Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia konkreettisia "äitivahinkoja" olette kokeneet ja miten ne vaikuttavat teidän nykypäiväänne?
Vähättelettekö itseänne, omia taitojanne esimerkiksi, pyrittekö pitämään kynttilää vakan alla?
Masennus? Itsetuhoisuus? Parisuhteet? Raivon, vihan tunteet, voimattomuuden tunne - äidin ylivoimaisuus lapsuudesssa, nöyryytykset tätä kautta, pätemisen tarve?
Miten äitinne on teitä (mielestänne) nöyryyttänyt? Millaisissa tilanteissa?
Onko asioita, (suhteessa äitinne kohteluun teitä kohtaan)jotka pyörivät teillä yhä vielä, aikuudessa useasti, nauhurin tavoin päässänne?
& :P
Jospa teemmekin yhteistutkimuksen..
Millaisia muita kysymyksiä olisi hyvä esittää?
Vähättelettekö itseänne, omia taitojanne esimerkiksi, pyrittekö pitämään kynttilää vakan alla?
Masennus? Itsetuhoisuus? Parisuhteet? Raivon, vihan tunteet, voimattomuuden tunne - äidin ylivoimaisuus lapsuudesssa, nöyryytykset tätä kautta, pätemisen tarve?
Miten äitinne on teitä (mielestänne) nöyryyttänyt? Millaisissa tilanteissa?
Onko asioita, (suhteessa äitinne kohteluun teitä kohtaan)jotka pyörivät teillä yhä vielä, aikuudessa useasti, nauhurin tavoin päässänne?
& :P
Jospa teemmekin yhteistutkimuksen..
Millaisia muita kysymyksiä olisi hyvä esittää?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olen onnellinen sen suhteen, millaisen äidin olen saanut. Kun minulla oli vaikea murrosikä ja raivosin ja haukuin äitiäni pahasti, hänellä oli tapana tulla luokseni, rauhoitella halaamalla ja kysyä, miksi tuntuu pahalta. Ei väliä, miten pahasti olin hänelle sanonut, hän kykeni aina olemaan aikuinen eikä alkaa haukkua takaisin. Jos hän olisi rankaissut minua kokoajan ja ollut suuttunut, se ei olisi auttanut minun vaikean murrosikäisen oloa ollenkaan. Sellainen lisää vain katkeruutta. Ei hän tietenkään liikaa minulle periksi antanut, en sitä tarkoita.
Äitini on rauhallinen, muita ajatteleva ihminen. Hän ei koskaan hauku tai tuomitse muita turhanpäiten vaan aina yrittää ymmärtää, mikä on ollut minullekin hyvä esimerkki elämää varten. Olen suvaitsevainen ja empatiakykyinen ihminen äitini takia.
Säälin niitä, joiden äidit ovat ailahtelevaisia ja haukkuvat tyttäriään/poikiaan. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Vanhemman täytyy osata olla aikuinen.
Äitini asetti veljet aina etusijalle, itse olin nuorin ja tyttö.
Kun perheellinen isoveljeni(40v) sotki asiansa, äiti painosti minut, juuri lukiosta päässeen, (silloin 19v) takaamaan veljen velan jolla hän hoitaa asiansa kuntoon. Veli jätti sitten maksamatta ja minä takaajana menin töihin muutamaksi vuodeksi että sain velat maksettua. Kaverit lähti opiskelemaan, itse jäin kotipaikkakunnalleni yöhuoltsikalle vuorotyöhön ja palkka meni suoraan pankille, huvituksista sai haaveilla. Kaikki ne vuodet oli oltava kiltti veljille ja heitä aina kunnioittaa, vaikka ryyppäsivät, tappelivat, pettivät vaimojaan ja minua jatkuvasti nälvivät ja mitätöivät tyyliin "naiset on niin helvetin tymiä, jaajaa- et sä mihinkään pääse".
Äiti vaan jaksoi ylistää ja ymmärtää.
