Olen lukenut kirjaa Kun mikään ei riitä-ohjeita ikuisesti tyytymättömille ja kirjan kohta ysätvyydestä, luottamuksen puuttesta ihmisiin kolahti ja kovaa.
Lapsena olin avoin, iloinen, ystäviä oli paljon, hyviä sellaisia ja sitten n.10 vuotiaana muutin siirtolaiseksi Kanadaan. Siellä opin kielen muutamassa kuukaudessa ja voi niitä ihmisiä... tosi hyviä ystäviä sai helposti ja ylipäätänsä ihmiset olivat avoimia, iloisia, kutsuivat vilpittömästi mukaan, elämäni parasta aikaa! Kuitenkin vanhempani päättivät palata Suomeen ennenkuin olin täysi-ikäinen, äitini ehdottomasti halusi palata Suomeen pysyvästi. Mitäpä minä pystyin vastaan panemaan koska olin vielä alaikäinen, joten täysin kanadalaistuneena palasimme kotimaahan. Ja mikä shokki, eivät entiset lapsuuden ystävät ottaneet avosylin vastaan, eikä oikeastaan kukaan mukaan, kaikki vain tuijottivat hiljaa ja sipisivät eri tavalla pukeutuvaa ja hieman ulkomailta tulleen näköistä tyttöä. Ja ihmisten suhtautuminen oli aivan päinvastaista kun Kanadassa, kukaan ei kyllä pyytyänyt mihinkään mukaan, jos itse olit aktiivinen niin katsottiin mikä ihme pyrkyri tuo on!No, nyt on vuosikymmeniä kulunut ja tosiasiassa en ole enkä varmaan koskaan tule sopeutumaan takaisin tähän Suomen ystävyysilmapiiriin täysin. Mietin jonkin asteisella katkeruudella joskus olisiko elämä ollut ihmissuhteiden kannalta aurinkoisempaa jos olisin Kanadassa, olisinko itsekin aurinkoisempa ihminen. Nyt tuntuu lässähtäneiden ystävyyssuhteiden kanssa tosi masentavalta, olen "suomalaistunut" itsekin!
Ja miksi en sitten palannut Kanadaan heti kun tulin täysi-ikäiseksi?? no kun rakastuin suomalaiseen mieheen, joka on niitä tapaamiania harvoja avoimia aurinkoisia ihmisiä ja meillä on nyt kohta aikuiset lapset.Rakkaus vei mennessään, mutta se ei riitä ratkaisemaan ystävyyden nälkää.Miksi meillä Suomessa on niin ankea ystävyyden ilmapiiri?
Lapsena olin avoin, iloinen, ystäviä oli paljon, hyviä sellaisia ja sitten n.10 vuotiaana muutin siirtolaiseksi Kanadaan. Siellä opin kielen muutamassa kuukaudessa ja voi niitä ihmisiä... tosi hyviä ystäviä sai helposti ja ylipäätänsä ihmiset olivat avoimia, iloisia, kutsuivat vilpittömästi mukaan, elämäni parasta aikaa! Kuitenkin vanhempani päättivät palata Suomeen ennenkuin olin täysi-ikäinen, äitini ehdottomasti halusi palata Suomeen pysyvästi. Mitäpä minä pystyin vastaan panemaan koska olin vielä alaikäinen, joten täysin kanadalaistuneena palasimme kotimaahan. Ja mikä shokki, eivät entiset lapsuuden ystävät ottaneet avosylin vastaan, eikä oikeastaan kukaan mukaan, kaikki vain tuijottivat hiljaa ja sipisivät eri tavalla pukeutuvaa ja hieman ulkomailta tulleen näköistä tyttöä. Ja ihmisten suhtautuminen oli aivan päinvastaista kun Kanadassa, kukaan ei kyllä pyytyänyt mihinkään mukaan, jos itse olit aktiivinen niin katsottiin mikä ihme pyrkyri tuo on!No, nyt on vuosikymmeniä kulunut ja tosiasiassa en ole enkä varmaan koskaan tule sopeutumaan takaisin tähän Suomen ystävyysilmapiiriin täysin. Mietin jonkin asteisella katkeruudella joskus olisiko elämä ollut ihmissuhteiden kannalta aurinkoisempaa jos olisin Kanadassa, olisinko itsekin aurinkoisempa ihminen. Nyt tuntuu lässähtäneiden ystävyyssuhteiden kanssa tosi masentavalta, olen "suomalaistunut" itsekin!
Ja miksi en sitten palannut Kanadaan heti kun tulin täysi-ikäiseksi?? no kun rakastuin suomalaiseen mieheen, joka on niitä tapaamiania harvoja avoimia aurinkoisia ihmisiä ja meillä on nyt kohta aikuiset lapset.Rakkaus vei mennessään, mutta se ei riitä ratkaisemaan ystävyyden nälkää.Miksi meillä Suomessa on niin ankea ystävyyden ilmapiiri?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ulkomailla matkustellassa on huomannut miten ihanan avoimia ja ystävällisiä ihmiset ovat. Olin noin vuoden Englannissa ja palatessani suomeen olin todella pettynyt kun "muistin" ettei bussissa tai kadulla kukaan tulekaan juttelemaan minulle. On se niin väärin. Pitäisi kai muuttaa ulkomaille niin saisi ujona ihmisenä ystäviäkin helpommin. Kai me suomalaiset sitten ollaan aika sulkeutunutta kansaa.
