Olemme todenneet mieheni kanssa, että tunteet toisiamme kohtaan ovat lähes lakanneet. Olemme eläneet melko riitaisassa avioliitossa, mutta nyt riidatkin ovat loppuneet. Ainoa mitä meillä on enää yhteistä on kaksi lastamme.
Olen 44 vuotias. Päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on suunnaton pettymys - pettymys itseeni ja myös pettymys suhteeseemme. Kyselen itseltäni, että miten tässä näin voi käydä.
Tulevaisuus pelottaa, ei niinkään taloudellisesti mutta henkisesti. Miten selviän erosta ja voinko enää näin vanhana kohdata uutta rakkautta. En voisi kyllä kuvitella pitkään aikaan alkavani uuteen suhteeseen, mutta rakkauden kaipuu on selvästi kasvava tunne monen aneemisen avioliittovuoden jälkeen. Kertokaa kokemuksianne samassa tilanteessa tai siitä jo selvittyänne!
Olen 44 vuotias. Päällimmäisenä tunteena tällä hetkellä on suunnaton pettymys - pettymys itseeni ja myös pettymys suhteeseemme. Kyselen itseltäni, että miten tässä näin voi käydä.
Tulevaisuus pelottaa, ei niinkään taloudellisesti mutta henkisesti. Miten selviän erosta ja voinko enää näin vanhana kohdata uutta rakkautta. En voisi kyllä kuvitella pitkään aikaan alkavani uuteen suhteeseen, mutta rakkauden kaipuu on selvästi kasvava tunne monen aneemisen avioliittovuoden jälkeen. Kertokaa kokemuksianne samassa tilanteessa tai siitä jo selvittyänne!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Suurin osa parisuhteista päätyy ennen pitkää siihen, että enää ei ole muuta yhteistä kuin lapset (tai asunto). Se on normaalia, nainen ei miehen rinnalla koskaan saa kuin murto-osan siitä mitä hän kaipaa ja mitä hän pyytää.
Olet saanut nyt kaiken mitä voit saada, enemmän ja erilaista voit saada eron jälkeen suhteestasi vapautuneena. Älä mieti, että olet epäonnistunut, enemmän syytä on miehessä, aina. Älä mieti pettymystä, sitä olisi pitänyt odottaa jo alusta lähtien, sitä olet kokenut suhteesi aikana jo. Jätä pettymykset taaksesi ja uskalla erota. Uskalla aloittaa elämä naisena.
Miksi kaipaat rakkautta vielä? Keneltä saisit sitä, toiselta mieheltäkö? Älä kuvittele sitä! Eron myötä jätät parisuhdekuviot ikuiseksi ajaksi, ja todella et sinä miestä vaivaksesi tarvitse. Rakastavaa miestä et mistään saa, ei sellaisia ole, ainakaan Suomessa. Sinulla on kuitenkin lapset, sinulla on elämässä paljon muutakin, kun katsot silmät avoinna eteesi. Älä vilkuile taakse. Siellä oli se pettymys, suhde miehen kanssa.
Päivän paras!
T: Lähi-isä!
Kuulostat hieman katkeralta... Taitaa olla omakohtaista kipeää kokemusta? Vai meinaatko että parisuhde naisen kanssa olisi varmempi valinta? Se ei kyllä minun tapauksessa tule kyseeseen...
Kyllä sen järjellä tajuaa, että olisi suoranainen ihme jos joku enkelimies astuisi elämääni. :) Mutta sellaista tasa-arvoista - huom. tasa-arvoista kumppanuutta kaipaisin. Niin ja miten ne seksitarpeet hoitelisi ilman miestä?
Yksin se touhu on aika tylsää. En halua irtosuhteita, mutta jokin sellainen malli, että olisi vakituinen kumppani, muttei asuttaisi saman katon alla. Ja aina kun mä tarvisin sitä (miestä, seksiä, tasa-arvoista kumppania) hän olisi käytettävissä, ja vain minun käytettävissä Hah! :)
Rasittavaa tässä tilanteessa ja vaiheessa on se, että välillä pystyy veistelmään aika hurttia huumoria ja olo on helpottunut: Oma Elämä odottaa! ja välillä tekee niin kamalan kipeää eli tuntemukset on yhtä vuoristorataa.
et sinäkään.Eikä syy avioeroon koskaan ole vain toisessa osapuolessa.On olemassa myös miehiä jotka halajavat tasa-arvoista kumppanuutta - joskus tällaiset miehet ja naiset onnekseen kohtaavat.Typerää syytellä että naiset ovat semmoisia tai miehet tai nuoret miehet, keski-ikäiset naiset.Ei yleistetä.
on meillä taas oikein diplomipsykologi. En Kyllä oikein ymmärrä, millä eväillä tuollaisen yksipuolisen diagnoosin saa aikaiseksi. Kannattaisikohan jättää kommentointi sellaisille henkilöille, jotka eivät ole noin yksisilmäisiä kuin sinä.
Minä elän juuri samassa tilanteessa kuin sinäkin. Meillä mies haluaa eron, koska löytänyt uuden naisen. Minä olin tyytyväinen liittoomme, miehen mielestä siitä on puuttunut jo vuosia "se jokin".
