Ongelmani on positiivisten tunteiden puute ja se että "vaistoni", alter-egoni ja tai joku epävarmuus pilaa kaikki orastavat suhteeni. Se kysyy aina, että oletko nyt ihan varma, että sun kannatti sanoa, että tykkäät tuosta ihmisestä ja että tykkäätkö oikeasti. Tunteiden sanomisesta seuraa tuollaista itsensä ruoskintaa mikä on kauheaa ja kestää muutaman päivän. Mulla on nyt ollut jonkun aikaa suhde mukavaan mieheen, jonka kanssa on paljon yhteistä, huumori, tausta (myös masennustausta) ja hän on muutenkin sopiva minulle. Hän on sanonut, että rakastaa minua, minä en ole siihen pystynyt, koska mua riivaa tämä ainainen tunnottomuus ja epävarmuus ja kaiken taustalla taitaa olla pelko itseni ja toisen loukkaamisesta. Vaikka järjellä ajateltuna toivoisin, että tuntisin jotain positiivisia tunteita niin ne eivät kai kuulu mun persoonallisuuteen tai jotain, koska musta tuntuu että mulle on ihan sama kaikelle. Ihan sama jos mut jätetään, ihan sama jos oon aina yksin, ihan sama vaikka kaikki jättäis mut. (Tiedän että kuulostaa ristiriitaiselta.)
Tunnen kyllä "negatiivisia" tunteita kuten kiukkua, suuttumusta, loukkaantuneisuutta, surua jne, mutta oikeeta toisesta välittämistä en tunnista itsestäni, vaikka kuinka haluaisin. Miten ihmeessä saisin itseni eloon? Olen käynyt terapiassa ja masennuslääkkeitä söin, mutta olen lopettanut ne.
Turhauttavaa tämmönen tunteettomuus vai onko sitten tarkoitettu että tunnen vaan surua ja kaikkea vaikeeta? Tietysti taustanikin vaikuttaa, siis se että musta tuntuu ettei mua ole koskaan rakastettu tai hoidettu tarpeeksi lapsena, eikä mikään määrä nyt koettua välittämistä saa mua tuntemaan itseäni rakastetuksi. Miten voi itseäkään oppia rakastamaan, jos ei ole lapsena ollut rakastettu?
(Toivoisin vain asiallisia vastauksia)
Tunnen kyllä "negatiivisia" tunteita kuten kiukkua, suuttumusta, loukkaantuneisuutta, surua jne, mutta oikeeta toisesta välittämistä en tunnista itsestäni, vaikka kuinka haluaisin. Miten ihmeessä saisin itseni eloon? Olen käynyt terapiassa ja masennuslääkkeitä söin, mutta olen lopettanut ne.
Turhauttavaa tämmönen tunteettomuus vai onko sitten tarkoitettu että tunnen vaan surua ja kaikkea vaikeeta? Tietysti taustanikin vaikuttaa, siis se että musta tuntuu ettei mua ole koskaan rakastettu tai hoidettu tarpeeksi lapsena, eikä mikään määrä nyt koettua välittämistä saa mua tuntemaan itseäni rakastetuksi. Miten voi itseäkään oppia rakastamaan, jos ei ole lapsena ollut rakastettu?
(Toivoisin vain asiallisia vastauksia)
Vastaukset 3
Vanhimmat
En nyt halua antaa mitään yksiselitteistä "tee näin"-vastausta eli tää mitä kirjotan on nyt täysin mun oma kokemus.
Mä aattelin kans samalla tavalla muutama vuosi sitten. Olin ihan varma, etten ikinä tuu rakastumaan. Olin teini-iässä saanut siipeeni aika pahan kerran parissa suhteessa ja sen jälkeen tein samaa miehille. En tiiä taustaasi, mutta mulla meni niin, että tarvitsin ympärilleni miehiä ja halusin saada ne rakastumaan minuun vaikka itse en tuntenut heitä kohtaan mitään. Pönkitin huonoa itsetuntoa muiden huomiolla. Sitten päätin, etten enää tapaa ketään ja elän vaan yksin elämäni.
Muutama vuosi sitten tapasin kuitenkin elämäni miehen ja se oli siinä. Tiesin sen heti, että hänen kanssaan voin olla lopun elämääni. Tapaamisemme jälkeen tajusin, että niitä tunteita ei ollut aiemmin sen takia, etten kuitenkaan olisi voinut näiden miesten kanssa elää suhteessa. En vaan siis ollut tavannut itselleni sopivaa miestä.
Uskoisin, että kun kohtaat sen, joka sinulle on tarkoitettu niin ne tunteetkin tulevat automaattisesti. En tiedä, onko näin. Mutta siis vielä tohon tunteiden ilmaisuun. Mäkin pelkäsin, että jos näytän tunteeni, niin mun peli on tavallaan pelattu. Siin ois tavallaan ollu sen jälkeen aseeton. Tein ympärilleni suojamuurin. Kun ei näytä tunteitaan, ei voi tulla loukatuks. Pelkäsin yli kaiken, että mua vaan käytetään hyväksi eikä musta kuitenkaan kukaan voi oikeesti välittää. Nyt oon oppinu, ettei siinä mitään menetä vaikka ilmaisee tunteensa. Vaikeaa se vieläkin on, mutta se vaan pitää tehdä.
Näin se vain on, että tunteita ei voi pakottaa. Mutta toisaalta täytyykö sen välttämättä olla jotakin salamarakastumista? Eli neuvoksi vaan, että tutustuu rauhassa ja jos sitten kuitenkin tuntuu siltä, ettei pysty oikeasti sitoutumaan henkilöön, niin kertoo sen, eikä jää suhteeseen odottelemaan sitä oikeaa tunnetta. Kannattaa elää elämäänsä niin, että on rehellinen itselleen, uskon, että siten löytää onnen. Eli käy itsensä kanssa keskustelua siitä, mitä oikeasti ajattelee ja mahdollisesti haluaa.
Sä olet vaan pelkuri.
Sä et uskalla heittäytyä suhteeseen ilman että kuvittelet että sun täytyy olla jotenkin täydellinen. Et sä voi missään suhteessa pelata varman päälle että se onnistuisi, etkä sä oman käytöksesi kontrolloimisella aiheuta muuta kuin enempi ongelmia sun omaan päähäsi.
Oot jo kovasti sillä tiellä, joten lopeta äkkiä tuo turha analysointi. Ja jos tuntuu siltä niin mee ihmeessä vielä terapiaan, sillä nää tämmöset asiat harvoin paranee itsekseen.
Mutta ole rohkea ja anna mennä, ja aattele ett tää on mies vaan. Silläkin on ne omat pelkonsa ja epävarmuutensa, mutta se uskaltaa ne ylitää.
Miksi et siis sinäkin?
Anna mennä :-)