Aloitan aivan alusta tämän kertomuksen..
Luultavasti tästä tulee pitkä, mutta toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.
Olin 9vuotias kun muutimme maalta kaupunkiin. Kerkesimme joitakin vuosia asua kaupungissa kun siskoni tapasi erään miehen. Vietin paljon aikaa isosiskoni ja hänen mies/poikaystävän kanssa.
Kun eräänä päivänä menimme tämän miehen kotia(vanhempien) katsomaan elokuvaa.
Elokuva oli lähes loppussa kun yht'äkkiä huoneen ovensuulle tuli minua vähän vanhempi poika.
Sydämeni pomppasi samalla sekunnilla kurkkuun kun näin pojan. Henkeni salpaantui, ja aivoni lakkasi toimimasta.
Meni taas hetkiä eteenpäin, siskolla ja sillä miehellä meni sukset ristiin ja he päätti jatkaa matkaa erillään.
En nähnyt tätä poikaa, joka oli saanut koko kroppani ja kaikki sen sisällä olevat solut sekaisin, pitkiin aikoihin..
Kunnes, toinen siskoni, tapasi tämän pojan toisen veljen. Ja taas samat tunteet valtasi koko kehoni.
Tämä toinen siskoni ja tämän pojan toinen veli, oli pitkään yhdessä, meni myös naimisiin.
Ja heidän yhessä olon aikana kerkesimme useaan otteeseen näkemään tämän pojan kanssa.
Kaikki vaistos että meijän välillä on sähköä ja paljon tunteita.
Itse emme koskaan pojan kanssa puhuttu tunteista. vaikka se oli lähes käsin kosketeltavaa.
Olimme kummatkin hyvin vahvoja luonteita (ja olemme edelleen) kinasimme usein erilaisista asioista, ja saatoimme olla useita kuukausia erossa toisistamme, 'riidoissa'. Ja nämä 'riidat' vei meitä elämässä eteen päin..
Olen pikku tytöstä asti halunnut perheen, oman perheen.
Tiemme oli tämän pojan kanssa mennyt erilleen, ja tapasin ihan kivan miehen kun olin n. 19 vuotta. Suhteemme tuli vakava ja menimme kihloihin.
En ollut unohtanut tätä poikaa nuoruudestani, mutta ajattelin etten koskaan voisi häntä saada, joten ajattelin että nyt on aika mennä eteenpäin elämässä.
Joten menin naimisiin tämän myöhemmin tapaamani miehen kanssa.
Ja edelleen olen naimisissa. Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta.
Mutta tämä poika (joka ei ole siis enää poika) on tullut taas elämääni..
Tapasimme siskoni muutossa.. ja meni siita joitain kuukausia eteenpäin, enkä saanut tätä poikaa pois mielestä.
Ja eräänä päivänä, siskoni ehdotti että lähtisin hänen mukaa käymää tämän pojan luona, ja minä menin.
Ja taas samat tunteet ja sähköt meni välillämme.. Aika lensi niiden tunteitten kanssa.
Meidän oli siskon kanssa pakko lähteä, koska kello oli jo niin paljon.
Jäin kaipaamaa sitä tunnetta mikä siellä pojan(miehen) luona oli. Joten tekosyyllä soitin hänelle seuraavana päivänä ja m näimme.
Juttelimme niitä näitä ja tunteet välillämme oli edelleen samat kuin silloin nuorena, emme edelleenkään puhuneet suoraa tunteista, ei kai uskallettu, kun olen kuitenkin naimisissa. Vihjailut oli sitäkin enemmän käytössä.
Juttu on nyt niin, etten tiedä mitä ajatella..
Sydän sanoo etten voi jäädä puolisoni luo koska en tunne mitään ystävyyttä ja lähimmäisen rakkautta suurempaa..
Mutta ajatus erosta, saa mut tuntemaa jonkun näköstä pelkoa.
tiedän ettei kukaan mieheni sukulaisista hyväksy eroa, eikä todellakaan vanhempani..
olisin todella yksin..
mutta silti..
olisin vapaa ajattelemaan ja tekemään asioita mitä nyt avioliitossa en voi tehdä...
Opetus tässä kertomuksessa on varmaankin se, että älkää menkö naimisiin, jos ette todella todella tunne jotain ihmeellistä toista kohtaan, jotain sellaista mitä ette tunne ketään toista kohtaan.
