Eron jälkeen voi elämä mennä paskemmaksi kuin kuvittelikaan. Uusperheet voivat olla aika rankkoja siihen ydinperheeseen verrattuna.
Kahden eri perheen yhteen sovittaminen vaatii ihan mahdottomia taitoja ja jos siinä edellisessäkin on epäonnistunut niin on aika mahdotonta pärjätä pelkällä "rakkaudella" siinä uudessakin. Uusperheessä on niin monta muutakin jo vaikuttamassa että ihmissuhteet ovat aika kovilla niin ihmettelen miksi jotkut tieten ja tahtoen haluavat sellaiseen helvettiin?
Kahden eri perheen yhteen sovittaminen vaatii ihan mahdottomia taitoja ja jos siinä edellisessäkin on epäonnistunut niin on aika mahdotonta pärjätä pelkällä "rakkaudella" siinä uudessakin. Uusperheessä on niin monta muutakin jo vaikuttamassa että ihmissuhteet ovat aika kovilla niin ihmettelen miksi jotkut tieten ja tahtoen haluavat sellaiseen helvettiin?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Luulisi jo kerrasta oppivan mitä on olla parisuhteessa ja asua saman katon alla. Jos kerran on pois siitä halunnut, niin miksi pitää pistää lusikkansa samaan soppaan uudestaan!
Että voi ihminen olla yksinkertainen eläin.
Minä en kadu eroani eikä mitään muutakaan tarvitse katua, kun en tee typeryyksiä.
voi elämä olla vuoristorataa mutta kun tasaantuu,huomaa miten hyvä oli sittenkin erota huonosta parisuhteesta.
voi olla helvettiä, tiedetään. Itse sellaisessa elän. Mutta on meillä kyllä ihanaakin, eli voi uusperhe olla taivaallistakin. Ongelmia meillä on aihettuneet lähinnä vain mieheni entinen puoliso joka ei pidä minusta, mutta sekin ongelma alkaa helpottaa... uusin ongelma on ollut vanhemman lapsen agressiivisuus ja väkivaltaisuus sekä armoton riehuminen ja huutaminen, ei usko kieltoja eikä kehotuksia, edes oman isänsä.. Minä olen vielä nuori ja odotan nyt ensimmäistä lastani/yhteistä lastamme.
Elämä ei ole aina helppoa ja nyt raskaana ollessa varsinkin huomaa miten helposti väsyy, varsinkin kun tämä on ensimmäisiä miehiä kenen kanssa vakavasti seurustellut, eikä minulla ollut hajuakaan mitä uusperhe-elämä voi tuoda tullessaan. Silti olen selviytynyt mielestäni hyvin ja aion selvitäkin, mieheni on jo onneksi "iso poika" ja tietää myös mihin ollaan ryhdytty. Ei olla eroamassa ikinä!=) Vaikka joskus siltä tuntuisikin...
En ihan usko että luku olisi tuota luokkaa, luulen että aika iso osa eroja on muita kuin hetken mielijohteesta paremman hakuun lähtemisiä.
Usein taustalla on vuosia jatkunut paha olo, eikä enää muuta ratkaisua jatkaa elämää ole, kuin ero.
Uudet suhteet onnistuvat siten kuin entinen elämä on käsitelty. Jos liiton ongelmia ei katso läpi, ei uudessa voi onnistua. Mutta silloin kun kaksi liiton läpikäynyttä käy yhteen on mahdollisuus täyteen ihmissuhteeseen, suhteeseen jossa annetaan ja saadaan se mitä hyvästä suhteesta parhaimmillaan voi saada.
Perheiden yhdistäminen ei koskaan onnistu nopeasti, ei hätiköimällä, lapsille pitää jättää tilaa tottua uuteen ja sekin etteivät nämä koskaan täysin sopeudu uuteen perheeseen, on hyväksyttävä.
Kerran rikottu liitto jättää jälkensä aikuisiin ja lapsiin, silti uusi elämä voi olla ehyt, vaikkei olisikaan yhtä tiivis kuin ydinperhe.
Tärkeintä on että kaikilla on tilaa tuoda tunteensa julki, jokainen hyväksytään sellaisena kuin on, eikä ketään jätetä ulkopuolelle päätösten teossa. Lapsia on kuunneltava, mutta aikuiset tekevät päätökset.
