Parin kuukauden seurustelun jälkeen muutettiin yhteen, hankittiin yhteinen kämppä. Neljäs vuosi alkamassa ja olen henkisesti aivan lopussa.
Alusta asti suhde on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Mies on hyvin ailahtelevainen ja tuntuu, että minustakin on tullut yhtä järkyttävä tapaus.
Riitoja on viikoittain, välillä päivittäin. Mies huutaa kuin sireeni, minua hävettää, sillä koko kerrostalo varmasti kuulee. Välillä huudan takaisin. Välillä minä aloitan. Mies on suutuspäissään iskenyt yhden sisäovistamme rikki, minua ärsyttää.
Suuttuessa mies tönii, heittää minua päin tavaroilla. Suutun takaisin, lyön häntä. Mies antaa avokämmenestä, annan takaisin. Huudamme, raivoamme ja kihisen kiukusta.
Töissä yritän jaksaa. Minua pidetään rauhallisena ja mukavana ihmisenä. Kotona olen aivan erilainen, en vain kestä miestäni. Hän ärsyttää, hän suututtaa, hän haukkuu. Hän saa mieleni maahan sekunnissa, en jaksa tehdä mitään. Kotiaskareet tuntuvat turhilta. Minusta on tullut äkkipikainen, suutun hetkessä, kun mies taas yrittää saada minut huonolle tuulelle.
Mies käy töissä ja salilla. Kotona hän syö ja nukkuu, kotiaskareet eivät voisi kiinnostaa yhtään. Jos sanon joskus asiasta, hän alkaa taas huutamaan, väittää minua laiskaksi, väittää, että hän tekee enemmän kuin minä kotona, vaikka asia ei ole niin. Riidellessä hän käskee minun katsoa peiliin, siellä se syyllinen kuulemma on. Kaikki riidat kuulemma minä aloitan.
Vanhempani kehuavat miestä, hän on heidän mielestään niin mukava ja ahkera. Meidän pitäisi mennä naimisiin tai tehdä ainakin lapsi.
Haloo. En ikinä mene tuon miehen kanssa naimisiin, en ikinä tee hänen kanssaan lasta. Ainoa mitä haluan, on eroon hänestä.
Eroamisesta olemme puhuneet miehen kanssa. Silloin kun tavarat lentelevät, hän haistattelee ja sanoo, ettei halua olla minun kanssa enää missään tekemisissä. Hyvä. Sitten kun on vähän aikaa rauhallista, hän alkaa pyöristämään puheita, että mikäs tässä on yhdessä, ihan hyvinhän meillä menee.
Minä olisin jo ihan valmis eroon ja antamaan asunnon välittäjän käsiin. Mutta vanhempani, kun vihjailen heille erosta, sieltä tulee huudot, että tottakai olette yhdessä, mitä sinä taas (pari suhdetta päättynyt) eroamaan. He eivät ota erojuttujani kuuleviin korviinsakin ja hankaloittavat jääräpäisyydellään minua.
Ei hellyyttä, ei seksiä, ei kauniita sanoja ole kuulunut viimeiseen vuoteen. En minä jaksa tätä jatkuvaa riitelyä, olen ihan väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa enää aikaiseksi erota. Asunto pitäisi siivota, jos välittäjän meinaa kutsua asuntoa katsomaan, vanhemmille pitäisi kertoa ja sitten kuunnella heidän huutojaan kuukauden verran. Töissäkin on kiirettä, työmatkoja on seuraava kuukausi täynnä ja silloin en millään ehtisi aloittamaan tätä prosessia.
Jotenkin kuulostaa, että nuo ovat tyhjänpäiväisiä syitä, mutta eivät ne ole. On niin saamaton olo. Välillä toivon, että mies löytäisi uuden naisen, joka veisi hänet samantein meidän huonosta suhteesta. Tai sitten uusi mies, joka sanoisi minulle, älä tuhlaa elämääsi, vaan lähde heti.
Onko teillä muilla eroaminen yhtään helpompaa?
Alusta asti suhde on ollut yhtä ylä- ja alamäkeä. Mies on hyvin ailahtelevainen ja tuntuu, että minustakin on tullut yhtä järkyttävä tapaus.
Riitoja on viikoittain, välillä päivittäin. Mies huutaa kuin sireeni, minua hävettää, sillä koko kerrostalo varmasti kuulee. Välillä huudan takaisin. Välillä minä aloitan. Mies on suutuspäissään iskenyt yhden sisäovistamme rikki, minua ärsyttää.