Luultavasti tästä tulee pitkä, mutta toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.
Olin 9vuotias kun muutimme maalta kaupunkiin. Kerkesimme joitakin vuosia asua kaupungissa kun siskoni tapasi erään miehen. Vietin paljon aikaa isosiskoni ja hänen mies/poikaystävän kanssa.
Kun eräänä päivänä menimme tämän miehen kotia(vanhempien) katsomaan elokuvaa.
Elokuva oli lähes loppussa kun yht'äkkiä huoneen ovensuulle tuli minua vähän vanhempi poika.
Sydämeni pomppasi samalla sekunnilla kurkkuun kun näin pojan. Henkeni salpaantui, ja aivoni lakkasi toimimasta.
Meni taas hetkiä eteenpäin, siskolla ja sillä miehellä meni sukset ristiin ja he päätti jatkaa matkaa erillään.
En nähnyt tätä poikaa, joka oli saanut koko kroppani ja kaikki sen sisällä olevat solut sekaisin, pitkiin aikoihin..
Kunnes, toinen siskoni, tapasi tämän pojan toisen veljen. Ja taas samat tunteet valtasi koko kehoni.
Tämä toinen siskoni ja tämän pojan toinen veli, oli pitkään yhdessä, meni myös naimisiin.
Ja heidän yhessä olon aikana kerkesimme useaan otteeseen näkemään tämän pojan kanssa.
Kaikki vaistos että meijän välillä on sähköä ja paljon tunteita.
Itse emme koskaan pojan kanssa puhuttu tunteista. vaikka se oli lähes käsin kosketeltavaa.
Olimme kummatkin hyvin vahvoja luonteita (ja olemme edelleen) kinasimme usein erilaisista asioista, ja saatoimme olla useita kuukausia erossa toisistamme, 'riidoissa'. Ja nämä 'riidat' vei meitä elämässä eteen päin..
Olen pikku tytöstä asti halunnut perheen, oman perheen.
Tiemme oli tämän pojan kanssa mennyt erilleen, ja tapasin ihan kivan miehen kun olin n. 19 vuotta. Suhteemme tuli vakava ja menimme kihloihin.
En ollut unohtanut tätä poikaa nuoruudestani, mutta ajattelin etten koskaan voisi häntä saada, joten ajattelin että nyt on aika mennä eteenpäin elämässä.
Joten menin naimisiin tämän myöhemmin tapaamani miehen kanssa.
Ja edelleen olen naimisissa. Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta.
Mutta tämä poika (joka ei ole siis enää poika) on tullut taas elämääni..
Tapasimme siskoni muutossa.. ja meni siita joitain kuukausia eteenpäin, enkä saanut tätä poikaa pois mielestä.
Ja eräänä päivänä, siskoni ehdotti että lähtisin hänen mukaa käymää tämän pojan luona, ja minä menin.
Ja taas samat tunteet ja sähköt meni välillämme.. Aika lensi niiden tunteitten kanssa.
Meidän oli siskon kanssa pakko lähteä, koska kello oli jo niin paljon.
Jäin kaipaamaa sitä tunnetta mikä siellä pojan(miehen) luona oli. Joten tekosyyllä soitin hänelle seuraavana päivänä ja m näimme.
Juttelimme niitä näitä ja tunteet välillämme oli edelleen samat kuin silloin nuorena, emme edelleenkään puhuneet suoraa tunteista, ei kai uskallettu, kun olen kuitenkin naimisissa. Vihjailut oli sitäkin enemmän käytössä.
Juttu on nyt niin, etten tiedä mitä ajatella..
Sydän sanoo etten voi jäädä puolisoni luo koska en tunne mitään ystävyyttä ja lähimmäisen rakkautta suurempaa..
Mutta ajatus erosta, saa mut tuntemaa jonkun näköstä pelkoa.
tiedän ettei kukaan mieheni sukulaisista hyväksy eroa, eikä todellakaan vanhempani..
olisin todella yksin..
mutta silti..
olisin vapaa ajattelemaan ja tekemään asioita mitä nyt avioliitossa en voi tehdä...
Opetus tässä kertomuksessa on varmaankin se, että älkää menkö naimisiin, jos ette todella todella tunne jotain ihmeellistä toista kohtaan, jotain sellaista mitä ette tunne ketään toista kohtaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
MItäs jos puhuisit tämän miehen kanssa ihan avoimesti tunteistasikin, jos vaikka hän kokee samoin ja on halukas loppuelämänsä kanssasi jakamaan. Et sinä voi tuolla tavalla "valheessa" elää itsesi kanssa!!! Sitten ei muuta kuin yhteiseen pesään vaan!