Kun äitini kuoli ja velat (siis minä maksoin) oli maksettu vuosien päästä
pääsin opiskelemaan 400 kilometrin päähän ja nyt otin opintolainaa itseäni varten ja opiskelen ammattiin josta olin aina haaveillut.
Olen tosin reilusti päälle 30 nuorten seassa, mutta ei haittaa. Sukulaisiin en pidä mitään yhteyttä, yksi sukulainen soittaa aina tasaisin väliajoin ja kutsuu veljien synttäreille ja keräyksiin kultakelloja varten, sun muita, ja sanoo: "Kyllä sukulaisiin pitää pitää yhteyttä, oletpa merkillinen", mutta kun olen hänellekin ollut korrektin pidättyväinen niin soitot ovat vähentyneet.
Olen löytänyt myös miesystävän jota en ole esitellyt, enkä esittele sukulaisille koskaan.
Yksi sukulainen tosin oli saanut jostain vihiä ja alkoi neuvoa minua puhelimitse, siis kertaakaan tapaamatta tai tuntematta miesystävääni, kuinka parisuhteessa kannattaa naisen käyttäytyä. Silloin tuli vakava ahdistuskohtaus ensimmäistä kertaa ja päätin nyt riitti.
Aikoinani myös poikaystävät haukuttiin maanrakoon.
Olen päättänyt elää kaukana sukulaisitani, en enää pidä yhteyttä ja jos saan joskus tyttären, kohtelen häntä hyvin arvostavasti ja tasa-arvoisesti mahdollisten tulevien veljien kanssa.
Äiti opettaa kohtelemalla tytärtään tämän arvon.
Tosin aikuisena tajuaa että oma arvo riippuu aivan muista asioista kuin äidin määrittelemistä.
Samoin olen nuorempana sisaruksena, tyttärenä, saanut kokea synnyttäjäni taholta, aina vähättelyä, nälvintää suhteessa poikaansa, veljeeni. Veli sai olla miten sadistinen tahansa, oli sitten lapsi tai aikuinen, se oli ok.. olihan synnyttäjä itsekin sitä, milloin avoimemmin, milloin piilotetummin tyttärelleen sitä.
Jos ei olisi ollut tervettä isää, olisi kohtalo ollut julma jo lapsena. Äkkikuolema tosin toi aika raadolliset ja julmat suhdekuviot sitten myöhemmin esiin.
Lienee yleistä. Äidit - pojat - suhdepalvonta.
Meillä tosin oli niin että isä oli alkkis, joten mitään tukea häneltäkään ei tippunut. Äiti keskittyi poikaansa. Olen itse nuorin, ja tuntuu siltä, että olen aina joutunut tulemaan rääppeillä toimeen. Lapsuuskotini oli siis omalta kannaltani täysin rakkaudeton.
En ole tekemisisissä sen paremmin äitiini kuin sisaruksiini. Isä kuoli pois jo kauan sitten.
Onnittelen ja ihmettelen itseäni, kun olen menneisyydestäni huolimatta kyennyt rakentamaan toimivan ja rakkaudellisen suhteen mieheeni.
muuten mutta on todella vallanhimoinen. En meinaa välillä uskaltaa uhmata häntä. Tarkoittaa siis, että minulla on kaksi lasta ja olen jo aikuinen ja äiti se välillä yrittää kertoa kuinka minun pitäisi toimia. Huippu on se, että hän tupakoi omassa asunnossaan sisällä. Minä taas olen siitä hänelle sanonut ja en hyväksy sitä, koska lapset ovat usein hänellä hoidossa ja vaatteet ja kaikki haisevat kuin rankkitynnyri. Ei hän polta silloin sisällä kun lapset ovat siellä, mutta silti siellä haisee! Se ilma on kuitenkin haitallista siinä huushollkissa ja en voi käsittää, miksei hän voi lastenlapsiensa takia lopettaa tuota sisällä tupakoimista. Itse hän tahtoo lapset hoiteisiinsa usein. Suuttuu kun huomautan tupakoimisesta!
