Aloitan aivan alusta tämän kertomuksen..
Luultavasti tästä tulee pitkä, mutta toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.
Olin 9vuotias kun muutimme maalta kaupunkiin. Kerkesimme joitakin vuosia asua kaupungissa kun siskoni tapasi erään miehen. Vietin paljon aikaa isosiskoni ja hänen mies/poikaystävän kanssa.
Kun eräänä päivänä menimme tämän miehen kotia(vanhempien) katsomaan elokuvaa.
Elokuva oli lähes loppussa kun yht'äkkiä huoneen ovensuulle tuli minua vähän vanhempi poika.
Sydämeni pomppasi samalla sekunnilla kurkkuun kun näin pojan. Henkeni salpaantui, ja aivoni lakkasi toimimasta.
Meni taas hetkiä eteenpäin, siskolla ja sillä miehellä meni sukset ristiin ja he päätti jatkaa matkaa erillään.
En nähnyt tätä poikaa, joka oli saanut koko kroppani ja kaikki sen sisällä olevat solut sekaisin, pitkiin aikoihin..
Kunnes, toinen siskoni, tapasi tämän pojan toisen veljen. Ja taas samat tunteet valtasi koko kehoni.
Tämä toinen siskoni ja tämän pojan toinen veli, oli pitkään yhdessä, meni myös naimisiin.
Ja heidän yhessä olon aikana kerkesimme useaan otteeseen näkemään tämän pojan kanssa.
Kaikki vaistos että meijän välillä on sähköä ja paljon tunteita.
Itse emme koskaan pojan kanssa puhuttu tunteista. vaikka se oli lähes käsin kosketeltavaa.
Olimme kummatkin hyvin vahvoja luonteita (ja olemme edelleen) kinasimme usein erilaisista asioista, ja saatoimme olla useita kuukausia erossa toisistamme, 'riidoissa'. Ja nämä 'riidat' vei meitä elämässä eteen päin..
Olen pikku tytöstä asti halunnut perheen, oman perheen.
Tiemme oli tämän pojan kanssa mennyt erilleen, ja tapasin ihan kivan miehen kun olin n. 19 vuotta. Suhteemme tuli vakava ja menimme kihloihin.
En ollut unohtanut tätä poikaa nuoruudestani, mutta ajattelin etten koskaan voisi häntä saada, joten ajattelin että nyt on aika mennä eteenpäin elämässä.
Joten menin naimisiin tämän myöhemmin tapaamani miehen kanssa.
Ja edelleen olen naimisissa. Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta.
Mutta tämä poika (joka ei ole siis enää poika) on tullut taas elämääni..
Tapasimme siskoni muutossa.. ja meni siita joitain kuukausia eteenpäin, enkä saanut tätä poikaa pois mielestä.
Ja eräänä päivänä, siskoni ehdotti että lähtisin hänen mukaa käymää tämän pojan luona, ja minä menin.
Ja taas samat tunteet ja sähköt meni välillämme.. Aika lensi niiden tunteitten kanssa.
Meidän oli siskon kanssa pakko lähteä, koska kello oli jo niin paljon.
Jäin kaipaamaa sitä tunnetta mikä siellä pojan(miehen) luona oli. Joten tekosyyllä soitin hänelle seuraavana päivänä ja m näimme.
Juttelimme niitä näitä ja tunteet välillämme oli edelleen samat kuin silloin nuorena, emme edelleenkään puhuneet suoraa tunteista, ei kai uskallettu, kun olen kuitenkin naimisissa. Vihjailut oli sitäkin enemmän käytössä.
Juttu on nyt niin, etten tiedä mitä ajatella..
Sydän sanoo etten voi jäädä puolisoni luo koska en tunne mitään ystävyyttä ja lähimmäisen rakkautta suurempaa..