Suuttuessa mies tönii, heittää minua päin tavaroilla. Suutun takaisin, lyön häntä. Mies antaa avokämmenestä, annan takaisin. Huudamme, raivoamme ja kihisen kiukusta.
Töissä yritän jaksaa. Minua pidetään rauhallisena ja mukavana ihmisenä. Kotona olen aivan erilainen, en vain kestä miestäni. Hän ärsyttää, hän suututtaa, hän haukkuu. Hän saa mieleni maahan sekunnissa, en jaksa tehdä mitään. Kotiaskareet tuntuvat turhilta. Minusta on tullut äkkipikainen, suutun hetkessä, kun mies taas yrittää saada minut huonolle tuulelle.
Mies käy töissä ja salilla. Kotona hän syö ja nukkuu, kotiaskareet eivät voisi kiinnostaa yhtään. Jos sanon joskus asiasta, hän alkaa taas huutamaan, väittää minua laiskaksi, väittää, että hän tekee enemmän kuin minä kotona, vaikka asia ei ole niin. Riidellessä hän käskee minun katsoa peiliin, siellä se syyllinen kuulemma on. Kaikki riidat kuulemma minä aloitan.
Vanhempani kehuavat miestä, hän on heidän mielestään niin mukava ja ahkera. Meidän pitäisi mennä naimisiin tai tehdä ainakin lapsi.
Haloo. En ikinä mene tuon miehen kanssa naimisiin, en ikinä tee hänen kanssaan lasta. Ainoa mitä haluan, on eroon hänestä.
Eroamisesta olemme puhuneet miehen kanssa. Silloin kun tavarat lentelevät, hän haistattelee ja sanoo, ettei halua olla minun kanssa enää missään tekemisissä. Hyvä. Sitten kun on vähän aikaa rauhallista, hän alkaa pyöristämään puheita, että mikäs tässä on yhdessä, ihan hyvinhän meillä menee.
Minä olisin jo ihan valmis eroon ja antamaan asunnon välittäjän käsiin. Mutta vanhempani, kun vihjailen heille erosta, sieltä tulee huudot, että tottakai olette yhdessä, mitä sinä taas (pari suhdetta päättynyt) eroamaan. He eivät ota erojuttujani kuuleviin korviinsakin ja hankaloittavat jääräpäisyydellään minua.
Ei hellyyttä, ei seksiä, ei kauniita sanoja ole kuulunut viimeiseen vuoteen. En minä jaksa tätä jatkuvaa riitelyä, olen ihan väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa enää aikaiseksi erota. Asunto pitäisi siivota, jos välittäjän meinaa kutsua asuntoa katsomaan, vanhemmille pitäisi kertoa ja sitten kuunnella heidän huutojaan kuukauden verran. Töissäkin on kiirettä, työmatkoja on seuraava kuukausi täynnä ja silloin en millään ehtisi aloittamaan tätä prosessia.
Jotenkin kuulostaa, että nuo ovat tyhjänpäiväisiä syitä, mutta eivät ne ole. On niin saamaton olo. Välillä toivon, että mies löytäisi uuden naisen, joka veisi hänet samantein meidän huonosta suhteesta. Tai sitten uusi mies, joka sanoisi minulle, älä tuhlaa elämääsi, vaan lähde heti.
Onko teillä muilla eroaminen yhtään helpompaa?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kyllä toi tutulta kuulostaa. Itse olen aika nuori, 24-vuotias ja vuoden verran olen ollut samantapaisessa tilanteessa.
Mä pelkään pilaavani hermoni ja persoonallisuuteni iäksi. Poikaystävä ärsyttää mua jatkuvasti, vaatii jotain, syyttelee. Musta on tuon ihmisen myötä tullut ihan eri ihminen, ärsyynnyn tosi helposti sen sanomisista. Mä inhoan itseäni sellaisena, musta on tullut vanha kärttyinen akka. Ennen olin rauhallinen ja pitkäpinnainen, eikä mua saanut suuttumaan. Nyt kun tuo ukko alkaa naputtamaan, se kiusaa mua niin kauan, että suutun. Sille ei sovi mitenkään että rauhotuttais molemmat omissa oloissamme. Sen on pakko saada huutoriita aikaiseksi, muuten se ei ole tyytyväinen. Jos menen vessaan (ainoa ovi jonka saa lukkoon) aikani kuunneltuani, ukko huutaa oven takana ja takoo ovea.