Aivan oikein. En kylläkään voi kieltää ettei itselläni olisi täysin suomalaiset geenit, mutta huomasin kun asuin ulkomailla että itsekin olin avoin, ystävällinen ja seurallinen koska ympäristö oli sellainen! Suomessa pikkuhiljaa taannuin suomalaiselle sulkeutuneisuuden tasolle itsekin, en siis ole parempa kuin muut. Ja jos alussa yritin olla avoin ja ystävällinen, niin tosiaan tuli tuijotuksia että mikäköhän tuokin luulee olevansa.
En ole mikään nuorikko enää ja sama sulkeutuneisuus vain pahenee iän myötä, tuntuu aivan mahdottomalta että aikuisiällä saisi uusia ystäviä.
Jos sinä Birly olet vielä nuori, ota ja lähde pysyvästi iloisempaan ilmapiiriin,minä ainakin olen katunut etten sittenkin pakannut laukkua ja lähtenyt sinne missä elämä on avoimenpaa!
Se on totta että mukautuu helposti ympäristöön, jossa on.
22 vuotta on ikää. Jos vain olisi varma työpaikka jossain ulkomailla niin lähtisin ihan heti. Sen olen kyllä huomannut että vähän nuorempana oli helppo saada ystäviä. Lapset nyt muutenkin ovat avoimempia ja vapaasti iloisia.
Sitten voi tietysti yrittää käännyttää suomalaisia. Heh. Tosin se ei varmaan tule onnistumaan ainakaan lähiaikoina.
Olen usin miettinyt tuota ilmiötä. Erityisesti matkailu on avartanut asiaa minullekin. Suomeen palattua on tuntunut tosi tyhmältä esim mennä pysäkille ja teeskennellä, että ei näe siellä muita seisoskelijoita. Tai jos mainitset kaupan kassalle jotain small talkia, tämä vaivautuu. Pahinta on heittää joku viatan kommentti esim jonossa vastakkaisen sukupuolen edustajalle - heti tunnutaan luulevan, että ollaan iskemässä (tähän sorrun joskus itsekin - pelkään että jos lähden jutusteluun mukaan, toinen luulee että olen kiinnostunut. Ihan tyhmää).
Positiivista asiassa on se, että vika ei ilmeisesti tosiaankaan ole meissä suomalaisissa itsessämme (geeneissä) vaan vallitsevassa kulttuurissa, mikä ainakin vähän helpottaa muutosyrityksiä. Mutta vaikeetahan se on.
Tosi moni minunkin tuttavapiirissä puhuu tästä. Ovat potentiaalisesti kiinnostuneita olemaan sosiaalisempia, mutta käytännössä alistuvat vallitsevaan kulttuuriin - kuten minäkin, enimmäkseen.
Mun lapsuudessa ja nuoruudessa 70- ja 80-luvuilla ei halailtu. Nyt näyttäis siltä että koko maassa kaiken ikäiset halaavat tavattaessa, eli jotain on muuttunut.
Mut varsinkin vanhemmat ihmiset ja kyllä aika moni nuorikin on aikamoinen kyräilijä. On kasvatettu niin, että suurin synti on olla itsevarma (itserakas), pitää olla vaatimaton. Eikä toisten asioihin saa puuttua, jokainen vastatkoon itsestään. Se on surullista.
Olin muuten joku aika sitten työmatkalla eräällä pienemmällä paikkakunnalla ja jäin sinne omille asioille viikonlopuksi. En tuntenut ketään, mutta heti parikin vasta työasioissa tapaamaani ihmistä (ei vanhoja eikä tulevevia työkavereita), kutsu mua eri paikkoihin ihan vain siksi, että satuin kertomaan, että jään paikkakunnalle, et mitähän kannattaisi tehdä ja nähdä. Sain seuraa nähtävyyksien katseluun ja ravintolaan. Hehkutin tätä kotona kavereille, että tämä on varmaan joku pikkupaikkakuntailmiö, että ei meillä olis ketään pyydetty mihinkään mukaan, enintään annettu niitä menovinkkejä. Jäin pohtimaan tätä.
Mietin myös onko lasten kasvatuksella yhteyttä tähän. Mitä mieltä olette? Suomessahan perheet on aika löyhiä ja lapset halutaan itsenäistää varhain. Perheenjäsenet ei paljoakaan pidä toisistaan huolta. Yhteisöllisyys on heikkoa. Musta malli kohdata muita ihmisiä lähtee perheistä.
Tää aihe kyllä innoitti mua taistelemaan vastaan! Liian helposti mäkin mukaudun ympäristöön - myös silloin kuin se toimii mun arojen vastaisesti. Pitäis kai vain sitkeästi toimia niin kuin toivoisi muiden toimivan minua kohtaan. Olla välittämättä pikkusielujen mahdollisesta paheksunnasta ja luottaa siihen, että suuri osa ihmisistä kuitenkin ilahtuu, jos heihin suhtautuu lämpimästi, kiinnostuneesti ja aktiivisesti. Helpomin sanottu kuin tehty?
Taidanpa muuten katsella mainitsemaasi kirjaa kirjastosta...