Hommaa uusi hoitopaikka, niin näet kuinka helppoa se on ja ehkä äitisi tupakointi ei sitten enää niin haittaakaan.
On monia isoäitejä joita ei yksinkertaisesti kiinnosta pätkääkään hoidella lapsenlapsiaan. He harrastavat jotain muuta tai elävät täysillä itselleen.
En ole ollut missään tekemisissä hänen kanssaan viiteentoista vuoteen. Nyt hän on vanhana sairasvuoteellaan, ja minua ei kiinnosta ollenkaan. Hän pilkkasi aikoinaan sen kun kerkisi, häpäisi ja nolasi ystävien edessä, opettajien silmissä, ja ihan kahden keskenkin, harjoituksen vuoksi.
Minulla oli huono äiti. Itse en tullut äidiksi, ja se lienee hyvä - minussa on joitakin samoja piirteitä kuin hänessä. Olisin saattanut reagoida lapsiini samalla tavalla kuin hän meihin.
Minun ainoa perheeni nykyään on entinen mieheni. Erosimme vuosia sitten, mutta olemme yhä ystäviä. Välitämme toisistamme. Ilman rakkautta ja toisistaan välittämistä ei voi olla perhettä. On vain ihmisiä, jotka sattuvat asumaan saman katon alla, ja haluavat pois niin pian kuin mahdollista.
Missä sydän on, siellä on koti.
Kyllä lapsen tunteet voi tehokkaasti tappaa.
Joskus olin vanhustenlaitoksesa töissä ja huomasin että vierailijoita kävi elämänmyönteisillä ja lapsiaan (ja lastenlapsiaan) kehuvilla mummeleilla eniten, heille tuotiin äitienpäiväkakkua ja kortteja tuli postissa ja porukkaa kävi ja hyvää mieltä ja naurua riitti vierailuilla.
Sitten oli näitä marisevia ,pelottaviakin,kammotuksia joista jotkut jopa vainoharhaisina ilmoittivat sukulaistensa odottavan kieli pitkällä perintöä ja että he kuolisivat.
Paljon unohdettuihin vanhuksiin kuului myös lapsiaan haukkuvia äitejä. Toki myös lapsettomat vanhukset oli aika yksin, kun ei sukulaisia ollut, mutta osa heistä oli matkustellut ympäri maailmaa ja olivat aivan mahtavia, mielenkiintoisia ihmisiä!
Eli jos unohdettu vanhus valittaa ettei lapset käy katsomassa, niin syy voi olla siinäkin että ovat itse kohdelleet omia lapsiaan rumasti aikoinaan?
Pahimmillaan julma äiti voi vaikuttaa tyttärensä naiseuteen siten, että naiseksi kasvaessaan tytär tuntee kelvottomuutta ja pelkoa omaan onnelliseen äitiyden kokemiseen ja onnistuneeseen parisuhteeseen.
Ja se on kyllä niin surullista ja väärin, että kyllä kannattaa purkaa mieltään vaikka missä foorumissa ennenkuin alkaa lopullisesti epäilemään omaa persoonaansa ja kykyjään.
Se 'elämänmyönteisyys' voi tarkoittaa sitä ettei ihminen ymmärrä miten häntä kusetetaan, ja hän 'ostaa' perinnöllään sukulaisten vierailut ja muut.
Kun kiltisti annat kaiken mitä olet elämässäsi saanut aikaan muille olet kelvollinen ja sinun luonasi kannattaa käydä, jos et, sinut unohdetaan...
>Sitten oli näitä marisevia ,pelottaviakin,kammotuksia joista jotkut jopa vainoharhaisina ilmoittivat sukulaistensa odottavan kieli pitkällä perintöä ja että he kuolisivat. <
TuoKin voi olla täysin totta, mistä tiedät etteivät sukulaiset ole juuri sellaisia.