Ilmeisessti vain pitkässä suht ok-liitossa elävät ymmärtävät mikä on onnellisen ja tasapainoisen avioliiton tai parisuhteen salaisuus.
Salaisuus on siinä, että näkee suhteen kokonaisuuden. Jos tuijottaa ja uhraa aikansa vain omien tunteiden ja ei-tunteiden analysointiin, ei suhde aikaa myöten toimit sillä tunteet muuttuvat ja kehittyvät ihan niin kuin me ihmisetkin. On ihmeellistä, että vieläkin aikuiset naiset haikailevat jotakin tunne-elämystä tai rakastumisen ihannetta, joka kuuluu nimenomaan suhteen alkuvaiheeseen ja useimmiten nuoruuden hurmaan.
Rakastumisen tilalle tulee pitkämielinen rakastaminen, arvostus toista kohtaan, halua sitoutua vastoinlkäymisistä huolimatta ja ihana turvallisuuden tunne "tämä ihminen välittää minusta sellaisena kuin minä olen", pahoista ajoista ja päivistä huolimatta.
Jos avioliitto koetaan vankilana, on kyse vain omasta saamattomuudesta tai asenteesta; kaikki me ihmiset määräämme oman elämäntilanteemme ja tekemisemme itse ja myös sen miten huomioimme toisemme, läheisemme tms. tai miten annamme heidän vaikuttaa päätöksiimme. Eli toinen onnellisuuden salaisuus on vastuun ottaminen omasta tilanteesta ja onnestaan.
Kuten moni on huomannut hetken rakkaus ei kestä vaan tilalle tulee muita kestävämpiä tunteita, jos vain niiden annetaan tulla ja ei jämähdetä rakkauden tunteen kaipuuseen ikiajoiksi.
Rakastan yhä edelleen miestäni paljon. Yhteisiä vuosia takana 30. Mieheni ihailee, rakastaa, huolehtii ja hoivaa sekä minua että lapsiamme. Meillä on ollut pahoja ja inhottavia aikoja. Olemme tapelleen rajusti ja hakkuneet toisiamme kaikilla mahdollisilla nimillä. Mutta myös nämä vaikeat ajat ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja parisuhteeseen. Jos niistä selviää tai haluaa selvitä on jo hyvällä tiellä.
Toisaalta onhan ihmisiä, jotka eivät haluakaan tai uskalla rakentaa pitkää parisuhdetta vaan ovat, tai itse mielellään tituleeraavat itseään, tunneihmisiksi, joita tunteet ohjaavat elämänvalinnoissa. Tosi asiassa useimmiten kyse on heikkoudesta ja halusta siirtää vastuu valinnoista jonnekin abstraktiin määritelmään.
kyse onkin siitä, että mieheni on koko meidän yhdessä olo aikana yrittänyt muuttaa minua sellaiseksi mitä en ole.
sellaiseksi kuin hän haluaisi oman vaimon olla.
myönnän toki, että seurustelu aikana luulin haluavani sellainen olla, mutta en halua.
siinnä ihmisessä ei ole mitään minua.
ei edes ulkoisesti.
eikä minun 'rakkaus' miestäni kohtaan ole ollut rakkautta.
enemmänkin himoa.
meidän kaikki yhteiset muistot seurustelu ajalta on seksiä, tai jollain tavalla liittyen seksiin.
ei mitään muuta.
miehenikin tässä muutama hetki takaperin sanoi että 'olisi kiva jos joskus voisi rakastella tunteella eikä aina himolla'
meillä ei ole koskaan olut rakkautta.
ja sen takia olen tehnyt nyt päätöksen, että on väärin jatkaa tätä liittoa.
vaikka tiedän että kaikki tulee olemaan minua vastaan lähipiirissäni, mutta en voi jatkaa liittoa mikä on perustunut himolle.
ja mitä lapsiin tulee..
enhän voi opettaa lapsiani elämään kuuntelemalla itseään ja omaa sydäntään, jos itse en niin tee.
lapset ei opi sanoista vaan esimerkeistä.
tähän liittyy niin paljon kaikkea mitä en ole kertonut.
mutta tämä on minun elämä.
en halua siis tähän tilanteeseen mitään suhdetta.
en jo mieheni takia.
me jokainen teemme omat valitamme, ja tämä on minun.
voi olla että tulen tätä katumaan, tai voi olla että olen tyytyväinen vuosien jälkeenkin tähän päätökseen.
en tiedä mitä tuleva tuo tullessaan, mutta totisesti haluan ottaa siitä selvää.
kiitos teille kaikille.
ja hyviä jatkoja.
ehkä kirjoitan vielä joskus kuinka kaikki meni.
en tiedä.