Mutta ajatus erosta, saa mut tuntemaa jonkun näköstä pelkoa.
tiedän ettei kukaan mieheni sukulaisista hyväksy eroa, eikä todellakaan vanhempani..
olisin todella yksin..
mutta silti..
olisin vapaa ajattelemaan ja tekemään asioita mitä nyt avioliitossa en voi tehdä...
tämän kanssa joudun nyt kampailemaan..
ehkä pian pystyn tekemään ratkaisun..
ehkä saan tämän pajan jota niin syvästi rakastan.
tai ehkä jään mieheni luo..
en tiedä..
mutta voimia teille jotka olette pystyneet päätöksen tekemään.. oli se mikä tahansa.
Kiitos että jaksoit lukea! =)
Luultavasti tästä tulee pitkä, mutta toivottavasti edes joku jaksaa tämän lukea.
Olin 9vuotias kun muutimme maalta kaupunkiin. Kerkesimme joitakin vuosia asua kaupungissa kun siskoni tapasi erään miehen. Vietin paljon aikaa isosiskoni ja hänen mies/poikaystävän kanssa.
Kun eräänä päivänä menimme tämän miehen kotia(vanhempien) katsomaan elokuvaa.
Elokuva oli lähes loppussa kun yht'äkkiä huoneen ovensuulle tuli minua vähän vanhempi poika.
Sydämeni pomppasi samalla sekunnilla kurkkuun kun näin pojan. Henkeni salpaantui, ja aivoni lakkasi toimimasta.
Meni taas hetkiä eteenpäin, siskolla ja sillä miehellä meni sukset ristiin ja he päätti jatkaa matkaa erillään.
En nähnyt tätä poikaa, joka oli saanut koko kroppani ja kaikki sen sisällä olevat solut sekaisin, pitkiin aikoihin..
Kunnes, toinen siskoni, tapasi tämän pojan toisen veljen. Ja taas samat tunteet valtasi koko kehoni.
Tämä toinen siskoni ja tämän pojan toinen veli, oli pitkään yhdessä, meni myös naimisiin.
Ja heidän yhessä olon aikana kerkesimme useaan otteeseen näkemään tämän pojan kanssa.
Kaikki vaistos että meijän välillä on sähköä ja paljon tunteita.
Itse emme koskaan pojan kanssa puhuttu tunteista. vaikka se oli lähes käsin kosketeltavaa.
Olimme kummatkin hyvin vahvoja luonteita (ja olemme edelleen) kinasimme usein erilaisista asioista, ja saatoimme olla useita kuukausia erossa toisistamme, 'riidoissa'. Ja nämä 'riidat' vei meitä elämässä eteen päin..
Olen pikku tytöstä asti halunnut perheen, oman perheen.
Tiemme oli tämän pojan kanssa mennyt erilleen, ja tapasin ihan kivan miehen kun olin n. 19 vuotta. Suhteemme tuli vakava ja menimme kihloihin.
En ollut unohtanut tätä poikaa nuoruudestani, mutta ajattelin etten koskaan voisi häntä saada, joten ajattelin että nyt on aika mennä eteenpäin elämässä.
Joten menin naimisiin tämän myöhemmin tapaamani miehen kanssa.
Ja edelleen olen naimisissa. Meillä on kaksi aivan ihanaa lasta.
Mutta tämä poika (joka ei ole siis enää poika) on tullut taas elämääni..
Tapasimme siskoni muutossa.. ja meni siita joitain kuukausia eteenpäin, enkä saanut tätä poikaa pois mielestä.
Ja eräänä päivänä, siskoni ehdotti että lähtisin hänen mukaa käymää tämän pojan luona, ja minä menin.
Ja taas samat tunteet ja sähköt meni välillämme.. Aika lensi niiden tunteitten kanssa.
Meidän oli siskon kanssa pakko lähteä, koska kello oli jo niin paljon.
Jäin kaipaamaa sitä tunnetta mikä siellä pojan(miehen) luona oli. Joten tekosyyllä soitin hänelle seuraavana päivänä ja m näimme.
