vai mitä.. Kaikki asiat todella hyvin. Ihana mies, ihanat yhteiset lapset, uusi omakotitalo, työpaikka jne. Mikään ei vaan tunnu miltään jotenkin, olen aina pahalla päällä, kritisoin itseäni valtavasti (vaikka ulkonäkö/kroppa ok). Rakastan miestäni ja lapsiamme yli kaiken ja harmittaa olla tälläinen hernenenä koko aika.. Kaipaan itseni uudistumista, vaikea selittää, mutta onko teillä kellään ollut 30 korvilla tälläistä? En tunne enää itseäni ollenkaan.. Kiitos vastauksistanne.
Onko tää nyt sitä
30-kympin kriisiä?
141489
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei tuo ole iästä kiinni. Minulla esim kolmenkympin "kriisi" on sitä että miksi minulla ei ole mitään noista sinun asioista.
Eli eikös tuo sinun tilanne ole sitä että sinulla ei ole mitään varsinaisia pitkän tähtäimen unelmia tai tavotteita joiden eteen pitää tehdä töitä tullakseen onnelliseksi... Tavoitteet ovat siis muiden tavotteiden tavoittelun jeesasamista (lapset jne).
Kaikilla joilla on samat asiat elämässä (perhe), niin tulee kyllä tuo "ongelma".
Ratkaisu lienee se että homaat itsellesi uusia tavotteita jotka ei kuitenkaan ole ristiriidassa nykyisen perhe-elämän kanssa.
Eli et ole se sama ihminen joka olit 5-10 vuotta sitten, sorry :-) Olet kasvanut taas uudeksi ihmiseksi ja nyt pitää vähän muuttaa ajatuksiaan ja tekemisiään, muuten päässä tuntuu hassulta...
Tuli mieleeni, että onko sulla nyt sitten kaikki asiat liiankin hyvin?? Jos mikään ei kerran tunnu miltään.. onko sinulla aina ollut asiat hyvin. Voi kuulostaa kamalalta, mutta jotenkin mä ajattelen, että jos ei ole nähnyt elämän nurjaa puolta juuri lainkaan, ei osaisi arvostaa niitä hyviäkään hetkiä. Kaikki on tullut jotenkin "kultalusikalla".
Neuvoisin sinua kuitenkin että älä ole kiittämätön sitä kohtaan, mitä sulla jo on. Voihan niitä kriisejä kyllä tulla muutenkin, jos ne on jotain vaiheita elämässä..
ole kultalusikka suussa ollut koskaan. Olen elänyt todella rankan nuoruuden, ei siitä enempää. Olen tosin nyt nuorimmaisen kanssa kotona äitiyslomalla, joten kai ne hormoonitkin on tässä jotensakin mukana.
Että jotenkin mietiskelen elämääni taakse/eteenpäin ja tulee sellanen olo, että tässäkö tää nyt sit oli tai jotain.. Tosi vaikea selittää.. Ja just se, että tästä en nuorru enää, mikä ottaa suunattomasti päähän. Kiitos teille vastauksistanne, eiköhän tää tästä jotenkin..
Joo, sitä kriisiä se on. Olet muutoksen partaalla, eli hahmotat nyt "koko kuvan", elämän rajallisuuden jne, ja yrität hyväksyä sen. Parikymppisenähän näitä ei tullut ajateltua, sitä vaan porhalleettiin eteenpäin.
Tämäkin kriisi menee kyllä ohi aikanaan ja elämä löytää taas uuden rauhallisen uoman, joka sekin on ihan okei. Olet saavuttanut nyt kaikki nuoruuden unelmasi parisuhteen, perheenperustamisen ja ehkä työnkin osalta ainakin tällä haavaa, joten pysähdyit ja hämmästelet nyt, että mistä sitten seuraavaksi.
Nyt vaan eletään sitä elämää ja nautitaan päivä kerrallaan. ; ) Uusia haasteitakin tulee taas kun on tullakseen. Lasten ollessa pieniä elämä pyörii paljolti heidän ympärillään, konkreettisena, ja omiin haaveiluihin on vähemmän aikaa. Jossakin vaiheessa niitä haaveita alkaa taas syntyä, niitä toteutetaan jne.
Puhu miehellesi tuntemuksistasi, että hänkin ymmärtää mistä on kyse eikä ota kaikkea sun kähinääsi niin kuoleman vakavasti.
; )
sullahan on selvästi 30.kriisi ja sille ei voi mitään se on vaan kestettävä sun niin ku mieheskin.mä täytän reilun vuoden päästä 40.ja nyt ihan hirvee kriisi menossa ei tiedä itkiskö vai nauraisko. mikään ei ole hyvä seksi ei suju ja tein jopa niin tyhmästi että petin miestänikin kun tuli sellanen olo etten tunne miestänikään kohtaan enää mitään.se oli hirveetä aikaa,mutta onneks nyt on menny paremmin ja mies on antanu anteeks mun temmpuni.mutta jos sulla rupee meneen tosi vaikeeks,niin kannattaa jutella miehes kanssa tai kenen vaan joka jaksaa kuunnella se auttaa tosiaan.