Ei uusioperhe aina ole helvetti, se voi olla lapselle turvallinen pohja elämälle. Oma tyttäreni saa uudelta mieheltäni sen huomion jota isältään vaille jää. Nyt lapseni näkevät että äiti on rakkauden arvoinen, että parisuhde voi olla hyvää ja onnellista yhdessä oloa, ei ikiriitaa ja huutoa. Hyvässä parisuhteessa lapsi saa hyvää huomiota olemalla pelkästään oma itsensä. Huonossa parisuhteessa lapset hyvin usein hakevat huomiota korottamalla ääntään vanhempien riitojen yli. Toinen vaihtoehto huudolle on mykkäkoulut, joka on ehkä vielä ahdistavampaa kuin huuto. Mykkäkoulu tuo kotiin hyisen jään jonka läpi lapsi ei ymmärrä ettei hänessä ole mitään vikaa, syy ei ole hänessä ettei kukaan puhu kenellekkään mitään.
Itse olen elänyt kodissa jossa kissa toimi sanan saattajana, eli isä ja äiti puhuivat KISSALLe?! Mykkäkoulua pitäessään. Kissaltako lapsen pitäisi neuvoa kysyä jos vanhemmat eivät kykene keskustelemaan?
Eiköhän jätetä taas tämä yleistys. Eroja on hyviä ja huonoja, liittoja on hyviä ja huonoja, uusioperheitä on onnellisia ja onnettomia, lapsia on onnellisia ja onnettomia. Enemmän kuin yleistää, pitäisi katsoa lähelle, miten oma perhe voi, olosuhteissa joissa me kukin elämme.
Minun perheeni voi olosuhteisiin nähden hyvin, lapset sanovat ääneen rakastavansa minua, sanovat että tein oikein kun erosin.
Väitteesi kuulostaa jätetyn ihmisen pahan olon purkaukselta. Haluat toivoa, että puolisosi katuu eropäätöstään, koska sinustakin tuntuu pahalta. Valitettavasti olet luultavasti väärässä.
Tottakai mieliala eronneella vaihtelee. Eropäätöksen tehnyt jättäjäkin pohtii välillä; teinkö sittenkään oikein? Tämä on ihan normaalia. Harva nyt ihan kevytmielisesti eroaa.
Eropäätös on niin raskas ja painava jo lastenkin kannalta, että kyllä sitä on pitkään harkittu. Jos ei ole, sellaisesta ihmisestä ei elämänkumppaniksi olisikaan. Kuka nyt jonkun huithapelin kanssa eläämäänsä haluaisi jakaa.
Jatkaa vaan elämääsi. Ehkäpä exäsi jossain vaiheessa eroa katuu, ainakin pohtii, miten olisi käynyt jos olisitte jatkaneet. Se ei tarkoita, että hän oikeasti haluaisi sinut takaisin.
Niin liitoissa kuin eron jälkeisissä elämissä on hyvät ja huonot päivänsä. Osoita meille pariskunta, joista ainakin toinen ei silloin tällöin katuisi, että meni yhteen juuri tuon ihmisen kanssa. Silloin kun suhde ajautuu eroon, on eletty pitkää piinaa ja henkistä helvettiä. Eron tulee olla yhtä harkittu päätös kuin kaikki muukin tärkeä ihmisen elämässä. Miksi silloin katua päätöstä, jonka vakaasti on harkinnut ja pannut toimeen.
Ja mitä tulee uusperheisiin niin parhaimmillaan se on kahden kokeneen ja elämästään jotain oppineen onnellinen parisuhde. Tottakai sovittelemista on, kun on sinun lapset ja minun lapset ja exät ja sukulaiset, mutta silti...hyvässä suhteessa nämäkin asiat osataan hoitaa vähintään tyydytävästi. Rakkaudella ja inhimillisyydellä ja avoimuudella ja välittämisellä.
Miksi tekisi samoja virheitä uudestaan? Ja hei, yksinkin voi elää täyttä elämää kaikista parisuhteen paineista vapaana :)
Ei suinkaan kaikki perustele mitään uusioperheitä erottuaan, ei se ole mikään vakiokuvio.
Oli helpotus erota aikoinaan ja kotielämä oli sen jälkeen kahden lapsen kanssa mielettömän ihanaa ja rauhallista.
