Olisi todella mukava, piristävä ja rohkaiseva lukea teidän tarinoita, jotka olette erosta selvinneet. Minkälaisia tunteita teillä oli. Tai minkälaisia keinoja käytitte selviytymisvaiheessa. Ja ennenkaikkea se, jos olette päässeet yli ja ehkä nautitte elämästänne. Moni saisi jutuistanne paljon hyötyä ja mielenrauhaa.
Selviytymistarinoita
selviydynkö
132233
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
mutta selviytyminen on aina itsestään kiinni. Joku selvii nopeemmin kuin toinen. Mulla mies lähti ja jätti perheen yksipuolisesti. Kaipaus kestää vieläkin mutta on huomattavasti helpottanut. Alussa meni kolmise vuotta pelkkääitkua ja itkua ja raivoa.
Pikku hiljaa kun ymmärsi ettei mies lapsistaan ja minusta todellakaan välitä, oli pakko hyväksyä että näin on.
Nyt on menny jo seitsemän vuotta,olen edelleen yksin lasten kanssa, ja aina vaan vlillä itkettää.
Minua vaikeuttaa se, että tulimme jätetyksi. Ero ei ollut yhteinen sopimus. Itse yritn kaikin keinoin jatkaa, mutta edes lasten itkut, pyynnöt ja kaipaukset eivät olleet isälle tärkeitä. Vielä se, että mies ei edes lapsistaan välitä, tuntuu pahalta. Muutama vuosi sitten ei edes vastannut puhelimeen tai loppasi puhelimen kiinni, joten emme ole enää edes soitelleet. Tai kaupungilla nähdessämme lähti pakoon eikä ollut huomaavinaan. Outoa.
Asiaa pahentaa vielä se, että kaiken takana on miehen uusi nainen, joka säätelee miehen toimia. Ilmeisesti mies on laittanut elämänsä tärkeysjärjestykseen, eikä siihen lapsetkaan enää sovi. Ei ole sopinut moneen vuoteen.
Se vaan on kärsittävä ja tultava toimeen jotenkin. Ei siinä muu auta. Surussa ja säälissä on kauhea pyöriskellä, mutta minkäs teet, kun rakastin miestä ja lasteni isää niin paljon, että vieläkin koskee.
pillu, sitten mennäänkin jo naimisiin. Sitten pään sekoittaa pillu ja sitten erotaan. Sitten pään sekoittaa pillu, ja lapsetkin jätetään. Sitten pään sekoittaa pillu, ja asian tajutaan....Ja ihan vitun liian myöhään.
Ehkäpä sun miehes pään sekoitti pillu. Kannattaa varmaan varoa niitä autonasentajaluokan poikia, joilla on niin kiivat hiukset..
Ehkä sun miehes ajoi pois sun huono tavaras..
En sinänsä oikein ymmärrä, että mitä haluat oikeastaan kuulla, pelkkiä hyviä tarinoita?
Luulenpa, että niitä onnettomimpia riittää enemmän.
Itse voi sanoa omalta kohdaltani, että eron jälkeen meni kaikki luottamus naisiin. Naiset ei
enää kiinnosta, en luota heihin ja pidän heitä kaikkia itsekeskeisinä valehtelijoina. Näin ei ehkä ole, mutta eron vaikutuksistahan halusit kuulla.
Selviytyminen on yksilöllistä. Joku kieltää tapahtuneen, elää vanhoissa haaveissa, toinen elää "sinkku-elämää" kuin olisi jostain aiemmin jäänyt paitsi.
Jokaisella varmasti on hyviä ja huonoja hetkiä. Itkettää, toisena päivänä naurattaa ja elämä hymyilee.
Joka tapauksessa, aika parantaa haavat. Vanha klisee, mutta niin totuudenmukainen.
anteeksiannolla. 30 v avioliiton jälkeen mieheni vaan totesi "heippa vaan, ei tämä olllutkaan kivaa" ja muutti suoraan toisen naisen luokse asumaan. Niin paljon sattui kuin vaan ihmiseen voi sattua. Kahden kuukauden ajan sekoaminen oli tosi lähellä. En syönyt enkä nukkunut. Paino putosi toistakymmentä kiloa, vaikkei ollutkaan paljon mistä pudottaa. Selvisin kuitenkin kun oli ystäviä joille puhua ja tärkein oli, että hoin itselleni joka päivä, anna anteeksi itsesi takia. Ei se ex-mieheni siellä jossain tiedä ja välitä miltä minusta tuntuu ja siksi pitää pystyä ajattelemaan että hänellä oli oikeus tehdä niinkuin teki ja itseni takia siis minun pitää antaa anteeksi. Kun tämän tajusin elämäni alkoi olla raiteillaan. Turha kiukuttelu ja katkeruus siis jäi ja tunsin voivani jopa hyvin.