Riidan sattuessa poikaystävä tönii, puristaa käsivarsista eikä päästä irti ja heittelee tavaroita. Äänenkäyttö on todella voimakasta, huutaa niin että varmasti kaikki naapurit kuulee. Ja riita voi syttyä jostain ihan älyttömästä...Lähinnä siitä, että poikaystävä on aika mustasukkainen vaikka ei sitä myönnäkään. Mun mielestä ei kuitenkaan ole normaalia, että jos kerran kahdessa kuukaudessa vietän illan kaveriporukkani kanssa, niin siitä pitää riita saada aikaiseksi...Nää riidat voi syttyä vaikka julkisella paikalla, ihan sama missä, poikaystävä voi ruveta huutamaan, retuuttamaan ja tuuppimaan..Mut se tekee sen aina niin, että se näyttää siltä että mä olen tehnyt jtn pahaa ja mua täytyy rankaista..Niin, että kaikki ohikulkijat kattoo, että onpa poikaparalla kamala nainen. Se voi vaikka huutaa, että "sä pilaat mun elämän, haluan eroon susta" ja samalla pitää kaksinkäsin kiinni niin etten pääse poistumaan tilanteesta. Mä pystyn sentään hillitsemään itseni julkisella paikalla.
Riidan yhteydessä mä olen sanonut tuhat kertaa että mä haluan erota. Ja poikaystävä huutaa takasin, että ei hänkään halua tuollaisen hullun kanssa olla. Mä olen tosissani, mutta riidan jälkeen poikaystävä alkaa nöyristellä ja pyörtää puheitaan että ei halua eroa ja sitten sitä siirappista rakkauslöpinää kestää päivätolkulla...
Poikaystäväni on myös sellainen, että mun vanhemmat pitää siitä hirveästi, ylipäätänsä kaikki ihmiset pitää. Mä olen ainoa, joka saa tuta niitä sen huonoja puolia. Riidan jälkeen poikaystävä tekee hyvin selväksi, että kaikki on mun syytä. Se voi soittaa vaikka kaikki mun sukulaiset läpi ja kertoa että kun mä sain taas kohtauksen ja riehun jne..Eli siis täysin valehdella saadakseen mut näyttämään huonolta. Mä olen täysin voimaton tällaisessa tilanteessa. Eikä mun vanhemmat ees usko mua, koska poikaystävä esittää täydellistä niin hyvin. Ne sanoo vaan, älä nyt, kyllä se on ihan hyvä mies. Älä ole sille noin ankara. Jälkeenpäin kun se anelee ettei erottais ja kysyn syytä ed. mainittuun käytökseen niin hän kuulemma toimii stressitilanteessa niin...
Poikaystävä on hirveen vahvaluonteinen, sellainen kunnianhimoinen ja johtajatyyppi. Mä olen niin heikkoluonteinen, että mä en saa tuota ihmistä elämästäni ennenkuin tapahtuu jtn todella radikaalia, jommalle kummalle uusi ihastus tai jnt..
Mä olen seurustellut ennenkin, olen ollut pitkässäkin suhteessa. Tiedän, että sen ei kuulu tällaista olla. Vaikka aikaisemmat suhteet on päättyneet, niin silti niissä on ollut rakkautta, eikä toisen vahingoittaminen fyysisesti tai henkisesti ole tullut kuuloonkaan.
Mä olin joskus todella ihastunut tähän nykyiseen kumppaniini, mut ilmankos se vaikuttikin liian hyvältä ollakseen totta. Nää riidat ja muut kohtaukset on tappanut kaiken rakkauden poikaystävään. Mä en rakasta sitä. Mä välitän siitä kyllä, enkä toivo sille mitään pahaa, mutta se ei ole mulle se oikea, tai mitään sinne päinkään...
Toivon, että poikaystävä löytäisi jonkun uuden, jossa ei sitten olisi niitä vikoja mitä mussa on.
monia samoja asioita huomaan omassa suhteessani
neljäs vuosi alkoi juuri, ja samaa aina kaikki.
Vituttaa olla niin heikko ettei saa päätettyä suhdetta. Välillä tuntuu ettei ees haluu päättää sitä ku menee hetken paremmin, ainakin uskottelen itelleni niin.
mä tiedän että mä tuhlaan aikaani, mut en pääse siit koskaa eroo. ihmettelen miks se ite haluu olla mun kans.
tekis mieli joskus ku se on pois ni otta tärkeimmät kamat ja lähtee tai jotain.