En ikimaailmassa olisi voinut kuvitellakaan että siihen olisin hommannut jostain uutta miestä ja lisää lapsia vaivoikseni, huh huh.
eronneilla,
heillä on pinnassa jopa 30-40 vuoden erojälkeisiä asioita, asiat voi yhdistää koettuun avioeroon ja perheen pirstoutumiseen. heidän lapsillaan on myös pinnassa koetun vanhempien eron tuomat asenteet, suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen ja-tai samaan sukupuoleen. perhe, vaikka ongelmainenkin on lapselle turvatumpi vaitoehto, jos väkivalta, insesti jätetään pois.
tunnevajaudesta ei pidä lähteä erotilanteeseen. ongelmanratkaisukykyyn on panostettava, siten loppuu turhat avioerot ja saadaan takaisin elämän tärkeitä arvoja ja toisen ihmisen kunnioittamista.
avioerot lisäävät alkoholismia ja muuta elämän hallitsemattomuutta mukanaan. avioeron läpikäynyt syrjäytyy herkemmin yhteiskunnasta ja sosiaalisesta tukiverkostosta = muista ihmisistä.
puolestani todeta, että höpö-höpö.
Ihmisten elämä ei koskaan ole noin joko-tai. Yhtä paljon on liittoja, joissa eletään jatkuvassa piinassa, eikä onnesta ole tietoakaan. Ja mitä tulee syrjäytymiseen ja viinan juontiin, niin eiköhän ne ole yhtä yleisiä suljetuissa perhesuhteissa elävien kuin eronneittenkin keskuudessa.
Ihmettelen motiiveja yleisesti puolustella avioeroja. Avioero on hyvin henkilökohtainen prosessi. Avioliittoja on tuettava enemmin kuin eroja. Eronneet tarvitsevat tukea, mutta tuettaisiin liiton kestämistä ensin, nyt tuetaan ihmisiä eroamaan.
ja päätökset jatkaa avioliitossa ole jokaisen henkilökohtaisesti päätettävissä. Ei niihin mitään tuntemattomien kehotuksia tai tukia tarvita, vaan jokainen punnitsee oman elämänsä ratkaisut tykönään.
Yhtä paljon moitittavaa on puolustella heppoisia eroja kuin pönkittää surkeita avioliittoja vain jonkun kymmeniä vuosia sitten annetun lupauksen takia.
Eri keskusteluissa neuvojat sanovat mielellään:
Ota ero, eroa, jätä se
Vähäisiin parisuhdevalituksiin annetaan sama neuvo.
kerrotaan lähinnä omia mielipiteitä. Niin että niidenkö perusteella oletat sitten ihmisten tekevän oman elämänsä ratkaisut? Kyllä minä ainakin luotan siihen, että jokainen on oman elämänsä asiantuntija ja tietää mikä itselle on oikein ja parasta.
Enemmän ihmettelen sitä että eronneista toinen osapuoli tieten tahtoen hankaloittaa toisen osapuolen elämää:
- ei anna tavata lapsia
- puhuu lapsille valheita toisesta vanhemmasta ja ehkä tämän uudesta ystävästä
- levittelee valheita muillekin kuin lapsille
- soittelee keskellä yötä, lähettelee kirjeitä, sähköpostia, tekstiviestiä vaikka kielletään, möykkää oven takana
- mankuu lisää rahaa vaikka olisi jo saanut sen mitä oikeus määräsi ja vähän enemmänkin, ja vielä osituksessa suurimman osan ilman perusteita
- ei hoida lapsia omalta osaltaan kuten pitäisi eikä anna toisenkaan osapuolen hoitaa
- kiristää exää
jne...
Onko ihme, että toinen osapuoli on alunperin halunnut tuollaisesta eroon? Jotain häikkää on ollut jo ennen eroakin. Ei kukaan muutu yhdessä yössä noin radikaalisti.
Ero kannattaa miettiä tarkkaan, eli mistä syystä haluaa juuri erota. Onko suhteessa ongelmia, vai onko itsellään ongelmia joita ei osaa ratkaista, eikä ehkä edes tunnistaa. Erolla ei pääse omista ongelmista eroon, mutta erossa pääsee eroon (pitäisi päästä...) ihmisestä jonka elämäntehtävä tuntuu olevan pelkkä kiusanteko, nälviminen, halventaminen, jopa pahoinpitely.
En kadu eroani. Ihmettelen miksi koskaan menin naimisiin juuri hänen kanssaan. Nuoruuden haaveita ja taisin olla helposti nenästä vedettävä. Kun emäntä sai mitä halusi eli lapset, hyvätuloisen puolison ja velat jotka sitoivat, sitten se muuttui hirviöksi. Jos kerran oli niin paha olla, olisi häipynyt eikä päivittäin marissut kuinka surkea olen milloin missäkin, tarpeeeton, tyhmä, laiska, itsekeskeinen (kun tein niitä töitä josta sai rahaa, sen sijaan että olisin viettänyt aikaa kotona vaimon ja lasten kanssa, vaimo kun ei viitsinyt töitä tehdä..)...