Viha-suru-katkeruus-ikävä jne kaikki tulee ja
kaikki pitää jättää taakse.
Anteeksianto itselle ja toiselle kun
sen aika on.
Näiden tunteiden läpikäyminen on pakollista että
ilo voi taas tulla.
Ero in mahdollisuus joka on myös lahja.
Sinulla on nyt mahdollisuus tutkia itseäsi ja oppia noista tunteista paljon.
Sinulla on mahdollisuus kasvaa ihmisenä rakastavammaksi,
nöyremmäksi ja onnellisemmaksi.
Huomaat että iloitset paljon pienemmistä asioista kuin ennen.
Nämä "pienet" asiat ovat elämän suurimpia.
Vitsi että se on hienoa.
Avuksi tähän ymmärrykseen on olemassa kirjallisuutta, toisten tarinoita ja tukiryhmiä.
Voimia pitkälle mutta palkitsevalle tielle.
Kaikki riippuu itsestäsi.
Minulta se vei viisi vuotta
Kyllä tää tuntuu niin hirveeltä.olimmme yhdessä 35 vuotta ja tuntuu että toinen unohti sen saman tien ja hyppäs uuteen suhteeseen.Tuntuu että todellisuudentaju on välillä hukassa ja miettii vaan kostoa.Olen tällä hetkellä täynnä vihaa ja katkeruutta.
Aika hyvin erosta pääsee yli, kun ihan oikeasti aloittaa uuden elämän. Itse aloitin mm. uudelleen vanhan harrastukseni. Tutustuin siellä mukaviin uusiin ihmisiin ja sain uusia mielenkiinnon kohteita. Tapasin myös tiheään monia vanhoja ystäviäni.
Urheilin säännöllisesti. Lähes päivittäin. Laitoin itseni kuntoon. Kävin vähän baanallakin mittauttamasa markkina-arvoa. Ei tarvinnut hävetä, mutta en ole oikein baari-ihmisiä.
Laitoin duunissa uuden vaihteen päälle. Eipä ollut kukaan syyllistämässä ajankäytöstä. Tulostakin syntyi. Nyt noukin hedelmiä.
Ja kaikkein paras: nautin ajasta lasteni kanssa. Juttelin lasteni kanssa heitä kiinnostavista asioista. Paneuduin enemmän heidän harrastuksiinsa ja tutustuin heidän ystäviinsä paremmin.
Saattaa kuulostaa liian helpolta näin luettuna. Kyllä tuska oli aluksi kova. Jätetyllä osapuolella varmasti yleensä aluksi on. Mutta nyt väittäisin eläväni paljon antoisampaa ja rikkaampaa elämää kuin vanhassa avioliitossa. En usko, että aviossa olisin koskaan muuttanut elämääni näin paljon ja näin hyvään suuntaan.
Itselleni avioero oli kaikin puolin vain helpotus. Olimme yhdessä yli kymmenen vuotta, josta lähes kahdeksan vuotta ihan suht onnellisesti. Pari viimeistä vuotta meni täysin keskittyen hänen sairauteensa ja elämäänsä.
Hän sairastui nimittäin alkoholismiin. Minä tein kaikki perinteiset alkoholistin puolison virheet: huusin, uhkailin, itkin, leikin marttyyria, hoidin kaikki hänen asiansa (laskut, selitykset sukulaisille yms.) kunnes olin aivan loppu, ihmisraunio. Minulla ei ollut enää mitään omaa, ei mielipiteitä, ei ystäviä, ei rauhaa puhumattakaan rakastavasta aviomiehestä. Aviomieheni mielestä minä olin syypää kaikkeen, jopa hänen juomiseensa. Ja minä uskoin häntä. Pahinta oli, että en ymmärtänyt, että minullakin on oikeus elää ja olla onnellinen. Minä keskityin vain hänen onneensa ja hyvinvointiinsa. Kuinka ihminen voikaan olla sokea omalle käyttäytymiselleen! Ja kun johonkin tottuu, ei sitä enää edes kyseenalaista vaan pitää itsestään selvänä. Niin minun kuului käyttäytyä, olinhan hänen vaimonsa. Sanomattakin on varmasti selvää, että hän ei myöntänyt sairauttansa ja piti käyttäytymistä aivan normaalina miehen käyttäytymisenä.
