Kertokaas kuinka paljon loppujen lopuksi arvostatte ystävyyttä? Eli jos tulee riita tai joku soppa tai väärinkäsitys tai vastaava "huono päivä", niin kuinka moni viitsii sen yhden kerran edes ottaa asiaa puheeksi tai mainita, vai lyöttekö heti hanskat tiskiin, että jaajaa, ystävä olikin maailman inhottavin ja vihattavin petturi, jonka voi unohtaa ja jolle ei edes sano mitään asiasta, kunhan suuttuu suoraan ja samantien ja on oikeutettu vihaamaan loppuelämäänsä. Toisaalta voidaan olla kuin ei mitään olis ollutkaan mutta pinnan alla kuohuu ja se tietysti heijastuu ennemmin tai myöhemmin ystävyyteen.
Olen monta kertaa huomannut ihmisten kanssa, että otetaan heti tuo eitunnumukamissään-asenne, vaikka sen näkee kilometrin päähän, että tuntuu. Tai sitten kostetaan jotenkin, tai keksitään mitä hyvänsä ihme temppuilua. Kuitenkaan ei sen vertaa voida sanoa sille vaikka vuosien takaiselle ystävällä, että musta tuntuu tuo pahalta, että miksi näin?
Ollaan valmiita tekemään mitä hyvänsä ystävyyden eteen muuten, muttei yhtäkkiä sen vertaa, että tuollaisen asian saisi sanottua, vaikka olisi kaikki salaisuudet voitu jakaa ja olisi mitä yhteistä olemassa. Sitten ei onnistu sanoakkaan, että mua suututtaa jokin asia nyt tässä tai että kysyä jostakin asiasta. Tai että ollaan valmiita solmimaan vaikka kymmenen uutta tuttavuutta, muttei yhdenkään kanssa koskaan voida puhua asioista suoraan, jos ei päivä paista.
En voi mitään sille, että suututtaa myös muiden puolesta, jotka periaatteessa riitelevät ja piiloinhoilevat toisilleen, mutta kumpikaan ei sano suoraan, kumpikaan ei myöskään halua menettää ystäväänsä. Ja sitten alkaa se kyräily ja epäluottamus ja epäily.. Onko se rohkeuden puutetta vai ylpeyttä, vai onko tosiaan niin, ettei ihmiset oikeasti välitä? Ainakaan kertaakaan ei musta ole käynyt niin, että asiat olis enää huonommaks mennyt jos yrittää jutella rakentavasti tai kysyä ja ymmärtää jotakin.
Onko teistä oikein, että jos joku suuttuu teille, että se ei sanois sitä. Että ystävyydet katkeekin sitten siihen. Tai et jos on useempi ystävä porukassa ja se toimii vähän kyseenalaisilla säännöillä, niin kukaan - aikuiset ihmiset- ei sano koskaan ääneen, että hei, mikshän maijaa tässä joka kerta savustetaan ulos.. tai että miten joku kerta kaikkiaan kehtaa olla täysin paska ja ilkeä toisille.. En jaksa ymmärtää. Mitä teille ystävyydet oikeasti merkitsee.. Paljonko olette valmiita ottaan vastuuta näistä tilanteista?
Olen monta kertaa huomannut ihmisten kanssa, että otetaan heti tuo eitunnumukamissään-asenne, vaikka sen näkee kilometrin päähän, että tuntuu. Tai sitten kostetaan jotenkin, tai keksitään mitä hyvänsä ihme temppuilua. Kuitenkaan ei sen vertaa voida sanoa sille vaikka vuosien takaiselle ystävällä, että musta tuntuu tuo pahalta, että miksi näin?
Ollaan valmiita tekemään mitä hyvänsä ystävyyden eteen muuten, muttei yhtäkkiä sen vertaa, että tuollaisen asian saisi sanottua, vaikka olisi kaikki salaisuudet voitu jakaa ja olisi mitä yhteistä olemassa. Sitten ei onnistu sanoakkaan, että mua suututtaa jokin asia nyt tässä tai että kysyä jostakin asiasta. Tai että ollaan valmiita solmimaan vaikka kymmenen uutta tuttavuutta, muttei yhdenkään kanssa koskaan voida puhua asioista suoraan, jos ei päivä paista.
En voi mitään sille, että suututtaa myös muiden puolesta, jotka periaatteessa riitelevät ja piiloinhoilevat toisilleen, mutta kumpikaan ei sano suoraan, kumpikaan ei myöskään halua menettää ystäväänsä. Ja sitten alkaa se kyräily ja epäluottamus ja epäily.. Onko se rohkeuden puutetta vai ylpeyttä, vai onko tosiaan niin, ettei ihmiset oikeasti välitä? Ainakaan kertaakaan ei musta ole käynyt niin, että asiat olis enää huonommaks mennyt jos yrittää jutella rakentavasti tai kysyä ja ymmärtää jotakin.
