitä, niin se on muillekin sama juttu, ihan helppoa. - Nyt keski-iässä olen alkanut havahtua, että ihmisillä tässä ongelmia. Jotkut eivät voi käsittää, että sanoisivat vastaajaani mitään.

Siis kuten kerroin, olen ollut ihan päinvastainen tyyppi kuin alkuperäinen, enkä ole tajunnut että tuommoista neuroosia voikaan olla. VASTA NYKYÄÄN minulle on tullut puhelinahdistusta sillai, että "pelkään sen soivan"! En käsitä tätä, mutta "pelottaa" mitä osaan just puhua ja menen sekaisin kun senhetkinen tilanteeni KESKEYTETÄÄN. Mahdollisuus keskeytykseen ahdistaa jo ennalta. Tosin nyt, kun on netti ja textarit, niin puhelin soi paljon harvemmin. Nyt se onkin hyvä minulle. Jo oikein tosi kauan minulla on ollut lankapuhelimessani käytössä numeronäyttä ja puhelinvastaaja, ne ovat olleet tosi hyödyksi, silloin, kun liikennettä oli paljon. - Pointtini on, että puhelimesta on tullut hieman tunkeileva, vaikka kaipaankin ihmisiä, yksin kun asun. Outoa.

Sitten varsinainen ongelmani. Kun itse soitan muutamille niille, joilla lankapuhelin ja puhumme usein pitkäänkin, niin koen, että se toinen ei pidä minusta. Jännitän, miten saan lausee muodostettua, etten jaarittele ja etten ole rasittava ja pitkäsanainen ja... Siis tuntuu, kuin koskaan en olisi kuten tuo toinen tahtoo, vaan hän ärhentelee ja keskeyttää, kun tahtoisin puolestani kertoa jotakin minulle tärkeää. Mielestäni olen aika hyvä kuuntelija toisille, joskin ehkä liian usein kommentoin toisen juttua siihen väliin.

Äschhhh, tämä kertomukseni on ihan sekava, mutta yritän sanoa, että olen vasta nyt havainnut, että puhelin ei olekaan mikään yksinkertainen juttu. Miten siihen sanansa asettaa. Se on aika herkkä, se toinen langan päässä herkästi tajuaa kaikki vivahteeni - ja virheeni. Ja sekavuuteni, sitten voi käydä niin, etten saa sanottua asiaani.

Juuri oli omalääkärilleni soittoaika. Jännitin, miten esitän asiani ja tiesin, että asia vei kauan lääkärin kannalta (oli varannut kai 5 min). Yritin olla selkeä ja napakka, mutta silti hän tiuskaisi, että tässä on nyt mennyt jo tätä aikaa.... Huomautti just siitä mitä jännitinkin, etten oikein tiennyt miten asiani hänelle tulisi esittää. - Kärsin heikentyneestä ulosannistani. Heikkouttani saatan yrittää peittää liiallisilla sanoilla, on vaikeaa löytää asian pointti !

Puhelimessa asiointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toivottavasti tämä hiukan lohduttaa sinua. Minusta on vasta nyt tullut vähän sinun suuntainen; pitkitän kauheasti asioita, joita pitäisi puhelimella hoitaa.

Hyvää yötä. Väsyttää. Kiitos, jos joku kuunteli.

Minulla on samanlainen ongelma. Olen yrittäny kavereita käyttämään vatsappia kirjoittamalla. Osa suutuu kun en vastaa puheluihin. Yksin kaveri on ollu vuoden pahalla päällä kun een vastaa puheluihin. Se varmaan on yleistä mutta siitä ei puhuta. T. Markku