Tänä aikana opin valehtelemaan taitavasti. Minullahan oli mestari-opettaja vierelläni, aviomieheni. Opin näyttämään siltä, että kaikki on hyvin, vaikka sisältäni olin aivan rikki. Asioiden peittelystä ja salailusta tuli ihan elämäntehtäväni. Olihan minulla meidän molempien sukulaiset ja työkaverit ( vähät normaalit ystävät), joille oli uskoteltava kaiken olevan hyvin. Kukaan ei tiennyt silloin, mitä tilanne todellisuudessa oli.
Eräänä iltana mieheni ollessa kaatokännissä, hän kävi päälleni. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tämä oli minulle shokki, mutta samalla herätys. Avasin vihdoin silmäni ja tajusin, missä tilanteessa olin! Näin itseni ulkopuolisen silmin ja olin kauhuissani! Eihän tällaista minulle tapahdu! Näistä tilanteista luin vain lehdestä ja näin televisiosta, ja ihmettelin naisia, jotka miehiään kestävät.
Mieheni ei tätä episodia muistanut ja luonnollisesti vähätteli ja väitti minun ärsyttäneen. Itse valitettavasti tiesin kuitenkin totuuden. Hävetti, että olin antanut suhteemme (ja itseni!) vajota näin alas. Minulla ei ollut mitään omanarvontuntoa! Itsekunnioitukseni oli tiessään, mutta sinnikkäästi silloin päätin, että teen kaikkeni saadakseni sen takaisin. En ansainnut enkä halunnut tällaista elämää!
Mieheni arvaamaton käyttäytyminen pakotti minut katsomaan avioliittomme hyviä ja huonoja puolia. Nopeasti ymmärsin tilanteen mahdottomuuden ja myös vakavuuden. Huomasin, että en enää rakastanut miestäni. Pelkäsin häntä.
Tiesin, mitä halusin (avioeron). Annoin kuitenkin miehelleni vielä yhden mahdollisuuden. Kuten arvata saattaa, hän tyri sen. Ei mennyt siis kauaakaan (kauniista lupailuista yhteisestä tulevaisuudesta ja juomattomuudesta), kun juominen alkoi taas.
Näin jälkeenpäin ajateltuna olen tyytyväinen, että annoin hänelle tämän mahdollisuuden vielä. Hänen tyriessä sen ymmärsin, että hän ei ole valmis kenenkään eikä minkään asian takia luopumaan elämänsä ainoasta asiasta, joka tuo takuulla hyvän olon ja johon voi sataprosenttisesti luottaa; alkoholista. Minä kun kuvittelin olevan hänen parantajansa ja elämänsä valo.
Muutin pois ja laitoin eropaperit vireille. Ero astui voimaan ja minä tiesin tehneeni oikein. Minua ei ole kaduttanut kertaakaan. Olen onnellisempi kuin ikinä. Nautin elämästäni täysillä. Minulla on ihania ystäviä ja upeita sukulaisia. Olen alkanut harrastamaan eri asioita uudestaan ja myös kehittämään itseäni.
Erosta tulee kohta kaksi vuotta. Ex-mieheni on edelleen täysipäiväinen juoppo. En ole hänen kanssaan juuri missään tekemisissä. Toisinaan hän yrittää soittaa minulle, mutta aina vaan harvemmin vastaan hänelle. En halua hänen kuuluvan elämääni enkä itse kuulua hänen elämäänsä.
Eron alkuvaiheissa pyörin ravintoloissa, mutta nopeasti tajusin, että en hae sieltä mitään. Ymmärsin, että haluan olla nyt yksin. Tajusin, että valitettavasti mieleni on yleistänyt kaikki miehet juopoiksi. Tämä ajatus on vain vahvistunut ajan myötä. Voisin hyvin kuvitella eläväni lopun ikääni yksin. Tämä on ainut surullinen asia, jonka ero jätti minuun. En voi kuvitellakaan enää rakastuvani. En luota miehiin enää.
Onneksi olen myös ymmärtänyt, että onnellisuus ei ole kenestäkään toisesta ihmisestä kiinni. Se on täysin itsestä kiinni. Jokainen on oman onnensa seppä. Onnellisuus ei ole vain sitä, että seurustelee tai on naimisissa. Onnellisuus voi olla paljon, paljon muutakin!
Oikein ihanaa kevään odotusta kaikille!
sillä erotuksella, että itselläni kesti huomattavasti kauemmin tajuta voimattomuuteni kuningas alkoholia vastaan.