Vuodet vierii, erostakin on jo vuosia. Ex vaimo ei vaan hellitä. Ei ikään kuin ole sisäistänyt tätä eroa ja sen merkitystä. Edelleen olen hänen mielestään vastuussa hänen ongelmistaan, kuten remonteista (koska minä pakotin hänet muuttamaan siihen asuntoon...), auton huolloista (koska hoidin ne ennenkin), mutta lapset hän on kääntänyt minua vastaan, valheilla, ja asia on yleisessä tiedossa, mutta eipä se lapsiin vaikuta. He ovat lojaaleja äidilleen ja ihmettelevät miksi heillä ei ole isää. Heillä on isä kun vaan tulevat isän luo. Eivät uskalla, kun äiti kieltää. Viranomaisille lapset kertoivat aivan muuta, kun äiti käski... Niin ja tietenkään, koska en häntä enää passsaa, hän väittää lapsilleen etten välitä lapsista koska en auta äitiä. Loogista. Etsisi jonkun toisen avukseen tai käyttäisi kaupallisia palveluita, kuten me muutkin silloin kun emme itse pärjää. Ja kai hänellä joitain ystäviäkin on?? Luulisin, en tiedä. Minä en ole hänen ystävänsä, vaan vihollisensa, kuten itse jo kymmenen vuotta hokenut.
Onnekseni elämäni on tullut toisenlainen ihminen. Sellainen normaali, joita kai naiset yleensäkin ovat. Eli exäni on taatusti ja toivottavasti poikkeus.
Kolme vuotta sitten olin vielä onnen kukkuloilla. Olin tavannut ihanan miehen, pitkän ja tiiviin seurustelun aikana kävimme tarkasti läpi vakavissa keskusteluissa kaiken parisuhteen ja yhteisen elämän perustaksi kuuluvan, olimme niin yksimielisiä, samoin ajattelevia, samoista asioista kiinnostuneita ja arvomaailmat natsasivat todella hämmästyttävän hyvin. Kaksi vuotta avioliitossa menivät kuin olisin leijunut jalat irti maasta. Mies palvoi ja palveli, piti minua niin hyvänä ja tyydytti niin täydellisesti että ainoa asia mistä olin huolissani, oli hänen kohtuuton työtaakkansa, josta hän itsekin oli pahoillaan ja yritti sitä keventää. Muuten siis kaikki oli niin hyvin että enempää en osannut toivoa, olin saanut mielestäni maailman parhaan miehen, niin hellän ja huomaavaisen, niin paljon minua arvostavan ja kunnioittavan ja minua hoitavan, kannustavan ja lohduttavan, itsestään ja perheen asioista tunnollisesti huolehtivan, että olin onnea täynnä.
Sitten, eräänä keskiviikkona, mies oli iltapäivän tekstarissa ilmoittanut, että projektinsa takia tulee vasta myöhään illalla. Kun kello lähestyi puolta yötä, soitin hänelle kysyäkseni, josko laittaisin jotain iltapalaa ennen kuin vetäydyn yöpuulle. Kännykkään vastasi nainen. Kun kysyin miestäni nimeltä, hän naurahti ja sanoi mieheni olevan suihkussa. Ja työpaikalla ei olla suihkussa - toisen naisen luona rakastelun jälkeen kyllä!
Kokosin miehen tavaroita parin tunnin ajan ja kun olin ovesta kantanut pihaan niin paljon kuin jaksoin, soitin veljelleni ja hän kävi hakemassa minut perheensä luo yöksi. Seuraavana päivänä tilasin oviin uudet lukot. Miehen puheluja en ottanut vastaan. Pettäjää en halunnut nähdä. Muutaman viikon olin kuin pökerryksissä kaikesta, mutta sitten kirkastui, että minulla on elämä edessä, ja minusta itsestäni riippuu millainen siitä tulee. Olin saanut olla onnellinen, enää sellaista suhdetta en kaipaa, enää toista pettymystä en halua kokea. Katunut en ole sitä, että niin totaalisesti katkaisin suhteen siihen ensimmäiseen tietooni tulleeseen pettämiseen. Lapsen syntymän jälkeen olen toimeen tullut ja joka kerta kun exäni hakee tai palauttaa lapsen, olen välttänyt kohtaamista. Kiusallista vain, että miehestä en pääse täysin eroon, ennen kuin lapseni kieltäytyy tapaamisista. Mutta suhteen lopettamista en tule katumaan, ja lapseni oppii kyllä minun "koulussani" millaisia miehet ovat!
kuinka kauan on siitä kun olette eronneet? Ja onko todella niin, että et ole kertaakaan katunut.Onko entiselläsi nykyisin jo kumppani.Ainoa mikä jäi kaihertamaan on se,että itse en haluaisi lapsilleni opettaa sitä, että kaikki miehet olisivat sikoja.Muuten olin aidosti iloinen puolestasi.Hyvää jatkoa sinulle, ja lapsellesi!
eroprosessi, mies pitkitti sitä. Luulen että hänellä nyt on uusi nainen, lapsen puheiden perusteella. En ole kiinnostunut tietämään.