Joku sanoo et sanot vaan bye.bye ja ettet haluu enää jatkaa tätä ja lähet, mut ei se oo nii helppoo.
Eroa!!! Etsi ystäviltäsi apua tai kokoa voimia. Tarinasi kuulosti todella tutulta. Kannattaa myös katsoa vaikka netistä narsismista kertovia artikkeleita. Pidä pää kylmänä, äläkä helly, vaikka mies lahjoo ja anelee. Kunnioita itseäsi ja omaa naiseuttasi! Ole vahva, vaikka vain sisäisesti - siitä tulee hyvä olo!
omaa elämääsi ja tee itse valintasi niinkuin aikuiset tekevät ja anna vanhempiesi elää omaa elämäänsä omien valintojensa kanssa. Jos ne silti puuttuvat valintoihisi kannattaa ottaa välimatkaa. Entä sitten kun vanhempasi ovat jo kuolleet ja sinä olisit heidän mielikseen elänyt huonossa suhteessa ehkä kymmeniä vuosia? Uskaltaisiko silloin jo erota?
Kuulostaa niin tutulta. Rakkaus on hävinnyt, suhteessa ei ole enään mitään yhteisiä asioita. Hyllyydenosoitukset on harvassa, seksi on melkein kokonaan loppunut. Mutta silti eroaminen on niin vaikeaa. Miksi? Mieheni rakastaa minua ja pitää aika itsestään selvyytenä.. että kaipa minä tässä pysyn, kun olen tähänkin asti pysynyt. En todellakaan halua loppuelämältäni tälläistä.
Yhteisestä kodista on niin vaikea lähteä, varsinkin kun minä jään ihan tyhjän päälle. Kaikki omat huonekaluni tms. olen myynyt kun joskus yhteen mieheni kanssa muutettiin.
Puhuminen on vaikeaa, koska tuota miestä ei tunnu kiinnostavan mikään. Minä haluaisin mennä jo eteenpäin, mutta mieheni ei. Joten minua ei varmaankaan ole tarkoitettu elämään tälläisessä suhteessa.
Olisi kiva jakaa kanssasi/kanssanne (muut vastaajat) kokemuksia samasta asiasta, mutta ei julkisesti.. Jos olet/olette samaa mieltä, mailatkaa: [email protected]
Hei aloittaja ja muutkin tähän ketjuun kokemuksistaan kirjoittaneet. Kuvailunne suhteistanne sopi melkein 100% omaan, luojalle kiitos nykyään jo entiseen suhteeseeni. Lisäksi mä sain kokea todella rajua fyysistäkin väkivaltaa tuon ainaisen haukkumisen, huutamisen, tavaroiden rikkomisen ja ärsyttämisen lisäks. Kuus vuotta sitä kesti ja olin ajoittain ihan katkeamispisteessä.
Itsekin toivoin että mies löytäs uuden naisen tai jopa kuolis, koska muuta ulospääsyä suhteesta en nähnyt. Olin liian väsynyt, lannistettu ja masentunut jaksaakseni itse tehdä jotain...Sitten tapahtui jotain niin radikaalia, josta suku ja läheiset sai tietää, ja heidän tuellaan ja avullaan pääsin pois. Oon nyt todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Uskomatonta, miten paljon energiaa jää elämiseen, kun sitä ei tarvitse enää käyttää jatkuvaan tappelemiseen ja pahaan oloon! Pienet arkiset asiat tuntuu taivaallisilta ja merkityksellisiltä...
Älkää rakkaat siskot odottako, että jotain radikaalia tapahtuu. Se voi olla niinkin radikaalia että se on henki pois yks kaunis päivä kun raivokohtauks menee överiksi. Sen sijaan että odotatte ihmettä tapahtuvaksi, tehkää se itse...lähtekää. Sillä se on ainoa ratkaisu!!!
Jos on ongelma mies yhtään, niin erotkaa mielummin heti. Väkivaltaista käytöstä, henkistä väkivaltaa... jopa fyysistä joillakin.
Minä olin ihan liian kauan aikoinaan 2 v ja 4 v 5 kk:tta tai jotain, kamalien miesten kanssa. Olen varma että kannattaa erota. Sitä ennen olin nähnyt /kuullut / hieman kokenut muualta väkivaltaa.