Onko teistä oikein, että jos joku suuttuu teille, että se ei sanois sitä. Että ystävyydet katkeekin sitten siihen. Tai et jos on useempi ystävä porukassa ja se toimii vähän kyseenalaisilla säännöillä, niin kukaan - aikuiset ihmiset- ei sano koskaan ääneen, että hei, mikshän maijaa tässä joka kerta savustetaan ulos.. tai että miten joku kerta kaikkiaan kehtaa olla täysin paska ja ilkeä toisille.. En jaksa ymmärtää. Mitä teille ystävyydet oikeasti merkitsee.. Paljonko olette valmiita ottaan vastuuta näistä tilanteista?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tässähän malliesimerkki asiasta, missä sanat eivät ratkaise, vaan teot.
Kun mietin tekojani vastaavanlaisissa tilanteissa, todettava että teoissa punnitaan sen ystävyyden todellinen arvo minulle. Reagoin aivan toisin silloin, jos ystävä on minulle tärkein ja rakkain ja kallein maailmassa, verrattuna tilanteeseen, missä ystävä on loppujen lopuksi lähinnä huomionkipeä ja ärsyttävä riesake.
Silloinhan tilannetta tulkitsee ihan eri tavoin lähtökohtaisesti. Jos tärkein ja rakkain käyttäytyisi typerästi minua kohtaan (mitä kylläkin on tapahtunut äärimmäisen harvoin teini-iän jälkeen) hänellä olisi huono päivä jne. tai voisin miettiä mitä olen itse tehnyt hänelle saadakseni tuon reaktion aikaan. Jne.
Jos ärsyttävä ja huomionkipeä tuttavuus loukkaa, se on jälleen uusi, alleviivaava todiste hänen tavastaan takertua ihmisiin ja kerjätä osakseen huomiota ilkeydellä. Sellainen ihmissuhde saa myös helpommin mennä, koska siinä ei menetä paljoakaan hyvää. Joskus vain havahtuu todellisuuteen, että ihmissuhde on täysin mätä sisältä. Jos sitä osaisi silloin arvostaa enemmän, nostaisi kissan pöydälle.
Mutta jokaisella olkoon ihmismakunsa. Mun tärkeimmät ihmiset ei ole tippaakaan nynnyjä, mutteivät myöskään päänvikaisia, joiden kanssa joutuu riitelemään joka ikisen asian kymmenen kertaa päivässä päät savuten. Mä en kestä isoja lapsia, jotka kerjäävät huomiota riitelemällä.
Tärkeimmiksi ihmisiksini valikoituukin ihmisiä, joissa on keskenänsä jotakin samaa - iloisia, helppoja, fiksuja, ja erityisesti! he osaavat arvostaa sitä, että joku on heidän ystävänsä ja kohtelevat ihmisiä sen mukaisesti.
Kun on riittävän hyviä vertailukohtia, sitä paskaa ei sitten jaksa alkaa niellä minkä hyvänsä seurueen takia. Luovutan aika helposti, jos ihmissuhteen kredit on jatkuvasti miinuksella. Koska parempaakin on ollut tarjolla elämän mittaan, and I'm worth it. ;oD
Minusta taas ne tärkeimmätkin voi olla joskus niitä rasittavimpia, ja se monesti tekeekin sen, että niihin suuttuu, koska ne on sillä tavalla läheisiä, et pystyy saamaan jopa liikuttamaan tai suututtamaan. Eikö susta jotkut hyvät ystävät voi olla myös rasittavia joskus, vai onko se heti hanskat tiskiin ja ovi kiinni, kun ihmisissä on monenlaisia puolia? Hyväksytkö sä ihmiset vain tietynlaisena?
Voi se paraskin ystävä olla joskus huomionkipeä tai ärsyttävä, ja silti se paras kaveri. Ettei saa olla koskaan muuta kuin fiksu iloinen ja mitä sa nyt luettelitkaan tuossa.
Ei riitelyn tarvi olla jatkuvaa riitelyä, mutta jos ei sano kertaakaan eikä sellaista vastuuta edes omista tunteistaan ota, ettei sano yhtään mitään vaikka joskus suututtaa. Se on tosi väärin itteensä ja toista kohtaan. Tai en ymmärrä juuri sitä, että yksi pieni asia, mistä suututaan, ei sanota koskaan ja pistetään kaveruus matalaksi.. Ja vedetään heti tuo ylpeys päälle, että mä en ole sen arvoinen, että selvittäisin tän tai kysyisin asiasta, tai että mussa ei ole koskaan mitään vikaa vaan se vika on aina muissa varmasti ja nyt loppu tää ystävyys loppuelämäks kerralla. Eihän tuollalailla ihmissuhteita hoideta. Ei mikään kestä sellaista ikinä, ja toisaalta millaista on sellainen ystävyys, missä ei hyväksytä muuta kuin ihmisestä ne kulissipuolet, muttei esim huonona päivänä tai se on sitten siinä.