Olen samanlaisessa tilanteessa kun sinä. Päällisin puolin kaikki asiat kunnossa.. mutta silti jokin asia kaivaa.. Ja nykyinen suhde (avioliitto 6 vuotta takanapäin) on jotenkin kuollut.. Siis tullaan hyvin toimeen muuten, mutta tunnetasolla ollaan kavereita.. Meillä ei ole lapsia.. joten tuntuu jotenkin siltä kun asuisi "kämppäkaverin" kanssa.. Elämässäni on paljon ihania ihmisiä.. ja vasta taannoin tapasin todella ihanan miehen.. jonka kanssa keskutelut ovat aivan toista tasoa kun nykyisen mieheni kanssa. En antanut itselleni mahdollisuutta edes koskettaa toista miestä.. Mutta selvästikkin olisimme haluneet viedä keskustelun vielä hieman pidemmälle.. Nyt elämme sitten molemmat tahoillamme kaivaten toista.. mutta miten tästä eteenpäin?
Kuten itsekin sanoit," kaipaat itsesi uudistumista".
Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta luulen että sulle on tullut tarve löytää oma itsesi, tarkoitus elämälle.
Mistään ulkopuolelta sitä ei löydy, joten käy rohkeasti opiskelemaan ja tutkimaan itseäsi. Lähde vaikka liikkeelle lukemalla arvostettujen psykoterapeuttien, psykologien, filosofien jne. kirjoittamaa juuri sinunlaisillesi tienhaaraan tulleille tarkoitettua kirjallisuutta. Kirjoja löytyy kirjastosta vaikka miten kun vain haet.
Saattaa kuulostaa tylsältä mutta sitä se ei ole. Ja usko pois, kun asiat avautuu sinulle, saat elämäniloa niin paljon että sitä riittää jakaa muillekin.
vaan tuollainen nipottaja, täydellisyyteen pyrkivä. Sulla on paha kriisi itsesi kanssa. Lopeta nyt ainakin se muiden syyllistäminen ja katso peiliin. Ai niin, Et taida oikein tajuta sitäkään millaisena muut sinua pitävät?! HERÄÄ JO!
Sitä, etten ole syyttänyt ketään tästä omasta "kriisistäni" ja miestäni en todellakaan ole pettänyt, eikä sellaisia aikeita myöskään ole!
Ikää lähemmäks 40 ja tuntuu että elämä on yhtä neljänkympin kriisiä.Kaikki on ihan hirmuisen hyvin.Kans talot ja muksut ja hyvä ukkokin.Ei pitäs olla mitään hätää.Miksi pieni ääni huutaa sisälläni ? Kritisoin kaikkea,uhmaan ja kiukuttelen.Ja mikä hirveintä.Huomaan joskus katselevani vieraita miehiä sillä silmällä.Vaikka mitään tarvetta tai syytä ei mihinkään ole.
se olla elämättömän elämän paino harteilla? se, että on tehnyt "oikein", mutta ei iinkuin on oikeasti tuntenut ja halunnut. Arvaus vain.
Samanlaisessa suossa rämmin minäkin. Erotuksena sun tilanteeseen mulla asioita pahentaa vaikea masennus (lääkityksellä, mutten sairaslomalla).
Näen ja koen itsessäni tarpeen muuttua ja etsiä uutta (siis itsestäni, ei vieraita miehiä tms.), mutta henkisesti olen niin loppu etten saa mitään aikaiseksi. Just ja just saa rutiinit hoitumaan, mihinkään muuhun - uusiutumiseen - ei voimat riitä.
Ja elämä kuluu, päivä kerrallaan, kunnes huomaa, että hups, se menikin jo :(
Siis haloo, 30-kympin kriisi...itse olen 36, eikä ole ollut mitään kriisiä.
Johtuneeko, että sinulla on kaikki, mitä tässä maailmassa voi ihminen toivoa??? Niin, entä nyt, olet vasta 30-v, mitä enää voit saavuttaa??? Ehkä et mitään, ehkä kriisisi johtuu juuri siitä!!! Vitut** kun et voi enää saavuttaa mitään, siksi pahalla päällä.
Itsellä on kaikki hyvin, mutta en elä elämääni ajatellen, että "onko kaikki hyvin, onko kulissi kunnossa, näkeekö naapurit, että meillä on täydellinen perhe" Voisi tulla kriisi joo, jos noin ajattelisin.