Juttelimme niitä näitä ja tunteet välillämme oli edelleen samat kuin silloin nuorena, emme edelleenkään puhuneet suoraa tunteista, ei kai uskallettu, kun olen kuitenkin naimisissa. Vihjailut oli sitäkin enemmän käytössä.
Juttu on nyt niin, etten tiedä mitä ajatella..
Sydän sanoo etten voi jäädä puolisoni luo koska en tunne mitään ystävyyttä ja lähimmäisen rakkautta suurempaa..
Mutta ajatus erosta, saa mut tuntemaa jonkun näköstä pelkoa.
tiedän ettei kukaan mieheni sukulaisista hyväksy eroa, eikä todellakaan vanhempani..
olisin todella yksin..
mutta silti..
olisin vapaa ajattelemaan ja tekemään asioita mitä nyt avioliitossa en voi tehdä...
tämän kanssa joudun nyt kampailemaan..
ehkä pian pystyn tekemään ratkaisun..
ehkä saan tämän pajan jota niin syvästi rakastan.
tai ehkä jään mieheni luo..
en tiedä..
mutta voimia teille jotka olette pystyneet päätöksen tekemään.. oli se mikä tahansa.
Kiitos että jaksoit lukea! =)
Vastaukset 9
Vanhimmat
"Olimme kummatkin hyvin vahvoja luonteita (ja olemme edelleen) kinasimme usein erilaisista asioista, ja saatoimme olla useita kuukausia erossa toisistamme, 'riidoissa'."
- Et kuitenkaan turpaasi saanut?
"Jäin kaipaamaa sitä tunnetta mikä siellä pojan(miehen) luona oli."
- Niin jäit kaipaamaan sitä tunnetta. Et miestä koska et edes tunne häntä.
"Juttelimme niitä näitä ja tunteet välillämme oli edelleen samat kuin silloin nuorena, emme edelleenkään puhuneet suoraa tunteista"
- Ette tietenkään puhuneet, miksi olisitte voineetkaan koska mitään tunteita ei ole, muuta kuin se sinun jännitys joka sinulla syntyi teininä.
Voithan tietysti pilata lastesikin elämän, mutta älä sitten jälkeenpäin enään vingu kuinka kaikki meni pilalle.
Mun mielestä on väärin nykyistä miestäsi kohtaan, jos jäät nykyiseen suhteeseen. Varsinkin jos hän ei edes tiedä tunteettomuudestasi häntä kohtaan! Tietysti kai noita asioita voi järjenkin kanssa miettiä, joten se ehkä puolustaisi nykyiseen jäämistä. Ehkä sinun ja tän "pojan" suhde olisi muutenkin mahdoton. Kuinkas sitten?
(Minun neuvoja tuskin kannattaa kuunnella..)
Tarinasi herätti ajatuksia. Ehkä siksi että olen juuri eronnut (lapsettomasta) suhteesta, jossa ei ollut muuta kuin ystävyyttä. Suhde oli pitkäkestoinen ja se oli ns. ok suhde.
Mutta minä päätin että elämässä täytyy olla jotain muuta - syvää tunnetta toista ihmistä kohtaan. Sellaista mitä en ole koskaan kokenut.
Tein siis päätöksen ja lähdin pois, silläkin riskillä etten löydä sitä syvää tunnetta koskaan.
Ajattelen että tämä elämä eletään vain kerran, ja mieluummin kokien ja tuntien kuin tyytyen johonkin. Kaikista pahimpana näkisin tilanteen, jossa sitten vanhoilla päivillä katsoo taaksensa ja katuu tekemisiä tai tälläisessa tilanteessa tekemättä jättämisiä. Mutta tämä on vain minun näkökulmani. Sinun pitää itse päättää mitä elämästä etsit ja haluat, ja toki joudut myös huomioimaan elämäsi tärkeimpiä asioita: lapsiasi.