En muista mitä kirjoitin, mutta jatkan ajatuksestani.
Jos ystävä on minulle todella tärkeä, olen valmis hyväksymään häneltä lähes mitä hyvänsä. = antamaan anteeksi. Jokainen rakas ihminen on varmasti sanonut joskus jotakin typerää ja käyttäytynyt todella hölmösti.
Jos taas ihminen ei ole tärkeä ja rakas, ihan vastaava käytös on paljon ärsyttävämpää häneltä.
Sikäli ihmiset ovat eriarvoisia. Ainakin minulle, jos olen itselleni rehellinen.
Eli olen antanut parhaiden ihmisten käyttäytyä joskus typerästi. Mutta loppujen lopuksi, kun tuntemusta on yli kymmeneltä vuodelta, päällimmäisenä näkyy toisesta juuri se iloinen, myönteinen jne. suhtautuminen minuun, joka on ihan molemminpuolista.
Paska ei saa olla pääosassa jatkuvasti.
Questions?
Moni ei vaan huomaa, miten urautuu samaan kaavaan ja samoihin toiminta ja suhtautumismalleihin vuodesta toiseen ja pitää niitä ainoina oikeina.
Kun vuodesta toiseen pitää vaan tietynlaisia ja tietyllä tavalla käyttäytyviä ihmisiä ympärillään, ei huomaakkaan, kuinka se seura voi pikkuhiljaa hapantua melkoisesti, sitten saman vanhan kaavan mukaan pidetään niitä ihmisiä parhaina, mut kritiikkiä ei oikeen löydy asioille, mitkä sitä vaatis. Sit voi jo etukäteen ennustaa täysin varmasti joka tilanteen ja joka kommentin ja tulee sokeeksi omille näkemyksille muista ja muusta.
Välillä asiat kaipais melkoista raikastusta ja muullakin kuin weecee-ankalla. Miten susta tämä homehtumisilmiö saatais kuriin?
kun tiedostat, että olet homeen peittämä. Tai silloin, kun sua alkaa kyllästyttää ne aina samat muuttumattomat totuudet.
Tai silloin, kun hyväksyt elämääsi uudenlaisen ihmisen.
Jos kritiikkiä kaipaat, itse lienet itsellesi paras kriitikko. Tai sitten etsit ihmisiä, jotka eivät sinusta pidä. Siinä olet sitten kritiikin keskellä, jos kiinnostaa.
mitä teet ihmisillä, jotka eivät sinusta pidä ja joista sinä et pidä?
Oletko niitä, jotka tarvitsevat riitoja, jotta voit kylvää omaa pahaa oloasi ympäristöösi?
Enpä paljon mitään, mut en tarkota sitä, etteikö hyväänkin kaveriin vois joskus suuttua jostakin ASIASTA, ei tarkota että ei pidä tai hyväksy IHMISENÄ. Ja sellaset ihmiset, jotka ei musta pidä, ei kai ne ole edes mun elämässä. Mut riidat ei aina johdu siitä, et joku kylvää pahaa oloaan ympäristöön ja haluaa haastaa riitaa.
Vaan onko käynyt mielessä, et kun joku tai jotkut alkaa törkeileen toisille, tai talloon niitten rajoja, niin puolensa pitää pitää, eikä mitä tahansa pidä sietää vain siks, ettei joku pääse kommentoimaan, että kylvää riitaa. Ja eikö joku tuossa sanonutkin, ettei mitään paskaa tarvi kestää. Mä en tasan haasta riitaa silloin kun pidän puoleni!!! Ja sit kun oon jutellu asioista, niin kyllä ihmiset yleensä ymmärtää, et millon ne on mennyt yli jossain asiassa.
Riidat on parhaimmillaan tosi ilmapiiriä puhdistavia ja myös avartavia ja tulee käsiteltyä asioita mistä pitäs puhua. Omasta kokemuksesta sanon, ettei ole taivas tippunut niskaan vaikka välillä oonkin joutunut sanoon jollekin jostakin asiasta. Pitemmän päälle sellasta joskus jopa arvostetaan, et pitää puolensa, eikä anna talloa jalkoihin.
Ei riidat ole aina niin mustavalkoisia, kuin ne näyttää.
