Olen seurustellut poikaystäväni kanssa noin puoli vuotta ja parikymppisiä ollaan. Minulla on ollut vähän pahempia mielenterveydellisiä ongelmia viime kuukausien aikana (koulu työt=liikaa), mikä ehkä purkautuu turhan helposti poikaystävälleni tiuskimisena.
Hävättää valtavasti jatkuva alakuloinen mielialani, ja omatuntoni kolkuttelee jatkuvasti tästä asiasta: tiedän, että ei se ole kenenkään helppoa katsoa vierestä toisen ahdistuneisuutta ja masennusta. Toivon, että voisin vain olla normaalisti ja tavallinen iloinen itseni. Tilannetta pahentaa vielä se, että olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa lähes koko sen ajan mitä olemme tunteneet. Poikaystäväni ei siis tiedä, millainen olen aikaisemmin ollut.
Olen poikaystäväni ensimmäinen tyttöystävä, ja pelkään toiselle jäävän tästä jokin ihmissuhdekammo, pelko siitä että kaikki naiset ovat yhtä kahjoja kuin minä. Myöskään seksi ei ole mutkatonta, olen kuulemma liian rivo ja halukas, kun tykkään flirttailla paljon poikaystävälleni ja puhua tuhmia.
Pahinta on tunne, kun tiedän etten ole toiselle tarpeeksi hyvä. Eikä olotilaani helpota yhtään, että eräs kaunis ja ihastuttava naisihminen on kiinnostunut poikaystävästäni.
Onkohan tässä enää mitään toivoa, pitääkö toisen antaa vain mennä (jotta edes toinen meistä voisi olla onnellinen)? Vai yrittäisikö vaan sinnitellä, kunhan mielenterveyteni paranisi ja poikaystävä voisi nähdä todellisen minäni?
Hävättää valtavasti jatkuva alakuloinen mielialani, ja omatuntoni kolkuttelee jatkuvasti tästä asiasta: tiedän, että ei se ole kenenkään helppoa katsoa vierestä toisen ahdistuneisuutta ja masennusta. Toivon, että voisin vain olla normaalisti ja tavallinen iloinen itseni. Tilannetta pahentaa vielä se, että olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa lähes koko sen ajan mitä olemme tunteneet. Poikaystäväni ei siis tiedä, millainen olen aikaisemmin ollut.
Olen poikaystäväni ensimmäinen tyttöystävä, ja pelkään toiselle jäävän tästä jokin ihmissuhdekammo, pelko siitä että kaikki naiset ovat yhtä kahjoja kuin minä. Myöskään seksi ei ole mutkatonta, olen kuulemma liian rivo ja halukas, kun tykkään flirttailla paljon poikaystävälleni ja puhua tuhmia.
Pahinta on tunne, kun tiedän etten ole toiselle tarpeeksi hyvä. Eikä olotilaani helpota yhtään, että eräs kaunis ja ihastuttava naisihminen on kiinnostunut poikaystävästäni.
Onkohan tässä enää mitään toivoa, pitääkö toisen antaa vain mennä (jotta edes toinen meistä voisi olla onnellinen)? Vai yrittäisikö vaan sinnitellä, kunhan mielenterveyteni paranisi ja poikaystävä voisi nähdä todellisen minäni?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tämä vanha neuvo tähän.. oletko käynyt juttelemassa jollekin ulkopuoliselle asioistasi, jos saisit keskustella mieltä painavista asioista jonkun ulkopuolisin kanssa joka olisi joku muu kuin poikakaverisi. Voisit sen kautta saada vähän näkemystä asioihin ja saisit ehkä muuta ajateltavaa ja sitten voisitte mennä yhdessä eteenpäin...
Tiedän, että ammattiapua kipeästi tarvitsisin, mutta kun sen saaminen on niin vaikeaa ja rasittaa soitella YTHS:älle turhaan, mitään konkreettista ei saa aikaan.
Sitä vaan on niin jumissa, ja poikaystävältäkin alkaa ymmärrys loppua... Lienee vain ajan kysymys, milloin minun paikkani täyttää se kauniimpi naisihminen.
Yhdyn edelliseen ja sanoisin että mene puhumaan masennuksesta jonnekin.Itselläni vaikea aika menossa,olemme tosin olleet jo liki 3 vuotta yhdessä ja ikätovereitasi olemme.Minä etsin apua itselleni,koska en halua antaa taakkaani mieheni kannettavaksi ja tiedän että kun tästä yli pääsen niin elämä on taas kuin ennenkin.Eli hanki apua itsesi ja miehesi vuoksi,mikäli suhdetta haluat jatkaa.Jos miehesi ei tiedä mikä sinua vaivaa,voi hyvinkin alkaa "normaali"tyttö kiinnostaa..
Poikaystäväni syyttää minua pessimistisyydestä, vaikka itse on myöskin masentunut ja aina negatiivinen. Monissa asioissa poikaystäväni ei viitsi edes yrittää, toisin kuin minä: pyrin turvaanaan toimeentuloni (työt) ja käymään töissä, koska on pakko ja jotta asiani olisi edes joskus paremmin. Poikaystäväni taas ei näe mitään ongelmaa vaikkapa sosiaaliturvan varaan jättäytymisessä, koska jos sattuu masentamaan niin mitä sitä turhaan taistelemaan tulevaituutensa eteen, maksakoot muut ruoat jne. Ja silti koen olevani se huonompi osapuoli tässä parisuhteessamme.
Ei vaan tajua, mitä tässä enää voisi tehdä.
*ja käymään koulussa
Heippa! Me ollaan seurusteltu pian kaksi vuotta. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että minä olen ( hieman) henkisesti sairastunut. Minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon paljon aikaisemmin, mutta nyt olen tajunnut, että jos en hae ulkopuolista apua Mielenterveys toimistosta yms. meidän suhrteella ei ole enää mitään tulevaisuutta. Poikaystäväni on sanonut, että hän haluaisi minua auttaa ja hän kärsii kun joutuu katsomaan minun pahaa oloani. Hän muuttuu usein paha päiseksi ja kylmäksi, suuttuu...koska on epätoivoinen kun ei osaa mitään tehdä! Eilen hän sanoi, että minun on pakko hakea apua itselleni, muuten hän ei voi kanssani olla....Näin! Mutta voimia sinullekkin ja koita saada apua, ok??