Myös minä luulin, etten ikinä enää rakastuisi ja antaisi tunteiden vaikuttaa päätöksiini. Nyt olen kuitenkin korviamyöten rakastunut ihanaan mieheen, jonka alkoholinkäyttö on tervettä :)))))
ps. vaikea kirjoittaa kun sukat pyörii jaloissa :))))
Kiva kuulla, että olet löytänyt itsellesi "sukkien pyörittäjän". :D Minulla on siis toivoa.
Voihan olla, että vaikka erosta on jo aikaa, minun pääni ei ole vielä sulattanut kaikkea. Ehkäpä sitten joskus, kun olen kaiken kanssa täysin sujut, törmään sopivaan mieheen, jolle alkoholi ei ole kaikki kaikessa. Ja ehkä, siis vain ehkä uskallan antaa itselleni mahdollisuuden..
Mukavaa kevättä sinulle! Toivotaan, että tänään satanut lumi sulaisi pian pois.
Erosin syksyllä, vuosien turhien yritysten jälkeen. Olin se joka teki töitä vuosia parisuhteen hyväksi, minut luuskattiin kerta toisensa jälkeen. Lopulta kun olin loppu minun luuskaamisestani ei enää iloa riittänyt ja maalilinjalle joutui esikoinen.
Tuolloin ymmärsin että vaikka itse voisin riutua huonossa suhteessa ikäni, en voi pakottaa lapsia elämään ikihelvetissä.
Ero vahvisti minua henkisesti, päivä kerrallaan huomasin selviytyväni elämästä ihan itsekkin, vaikka ex oli vuosia tuhonnut itsetuntoani järjestelmällisellä alistamisella, holhosi minua ja väitti etten koskaan tulisi toimeen yksin. (en osannut käydä maitokaupassa jne)
Kun viimein painoin oven kiinni takanani, lähdin lapsineni yhteisestä kodista, mies ilkkui perääni että routa toisi porsaan kiltisti kotiin.
Tiesin jo tuolloin etten koskaan katuisi eroa, en koskaan palaisi takaisin enkä koskaan kaipaisi mennyttä elämää.
Nyt olen löytänyt rakkauden, tiedän viimein mistä ihmiset puhuvat kertoessaan "hyvästä arjesta" minullekin hyvä arki riittää.
Arki jossa minua pidetään arvokkaana, jossa minua ei pidetä itsestään selvyytenä, arki jossa rakkaus asuu sekä sanoissa, että teoissa, viesteissä, kosketuksissa, katseissa. Arki jossa alkoholi ei näyttele mitään osaa, arki jossa lapsilla on tilaa olla lapsia, arki jossa minä jaksan olla äiti, en itke yökausia ollen puun ja kuoren välissä ilman happea.
Mies jonka kanssa tulevaisuuteni jaan on tullut jätetyksi, hänen itsetuntonsa murskattiin, hän kävi läpi saman mitä minä, mutta muutaman vuoden aiemmin, josta syystä ymmärrystä, pitkämielisyyttä ja rakkautta riittää.
En usko että koskaan loukkaan tuota miestä tarkoituksella, ymmärrän löytäneeni sen mitä en uskonut olevan olemassa. Kaksikymmenvuotisen helvetin jälkeen en koskaan pidä kilttiä miestä itsestään selvyytenä.
En kaipaa elämääni mitään lisää, sain kaiken ja olen onnellinen. Kun katsoo toista silmiin ja näkee rakkauden, tietää tulleensa kotiin.
Liian usein ihmiset tyytyvät suhteeseen, joka täyttää vain osan tarpeista joita meillä jokaisella on, minä etsin luopuen ulkonäkö/menestys/ kriteereistä ja löysin ihmisen joka on luotu minua varten.
Rakkautta on olemassa, mutta sitä ei löydä ihan helpolla. Tärkeintä on olla täysin rehellinen sekä itselle että toiselle. En huumaantunut missään kohtaa suhteen alkua, en kokenut sitä kutkuttavaa ihastusta joka usein vie harhaan. Suljin vain silmäni astuessani miehen syliin ja tiesin tulleeni kotiin.
Erosta voi selvitä, elämästä voi selvitä, elämä voi muuttua paljon paremmaksi, kokonaan uudeksi. Mutta se ei tarkoita että matka olisi helppo.
Oma tieni oli pitkä, opiskelin kaiken parisuhteista, riippuvuuksista, lapsuustraumoista ja perheväkivallasta, vasta kun tietoa on kirjastollinen pakattuna aivoihini tiedän osaavani toisella kertaa luotsata suhteen siihen kunnes kuolema meidät erottaa. (toivottavasti vasta todella pitkän ajan kuluttua)