Olen saanut kokea minulle suodun annoksen onnea, ja siihen aikaan olen edelleen tyytyväinen. Nyt elän miehistä riipumattomana, omistaudun työlle ja harrastuksille, lapsi kuitenkin etusijalla. Pettänyttä miestä en kaipaa, päätöstäni jättää hänet en ole katunut. Olin vain hyväuskoinen, ja siihen syntiin syyllistyvät liian monet naiset.
mutta kaikesta päätellen et ole vielä lähimaillakaan toipumista! Tuolla katkeruudella opetat lapsesi vihaamaan sekä isäänsä että muita! Ja asiat ovat selvittämättä miehesi kanssa edelleen. Toivon, että vapautat itsesti elämään selvittämällä asiat ja päästämällä oikeasti irti!
Lapsesi luontaisesti rakastaa sekä äitiään että isänsä, älä sinä tuhoa tätä rakkautta. Toivottavasti pääset joskus tuon asian yläpuolelle, mutta jätä nyt lapsesi rauhaan. Hyi, kun tuli paha olo lapsesi puolesta sinun 'koulussasi'. Mitä elämää sinä lapsellesi haluat? Kauheaa. Sinun pitäisi tukea lapsesi uskoa hyvään, eikä purkaa katkeruuttasi hänen kauttaan. Tällä et hyvää tee, lapsesi alkaa aikuisena kenties vihata sinua?
Kuule, kauhiainen!
Tulen tähän väliin oman kommenttini kanssa, kun Sinun teksti osui silmiini. Olen kasvanut äidin kanssa 4-vuotiaasta, yhdessä kaksi vuotta minua vahemman veljen kanssa. Tapasimme ensin äijää, emme isäksi kutsuneet, muutaman vuoden tiiviisti joka toinen viikonloppu, sitten harvemmin, äijän työpaikan muuttuessa. 11-vuotiaana veljeni ensi kerran piiloutui, kun piti lähteä, minä inhosin äijää ja hänen uutta naistaan kuin kulkutautia, mutta menin vielä "muka-kivaan" tapaamiseen. 10-vuotiaasta lähtien en enää halunnut, äijä yritti meitä houkutella, lähetti lahjoja, järjesti lomaleirille paikat jne, mutta yhdessä veljeni kanssa kivitimme äijän autoa, kun hän tuli. Hän oli meille epähenkilö, hänen uusi naisensa ei yhtään mitään ja äiti kaikki kaikessa.
Kuvittelin, että kun emme enää ole yhdessä, äijä ei enää muista ja pysyy poissa. Ylioppilasjuhlaan hän tuli ruusukimpun kanssa ja minä en ollut näkevinäni. Kun tuli lähemmäs niin muka-iloisena hymyillen, syljin vasten kasvoja. Jopa minun hääjuhlaani halusi tulla pilaamaan, pyysi tulla edes kirkkoon katsomaan. Kielsin ja sanoin, että minulle hän lakkasi olemasta, eikä ikinä tule sellaista päivää, että hänen muistoa mielessäni vatvoisin. Valokuvat, joissa olen hänen kanssaan, hävitin jo teini-ikäisenä. Nyt olen onnellisessa liitossa, mutta jos mieheni pettää minua yhdenkin kerran, hänestä tulee myös epähenkilö, samoin kaikista hänen sukulaisistaan ja tuttavistaan, ja lapseni mieleen juurrutan saman käsityksen ja kiellän tapaamiset varmasti.
Miksi menit naimsiin, miksi hankit lapsia kun tiesit ettet pysty tarjoamaan lapsillesi ehjää kotia?
Kasva aikuiseksi. Anna lapsesi pois muualle kasvatettavaksi. Hanki hoitoa itsellesi. Ei lapsi voi kasvattaa ja "kouluttaa" toista lasta.
Asenteellasi et tule kohtaamaan yhtäkään kunnollista miestä. Ne jäävät meille kunnollisille naisille joilla on elämän arvot hallinnassa.