Lue naistenlehtia ystava hyva. Sinun tulee aina ja kaikkialla seurata vain sydamesi aanta, sillakin uhalla, etta tuhoat lapsiltasi tasapainoisen perheen jossa he voisivat kasvaa aikuisiksi. Toinen vaihtoehto on, etta alat rannaamaan heroiinia. Silloin et tarvitse ketaan miesta antamaan sinulle kikseja, heposta saa kuulema sellaiset savarit, etta oksat pois.
Eroa viipymättä ja anna miehellesi mahdollisuus kunnon elämään petollisuutesi vastineeksi! Mikä sinua enää pitää? Raha?
Ensimmäisestä viestistäsi ymmärsin että nykyisessä liitossasi ei ole mitään vikaa, mutta haluat seurata sydäntäsi. Toisessa viestissä teidän liittonne ei olltukaan enää hyvä.
Luulempa kuitenkin että myös tästä uudesta suhteesta tulisi vuosien kuluttua ok-liitto. Oletko sitten aikaisemmin miettinyt eroavasi miehestäsi?
Kyllä minun mielestäni lapsiakin pitää ajatella. Päätös yhteisestä loppuelämästä on tehty jo lapsia saadessa, tavalla tai toisella. Asia olisi eri jos miehesi pahoinpitelisi sinua ja lapsia.
Kehottaisin kuitenkin miettimään vielä. Muista että tulet pilaamaan lastesi, sekä nykyisen miehesi elämän. Tai ainakin vaikuttamaan niihin suuresti.
Kuulehan aiti, vaimo: tama ei ole vain sinun elamasi! Tama on lastesi ja miehesi elama myos. Te perheena olette yksi paketti.
Sina olet huolellisesti ja harkiten hankkinut lapsenne, sinulla on velvollisuus pitaa perhe koossa ja lammin ilmapiiri kodin sisalla. Sinun velvollisuutesi ei ole haaveilla ja keksia jotain vuosia sitten tapahtunutta. On todella vaarin varastaa aikaa mieheltasi ja lapsiltasi ja kayttaa nuo kaikista kallisarvoisimmat hetket typeryyteen, alkaa laukkaamaan viela vieraan miehen kodissa!
Ajattele nyt, hyva ihminen, varastamasi aika on mennyt iankaikisesti! Sina et koskaan saa niita minuutteja ja tunteja takaisin jotka olet tuhlannut typeryyteen!
Nuo minuutit ja tunnit kuuluvat vain perheellesi.
"Kuunnella sydamen aanta" ja hajoittaa perhe on jo lahes rikollista. Tuo tehdaan sallituksi vain kaikista halpamaisimmissa ja likaisissa elokuvissa ja taydellisen ala-arvoisissa roska romaaneissa.
Nyt tuuleta jo korviesi vali ja palaa sielta roskakasasta todellisuuteen. Nae kaikki kauneus ymparillasi: Mies joka hoitaa perheensa, lapset jotka tarvitsevat seka isan etta aidin saman katon alla, ja kaikki jotka tarvitsevat toinen toisiaan yhtena kokonaisena perheena.
Tulee sellainen tunnet ettet oikein itsekkään tiedä mitä haluat elämältäsi. Jonkun salaperäisen tunteen mieheltä, joka ei saa sanaa suustaan. Älä hyvä ihminen tee mitään ratkaisevaa päätöstä tuon perusteella. Mieti asia loppuun asti, olisiko salaperäinen mies valmis ottamaan vastuun lapsistasi ja elämään kanssasi, vai onko se hänelle kenties pientä leikkiä kun huomaa kuinka lääpällään sinä olet.
Annan pienen vinkin, unohda tuo mies ja keskity sen sijaan lapsiesi isään, kun hoidatte oikein liittoanne voi pientä salaperäisyyttä tulla siihenkin ;)