Mutta muista että lapsille on kaikkein tärkeintä että heidän elämässään on heitä rakastavia aikuisia - asuvat nämä aikuiset sitten samassa osoitteessa tai eivät.
...on ainut päämärä tässä lyhyessä elämässä. Jos et tunne rakkautta mieheesi..jätä hänet, koska teet sen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kun olet kypsynyt tilanteeseen. Mikään ei tietenkään takaa että suhde ihastuksesi kanssa toimii ja jäät yksin mutta mielestäni se on tässä tilanteessa eniten oikein kaikkia kohtaan...
Ero on aina vaikea asia, niin henkisesti kuin fyysisetikin.
Mutta ei onnen tavoittelussa ole mitään väärää, ei elämässä voi etukäteen tietää tuleeko jonkun kanssa jotain vai ei, ei myöskään kestääkö se, mutta eikö tulisi edes yrittää?
Itse rakastuin (ja rakastan) vieläkin yhtä, jonka kanssa meillä ei koskaan ollut kuin muutama "varastettu" hetki ja silti nuo hetket ovat vielä kymmenen vuoden jälkeenkin elämäni parhaimpia.
Se etten silloin ollut tarpeeksi rohkea ja antanut suhteelle mahdollisuutta on ollut elämäni suurimpia virheitä, mutta tekemätöntä ei saa enää tehdyksi.
Siispä jos todella rakastat häntä, rakasta ja iloitse, niin kauan kuin sitä kestää, tulevasta ei kukaan tedä. Ole onnellinen.
Fiksusti toimien päätät nykyisen avioliittosi kohtalon ensin ja ihan riippumatta siitä, mitä muita mahdollisuuksia olisi näköpiirissä. Jos päädyt eroon, niin ala vasta sen jälkeen miettimään uutta suhdetta.
Näitä ihastustensa perässä asiansa ja lastensa asiat sählänneitä miehiä ja naisia on maailmassa ihan tarpeeksi jo.
Olen samaa mieltä yllä olevan kanssa.Ensin oma elämä järjestykseen ennen uutta suhdetta.Itse lähdin liitosta,jossa oli mustasukkaisuutta ja henkistä väkivaltaa.Mulla ei ole uutta miestä kiikarissa,taida edes uskaltaa enää yrittää kenenkään kanssa.
Sun pitää itsellesi tehdä asiat selviksi eikä mennä tunteiden mukana.Sulla on lapset,joiden elämää olet nyt uudelleen kirjoittamassa,oletko valmis kohtaamaan heidän surun?ja minkä takia?Onko se uusi mies todellakin sen arvoinen vai oletko sitä mieltä,ettei teidän liittoa kannata jatkaa missään tapauksessa?Harkitse tarkkaan,ennekuin teet ison päätöksen,koska sillä on kauaskantoiset seuraukset.Voimia sinulle!
On kyllä säälittävää, ja jopa raivastuttavaa lukea tuollaista. Tulee väkisinkin mieleen jos oma tyttöystäväni lähtisi jonku teini-ihastuksena perään läähättämään.
Miehesi ei todellakaan sinua ansaitse, mutta lapsien takia suosittelisin pysymään yhdessä nykyisen miehesi kanssa jos teillä kuitenkin suhde menee hyvin. Muuten kyllä suosittelisin että olisit edes rehellinen miehellesi jos et muuhun pysty, jättäisit hänet, ja sitten voisit voisit juosta teini-ihastuksiesi perässä niin paljon kuin vain jaksat.
Rento itsekäs äijä havittelee vähän seikkailua/seksiä elämäänsä kyllästyneen kotirouvan kanssa.
Onhan näitä nähty.
Ennenkuin teet yhtään mitään , käyppä vuokraamassa Jarmo Lampelan elokuva nimeltä :JOKI.
Katso se rauhassa ja yksin. Jätä sen jälkeen perheesi, jos haluat.