Nyt on taas mies jolle -olen vain hoito. En löydä miestä. Mutta olen silti paljon paremmassa tilanteessa kuin aiemmin. Tuskaa voi olla, mutta kukan ei vaadi, lyö, huuda konkreettisesti. Olen jopa onnellinen. Minunkin pitäisi tästä päästä ehkä irti.
Vanhemmille voit sanoa aloittaja että mies on henkisesti väkivaltainen ja asia on siinä. Tai ei mitään. Eroa vaan. Saat vielä onnellisen elämän, jonkun terveen ja normaalin komean miehen kanssa. Yksin oloon tottuu aikanaan jos niin on, vaikka en olisi itse ikinä uskonut sitä kun siitä oli huonoja kokemuksia joskus. Onnellinen elämä tulee kuitenkin kun jättää pois ilkeät ihmiset.
Oman mielenterveydenkin takia, ilman muuta kannattaa erota. Mitään huonoa omaatuntoa ei tarvitse kantaa. Minä kannoin liikaa huonoa omaatuntoa turhaankin. Ei se ole oma syy jos toinen ei voi olla normaali. Sellainen voi hakea apua itse jos ei hallitse itseään.
Niin, tuossa olikin myös fyysistä väkivaltaa, eikä vain henkistä. No samaa kumminkin. Itse pitää pois mennä, kukaan muu ei sitä tee -hae pois sieltä. Se on paras puolustus. Ja niin on täysin oikein tehdä.
Niin olen nyt onnellinen. Vaikka ikävöin omaa kultaa, kuka se onkaan sitten. Ja tämän miehen käytös aiheuttaa tuskaa joskus, myös ikävää. Minulla on itselläni aina avimet kuitenkin sinne minne voisi päästä, jos löytää oikean reitin. Ja kukaan ei enää voi minua parisuhteessa lyödä tai huutaa jos selllainen tulee -minä poistun heti. Muitakin muotoja on toista loukata... hiljaisempia. Mutta olen vahvempi ja parempi. Itseään arvostaa pitää ehdottomasti. Ainakin yritää aina että niin on, pikkuhiljaa se sieltä tulee.
Ko henkilöille ei voi kun pyytää ottamaan lyömättömään linjan yhteyttä. Tekevät sen tai eivät, se on heidän vastuulla.
Minulla on kaipuu toisen ihmisen luo. Mutta mielummin olen yksin kuin huonossa suhteessa. Mahtavaa. Kumpa edes tuo yksi mies puhuisi minulle, olisi aikaa, ei koskaan ole. Jotain. Luottaisi, puhuisi -olisi iloinen, huumoria. Niin ei ole. Mutta se ei ole minun vika, se on hänen päässä. Minä voin iloita, puhua -jossain jos saan tilaisuuden mukavaan ihmiseen.
Voi sinua saamaton,
kaipa nyt ennen kuuntelet vanhempiesi huutoa kuukauden kuin omaasi ja miehen loppuikäsi. Tilanteesi todennäköisesti vain pahenee ajan myötä. Mies imee kaiken energiasi, lopulta et todellakaan pysty lähtemään. Itselläni kesti kymmenisen vuotta, ennen kuin tajusin lopettaa liiton, joka vain haittasi molempia. Eron jälkeenkin roikuimme toisissamme vielä viisi vuotta kunnes hän pahoinpiteli minut, silloin vasta uskoin, että loppu mikä loppu. Eikä siitä ole kuin pari viikkoa aikaa, kun tajusin, miksi siedin huonoa kohtelua, riitoja, alkoholismia, väkivaltaa, pettämistä, valehtelua vuodesta toiseen kuvitellen, että kyllä se siitä, onhan se ihana, kun ... ja lässynlässyn. Toistin yksinkertaisesti äidiltä oppimaani. Onneksi oma tyttäreni ei ole yhtä hullu, ei sinne päinkään.
Kokoa hyvä ihminen itsesi ja ala elää. Toivotan sulle voimia tehdä se.
Hei!
Aloin lukemaan tätä ketjua, sillä oma tilanteenikin on aika heikko. Olen ollut avovaimoni kanssa yhdessä puolitoista vuotta, viimeiset puoli vuotta ollaan pitkälti tapeltu, välillä voi tosin olla lähes viikkokin, ettei riidellä. Olen hänelle kerran kesken riidan sanonut haluavani erota, noh, sehän alkoi samantien kaduttamaan ja sain tilanteen korjattua. Hän on minut jättänyt muutamankin kerran, mutta olen jostain syystä halunnut jatkaa suhdetta.