Olen ainakin omasta suvustani nähnyt sen että siellä on ihmisiä jotka ovat kuin ylempää rotua joille täytyy tehdä töitä ja antaa kaikki mitä he vaativat. Jos et tee näin he kostavat eristämällä ihmisen, sitä käy jo nuorempienkin kuin vanhusten kohdalla.jos alkaa tilanne olla 100-0 auttamisessa heidän hyväkseen alkaa sitä jo kysellä meinaako he mitään tehdä vastaan, ja sitä yllättyy kun he muista koko auttamista vaan se kuuluisi luonnollisesti että heitä tulee auttaa ja heidän ei tarvitse auttaa takaisin...
He ovat luonteeltaan riistäjiä ei se saata aina vanhuksen marinassa olla se syy vaan se voi olla aiheellista...kammottavia ovatkin lapset ja suku ei vanhus.
Kirjoitat täyttä asiaa. Ja aiheesta. Kyllä tuollainen on yleistä aivan varmasti. Olen myös omassa sukupiirissäni törmännyt kuvaamasi hyväksikäyttö ja hylkääminen-ilmiöön, ja vaikka niin julmaa kun se onkin niiin se on totista totta joka on hyvä tiedostaa, juuri niin kuin kirjoititkin.
Kuvailemasi syy on juuri se, miksi en ole about 7 vuoteen ollut sukulaisiini missään tekemisessä ja onnellisena asun kaukana ja tyytyväisenä.
Kirjoituksesi oli tärkeä pointti nostaa esiin, kiitos.
-politiikkaa. Yhtä sisaruksista lellittiin, ja muut, varsinkin minä, olivat aina syyllisiä kaikkeen eivätkä koskaan tarpeeksi hyviä.
Olimme aika köyhä perhe, koska lapsia oli niin paljon. Olimme yksi niistä perheistä, joille kylän hyväntahtoiset emännät lahjoittivat käytettyjä vaatteita jms. Äidin vanhemmat olivat vielä köyhempiä. heiltä kuitenkin jäi tyttärelleen pieni koti tontteineen. Mummon vielä kuolinvuoteella ollessa tuo lellikkitytär keplotteli isovanhempien kodin itselleen. Vaikka se kuului äidille, ja hänen jälkeensa kaikille meille hänen lapsilleen.
Nyt on äiti itse tekemässä kuolemaa. Voin vain kuvitella, millaisen testamentin tuo inhottava sisar on allekirjoituttanut hänellä...
Perintöasiat joutuvat luultavasti menemään lakituvan kautta.
Lyhyesti sanottuna; äitini ei koskaan rakastanut ketään, mutta valitsi yhden suosikin, koska nautti siitä, että sai aiheutettua riitaa. Hän on sairas ihminen. Halveksin häntä.
Vuokratkaa elokuva nimeltä : Vuorovetten prinssi.
Nerokkaasti kuvatt siinä, kuinka epäreilu äitisuhde varjostaa lasten elämää aikuisuuteen saakka ja kuinka on mahdollisuus eheytyä.
Aivan loistava elokuva, olen katsonut sen ainakin 10 kertaa!
Toinen on Frances Farmerista, kuuluisasta näyttelijästä kerrottu elokuva nimeltä: Frances.
Se on kyllä niin järkyttävä että huhhuh, mutta kuvaa todella karseen äidin vaikutusta tyttäreen sillä tavoin että tytön täytyy suorittaa ja tuoda kunniaa perheelleen.
Haukkui, alisti, aliarvioi, hengitti koko ajan niskaan, ei kannustanut koskaan, jos olisin tarvinnut ÄITIÄ hän käänsi selkänsä, valikoi ystäväni, haukkui ystäväni, pakotti minut sietämään kaikkea paskaa... Syytti minua asioista, joita en ollut tehnyt. Varasti rahani, jouduin hoitamaan siskoni (olen vanhin) kun hän oli juomassa...ym.ym.ym.
Kuljin kavereitten (niiden harvojen) antamissa vaatteissa, äiti osti kerran vuodessa mulle jotain. Apua, tulee ahdistuskohtaus, kun aloin muistella!
En kai ole vieläkään päässyt kaikesta ylitse vaikka olen omillani ollut jo 15vuotta.