Minä tunnen suurta epäonnistumista; olen epäonnistunut elämäni tärkeimmässä ihmissuhteessa ja samalla epäonnistunut äitinä, kun en pystynyt säilyttämään lapsilla vanhempia saman katon alla. Ikää on jo niin paljon, että uudesta rakkaudesta ei kannata enää haaveillakaan ja toisaalta luottamus miehiin on mennyt. En haluaisi elää loppuelämääni katkerana, petettynä ja jätettynä, vaan haluaisin kokea vielä rakkautta ja ennen kaikkea toisen ihmisen kosketusta. Nyt on vain opittava elämään yksin lasten kanssa ja löydettävä se elämänilo niistä asioista, jotka minulla on. Ei haikailla menneisyyteen eikä haaveilla turhaan mistään prinssistä, joka valkealla ratsulla karauttaa ulko-oveni taakse.
Minä erosin reilu vuosi sitten tunteettomasta, tosin aika riidattomasta liitosta. Mitään ei ollut enään tehtävissä, yritetty oli jo monta kertaa. En halunnut elää tunteettomassa liitossa, miehelle sekin olisi riittänyt, kunhan kulissi olisi säilynyt. Minä "vaadin" tunnetta siihen liittoon, mies ei kyennyt tuntemaan eikä kokenut sitä edes tarpeelliseksi, koska "useammat liitot ovat tunteettomia". Loppujen lopuksi ratkaisun tekijä oli mies, kun "minulle ei mikään riittänyt". Totuus oli se, että minulle olisi kaikki se, mitä oli, riittänyt, höystettynä molemminpuolisella kunnioituksella ja rakkaudella. Olisin kaivannut vain parisuhteen hoitoa, johon olisin itsekin osallistunut. En pitänyt tilannetta vain miehen syynä, vaan meitä oli siinä kaksi.
Ero oli raskas prosessi, kieltämättä. Surkuttelin omaa tilannettani, pelkäsin lasten reaktioita ja mustamaalasin tulevaisuuttani siitäkin huolimatta, että uskoin joka hetki siihen, ettei mikään elämäntilanne voi olla pahempi kuin olla henkisesti kuollut.
Nyt vuoden päästä olen onnellisempi kuin koskaan. Vaikka petyin itseeni ja suhteeseen, kaikkivoipaan avioliittoon, löysin sen, mitä vuosia kaipasin: aidon Rakkauden. Elän nyt onnellisena.
Sinulle sanon, että vain usko itseensä ja siihen, että elämällä on vielä paljon tarjottavaa, auttaa eteenpäin. Jonain kauniina päivänä huomaat: Sinä kelpaat kelle vain...Juha Tapion sanojen mukaisesti. Onnea matkallesi. Se ei ole helppo, mutta varmasti vaivan arvoinen.
avioeron jälkeen elämä ohi.
Moi!
Elämässä on kaiken aikaa lukuisia mahdollisuksia valita ja jättää valitsematta. Tämä on vähän, kuin sellaista labyrinttipeliä koko touhu. Mutta mikään ei ole elämässä O H I ennen, kuin on multaa niskassa.
Kenttä elää: eli jos joku homma nenee puihin, on käännettävä suuntaa ja koitettava toista kautta.
Mahdollisuuksia riittää. Se on vaan kiinni itsestä miten kauan on halua yrittää.
aina ole itsestä kiinni. Voihan sitä yrittää hakata pällään reiän betoniin ja vaikka kuinka uskot, että onnistut niin päähän siinä vain hajoaa.
ja kysynkin, että niin mikä elämä on ohi? Ai sekö, jossa kaksi mykkää muumiota eli vuosia neljän seinän sisällä ja kumpikin myrkytti mielensä mustaksi tunteettomuudella ja puhumattomuudella. Jos sitä kutsutaan avioliitoksi ja sen myötä nyt "elämäkin" on ohi, niin antaa sitten olla. Parempi niin.
Voi voi ap - et sinä ole vanha! Minäkin erosin tunteettomasta liitosta 35 -vuotiaana. Nyttemmin olen löytänyt itselleni täydellisesti sopivan Miehen ja elämme todella onnellisessa ja tasavertaisessa parisuhteessa RAKASTAEN ja toisiamme KUNNIOITTAEN päivittäin!
Tietysti voit omassa katkeruudessasi ja luottamattomuudessasi luoda itsellesi tulevaisuuden, johon kuulut vain sinä yksinäsi omien ikävien tunteittesi ja asenteittesi kanssa.
Valitset itse.
Mitä pidemmälle siirrät päätöstä, sitä vanhemmaksi tulet... Nyt olet 44, kuuden vuoden päästä 50, siitä kuuden vuoden päästä 56.
Oletko parempi kymmenen vuoden päästä kuin mitä olet nyt?
Itsekin olen 44-vuotias nainen ja kahden lapsen äiti. Takana on lähes 20 vuotta riitaisaa avioliittoa. Vaikka olen jo vuosia sitten tullut tulokseen, että ero ehkä olisi paras ratkaisu suhteeseemme, en kuitenkaan ole vielä koskaan uskaltanut ottaa sitä vakavasti keskustelunaiheeksi. Joka kerta raastavan riidan ja päivän parin itkun jälkeen vannon itselleni, että nyt riittää, mutta aina kuitenkin palaan takaisin tuttuihin kuvioihin. Mieheni mielestä kaikki olisi paremmin, jos minä vain muuttuisin.
Ratkaisun tekemistä vaikeuttaa myös, että kaikki viisi sisartani elävät tyynesti liitoissaan jo kymmeniä vuosia. Siis minäkö olisin ensimmäinen joka eroaa.
eronneet ja siksi en voi erota, kun kukaan meistä ei olisi onnistunut avioliitossaan. Eli syitä löytyy...
Minä löysin rakkauden lähes heti kun mies läksi :).