Ongelma on, että haluaisin lopettaa suhteen ja aloittaa oman, itsenäisen alämän, en vain tiedä, olisiko ero sittenkään oikea ratkaisu. Miten mun tulisi toimia?! En vain jaksa tyttöystäväni huutamista, syyttelyä ja sitä lapsellista käytöstä. Itse olen muuttunut toisenlaiseksi ihmiseksi, kylmäksi ja kovaksi, osaan valitettavasti olla nykyään olla todella ilkeä. Mitä tulee väkivaltaan, on kultani mua välillä töninyt, joskus kuristanut tms..
En vain halua tuhlata elämääni tähän yhtään enempää. Hajoo pää.
itse pohdin samaa asiaa parhaillaan, enkä tiedä ratkaisua. Ilkeäksi ja tylyksi en halua heittäytyä, vaan haluaisin erota sovussa, mutta miten sen vo tehdä on kysymys erikseen...
-tee se heti eroa älä odota liian pitkään niinkuin minä ,jää elämäsi elämättä..huomaat kyllä kun eroat ,että kannatti!Eivät vanhemmat ole vastuussa lapsiensa( aikuiset) tekemisistä ..antaa valittaa ..laita menoksi ja elä!!
Itse pistin taannoin suhteelle päätöksen lähes kuuden yhteisen vuoden jälkeen. Ei se lopulta ollut niin vaikeaa kuin mitä sitä itselleen kuvittelemalla teki. Tuli monesti keksittyä jokin kuviteltu syy jatkaa vielä kuukausi tai pari eteenpäin, mutta lopulta rohkeus riitti tarttumaan asiaan tosissaan ja tekemään turhasta ajanhukasta loppu.
Onhan tuossa ollut omat vaikeatkin puolensa, mutta koko ajan on pysynyt onneksi mielessä kirkkaana se, että tein takuulla oikean ratkaisun. Helposti tulee ajatelleeksi vain suhteen hyviä puolia kun ero alkaa olla ajankohtainen; huijaa itseään unohtamalla kaiken paskan, kun haluaisi lykätä vaikeaa päätöstä pidemmälle. Mutta jotkin asiat eivät yksinkertaisesti ole ihmisissä muutettavissa, ja jos niiden kanssa ei voi/halua/jaksa elää, on ero silloin ainoa oikea ratkaisu.
Omalla kohdallani homma ei ollut yhtä radikaalia kuin alkuperäisessä viestissä kerrotaan, mutta riittävästi pielessä niin etten tuntunut voivani elää parisuhteessa omaa elämääni omana itsenäni, vaan minua pakotettiin koko ajan jonkinlaisiin muotteihin ja rooleihin.
Vastapuolelle eroilmoitukseni oli valitettavasti melkoinen shokki, ja vaikuttaa siltä että hän on nyt kostomielessä alkanut elämään sellaista elämää, jonka hän ajattelee satuttavan minua. Itsensä nolaamisella hän ei voi minua satuttaa, enkä aio noteerata hänen tekemisiään niin kauan kun ne eivät suoraan kosketa minua tai lähipiiriäni. Minusta on kieltämättä ikävää, että hän tuntuu pilaavan oman elämänsä kostaakseen minulle ilman mitään suoranaista syytä - itse olen toivonut hänen elämäänsä vilpittömästi pelkkää hyvää eromme jälkeenkin. Kummallista miten rakkaus voi vaihtua niin nopeasti suoranaiseksi vihaksi. Voihan se kertoa jotakin myös vastapuolen tunteiden aitoudesta.
Minä sanon sinulle tuon "Älä tuhlaa elämääsi, vaan lähde heti!". Asunto ja muu taloudellinen omaisuus on toissijaista sen rinnalla, että sinulle on annettu tasan yksi elämä elettäväksesi - ala elämään sitä nyt saman tien! Se ei ole niin vaikeaa kuin siitä kuvittelmalla saat mielessäsi tehtyä. Kyllä nuo muut asiat hoituvat hiljalleen ajan kanssa. Kaikkea ei tarvitse hoitaa yhdessä hetkessä ja kerralla. Lohtua ei kuitenkaan kannata etsiä uudesta parisuhteesta, vaan kannattaa antaa entisen jälkeen ajan rauhassa kulua, ja ottaa samalla oikeasti selville kuka on ja mitä elämältään haluaa, ettei heti löydä itseään uudesta samanlaisesta loukusta.