Ton vois käsittää ivana jos haluais. En halua ottaa tota itseeni. Oon kyllä muutaman kerran oikeasti lähtenyt kävelemään, kun tuntuu, ettei systeemit jossain muutu mihinkään. Hiljaisesti hyväksytään tai ei edes nähdä mitään ihmeellistä siinä, että ilmapiiri alkaa olla pönttöharjan ja desinfiointiaineen tarpeessa. Ja kukaan ei tajua, kun se sama jatkuu vuodesta toiseen. Ehkä ne samat asenteet tarttuu sitten aika hyvin. Kellään ei ole enää yhtään hauskaa, ihmissuhteista tulee riesoja, eikä iloja. Kaikki on samaa paskaa, mut kukaan ei kyseenalaista mitään. Kukaan ei edes uskalla.
Mut eniten siinä on häirinnyt se, että kaikki varmaan näkee sen, mut kukaan ei ole koskaan mistään tietääkseenkään.
tärkeä ominaisuus on se, että ihminen tajuaa olevansa samanarvoinen kuin minä ja päinvastoin.
Jos vielä jostakin tulee joku kirppu, joka käyttäytyy niin kuin olisi koko luomakunnan yläpuolella, ja joutuu silti KERJÄÄMÄÄN SEURAA, koska sitähän ei yllättäin muuten olekaan... todella yllättävää, hehheh.
Kenen tahansa pitäisi ymmärtää TORJUNTA. Ihan ensimmäiseksi OMALLA KOHDALLAAN.
Mä en ainakaan kehtaisi roikkua yhdessäkään ihmisessä, jolle olen persona non grata. Se halveksinta käytännössä vain lisääntyy roikkumisen ja kaiken tekotyrkyttäytymisen "testailenpa-tässä-kun-ei-ole-mitään-menetettävää" seurauksena.
Jokainen ansaitsee tulle pidetyksi ihmissuhteissa. Puolin sekä toisin puolin. :)
Nyt olen samoilla jäljillä. Ehkä olen ollut koko ajan jollain tasolla, ken tietää.
Minustakin hyvään kaveriin voi joskus suuttua jostakin asiasta. Mulla ei ole yhtään läheistä ihmissuhdetta, missä en olisi joutunut katsomaan sormien välistä paljon kaikenlaista. Tästä huolimatta arvostan näitä kaikkia ihmisiä tosi paljon, vaikkei ihminen ole aina fiksuimmillaan.
Tuostakin olen ihan samaa mieltä, että rajansa saa pitää ja pitääkin puolustaa.
Tarkoitin alun perin sitä, ettei sellaiseen paskaan pidä jäädä, missä koko ajan joutuu puolustamaan rajojaan ja olemassaolonsa oikeutta. Been there, done that. Se on tosi väsyttävää, ettei tule missään asiassa hyväksytyksi, kun muut taas tulevat automaattisesti joka asiassa. Se on juuri sitä ei-pitämistä, olkoonkin että usein molemminpuolista.
Minusta hyvä ystävyys kokee sentyyppisiä vaiheita, kuin joku parisuhde. Alkuihastusta, väsymistä, riitelyä, rajojen kokeilua... ja lopulta mennään naimisiin. Tietysti sillä erolla, ettei ystävän kanssa joudu asumaan loputtomiin. :) Siten tuttukin ystävä voi todella yllättää vuosien jälkeen, koska ystävät uusiutuvat omilla ehdoillaan ja tahoillaan. Ja senkin kaiken hyväksyy hyvältä ystävältä.
aivan. Ollaan kyllä samaa mieltä asiasta. Ja etenkin se, että kun suoraan sanoo, mitä mieltä ajattelee, niin on se kyllä ihme, jos ei toinen ymmärrä suoraa puhetta. Toisaalta ei kannata kuvitella, että kukaan osaa lukea toisten ajatuksiakaan. Musta on vähän kyseenalaista alkaa halveksia ketään ja samaan hengenvetoon puhua samanarvoisuudesta, jos ei ole itse suora. Sama kuin ensimmäisessä viestissä, et siitä ne ongelmat tulee, kun ihmiset ei uskalla sanoa suoraan mitään. Siitä nyt kukaan ei rikki mene.
ei ole olla suora ihmisille, jotka eivät mitenkään palautettani kaipaa.
Elämässäni yhä olevilla ihmisillä on ollut kaikenmaailman vikaa, en viitsi edes esimerkkinä sanoa miten ikävänlaatuisia. Olisi varmasti ollut monta tilaisuutta sanoa suoraan ja vetää mattoa jalkojen alta. Olen sen sijaan valinnut tukemisen ja kannustamisen omaksi tavakseni olla ystävä.