Mun elämässä on nyt iso ongelma. Näen lähes joka ikinen yö unia muista miehistä. Ja ne unet on tosi ihania! Oon ollu naimisissa pari vuotta ja yhessä ollaan oltu miehen kanssa nelisen vuotta. Kyse ei ole siitä etten rakastais miestäni tai että haluaisin eron. En todellakaan vois edes ajatella elämää ilman mun ihanaa aviomiestä.
Meillä on kohta vuoden ikänen tyttö ja elämän pitäis olla mallillaan. Tätä on vaikee selittää, mut mä kaipaan sitä tunnetta kun on vastarakastunut ja sitä kiihkeyttä, mitä voi toista kohtaan tuntea. En tiiä johtuuko tää siitä, että oon ollu jo yli vuoden kotona vai mistä.
Kauheen ristiriitanen olo, ku en vois ikimaailmassa tehdä lapselleni niin, että pettäisin sen isää ja se menettäis ehjän perheen mun tyhmyyden takia. Ja oisin tosiaan tyhmä jo jättäisin kaiken, mitä mulla on jonkun ihastumisen takia. Nyt ei siis mitään kolmatta osapuolta ole olemassa, mutta pelkään kun palaan työelämään ja tapaan ihmisiä, että jos teen jotain tyhmää. En tavallaan luota itteeni. Oon tunneihminen, enkä tiedä pystynkö hallitsemaan itseäni ja ajattelemaan järjellä, jos sellanen tilanne tulisi vastaan.
Onko muilla tämmöisiä ajatuksia vai olenko jotenki epänormaali? Oon aika nuori, mutta luulin jo eläneeni tarpeeksi villin ja vapaan nuoruuden ja olevani valmis sitoutumaan lopuksi elämää mieheeni. Meillä menee hyvin ja on yhdessä hauskaa, mutta en vaan tunne enää miestäni kohtaan seksuaalista vetoa. Seksi oman miehen kanssa on ihanaa ja on ollut sitä alusta asti, mutta se vetovoima puuttuu...
Meillä on kohta vuoden ikänen tyttö ja elämän pitäis olla mallillaan. Tätä on vaikee selittää, mut mä kaipaan sitä tunnetta kun on vastarakastunut ja sitä kiihkeyttä, mitä voi toista kohtaan tuntea. En tiiä johtuuko tää siitä, että oon ollu jo yli vuoden kotona vai mistä.
Kauheen ristiriitanen olo, ku en vois ikimaailmassa tehdä lapselleni niin, että pettäisin sen isää ja se menettäis ehjän perheen mun tyhmyyden takia. Ja oisin tosiaan tyhmä jo jättäisin kaiken, mitä mulla on jonkun ihastumisen takia. Nyt ei siis mitään kolmatta osapuolta ole olemassa, mutta pelkään kun palaan työelämään ja tapaan ihmisiä, että jos teen jotain tyhmää. En tavallaan luota itteeni. Oon tunneihminen, enkä tiedä pystynkö hallitsemaan itseäni ja ajattelemaan järjellä, jos sellanen tilanne tulisi vastaan.
Onko muilla tämmöisiä ajatuksia vai olenko jotenki epänormaali? Oon aika nuori, mutta luulin jo eläneeni tarpeeksi villin ja vapaan nuoruuden ja olevani valmis sitoutumaan lopuksi elämää mieheeni. Meillä menee hyvin ja on yhdessä hauskaa, mutta en vaan tunne enää miestäni kohtaan seksuaalista vetoa. Seksi oman miehen kanssa on ihanaa ja on ollut sitä alusta asti, mutta se vetovoima puuttuu...
Vastaukset 20
Vanhimmat
Unet on unia, nauti niistä.
Kyllä se ukkosikin aivan varmasti näkee untaja haaveilee vieraista naisista. Se on ihan normaalia.
Niin siis, jos se vaan ois ne unet ja haaveet, mutta pelkään että alan toteuttaa niitä! Kun haluan vielä ihan oikeasti tuntea sen kun haluaa toista niin paljon, että tekee kipeää.
Kasva aikuiseksi. Olet äiti ja vastuussa lapsesi hyvinvoinnista, ja siihen kuuluu olennaisesti perhe-elämänne laatu.
Fantasioita voi toki olla, mutta olet todella edesvastuuton ja itsekäs, jos alat niitä toteuttaa. Voin myös vakuuttaa, ettei elämäsi siitä paremmaksi muuttuisi. Sinun on aika muuttaa elämääsi sisältä-, ei ulkoapäin. Jos yrität, pystyt löytämää tuon tunteen myäo miehesi kanssa, ja saat siitä silloin moninkertaisen onnen.
Kasva aikuiseksi.
Edellisen viestin tarkoitin tietysti aloittajalle.
Niin, vaikka olenkin mies, voin kertoa että tuollaisia kriisejä tulee yhteisellä matkalla jokaisessa parisuhteessa. Siksi suhteet pitäisi rakentaa niin vankalle pohjalle, että kriiseistäkin olisi mahdollista selvitä.
Tuo rakastumisen tunteen kaipuu on todella normaalia. Mutta jos seksuaaliset tunteet sammuu kokonaan kumppania kohtaan niin se on jo mielestäni aika hälyttävä merkki siitä, että suhteellenne on tehtävä jotain mikä saa asiat luistamaan välillänne. Muuten vaarana on se, että vaikka et varsinaisesti koskaan pettäisikään miestäsi niin kuitenkin olisitte ennen pitkää tilanteessa jossa olette yhdessä vain lasten takia ja sitten lopulta käy niin että jompi kumpi pettää/rakastuu ja päädytte eroon.
Eli puhukaa nyt ajoissa asiasta vaikka se olisikin kipeää ja vaikeata. Mies kuitenkin huomaa ennen pitkää haluttomuutesi ja siitä seuraa ongelmia myös. Jos keskustelu ei auta niin sitten on mentävä ammattiauttajan puheille.
Puhuminen tuollaisista asioista voi olla aivan alyttömän hankalaa, tiedän kyllä. Mutta toisaalta suhde joka ei kestä asioista ja tunteista puhumista ei olekaan tarkoitettu kestämään.
Kyllä tiedän, että kaikki mitä sanoit on totta. Ja rakastan lastani niin paljon, ja toki myös miestäni, etten vois riskeerata mitään heidän takiaan. Kai nää tunteet vaan tulee pintaan kun ei nää ulkopuolisia ihmisiä oikeastaan ollenkaan. Silloin huomioiduksi tuleminen jonkun vieraan taholta tuntuu niin hyvältä.
Elämä on aikoinaan kolhinut ja jotenkin vaan on tarve todistaa itselleen kelpaavansa edelleen. Ja että on edelleen nainen vaikka onkin äiti.
"jotenkin vaan on tarve todistaa itselleen kelpaavansa edelleen"
Kiteytit asian tuossa lausahduksessa erinomaisesti. Vaikka ei varsinaisesti haluaisi pettää, niin monesti tulee juuri tuollaisia tunteita jos parisuhde ei ole tyydyttävä. Usein se tunne ajaa siihen pettämiseenkin ennen pitkää, koska tarpeista ja haluista kasvaa helposti möykky, joka purkautuu helposti esim. humalassa tai muuna heikkona hetkenä.
Siksi jos parisuhde alkaa mennä päin mäntyä sille pitäisi tehdä ajoissa jotain. Itse emme tehneet ja huonostihan siinä sitten kävi vaikka 15 vuotta kärvisteltiinkin...
Sinun olisi varmasti helpompi olla, jos elämääsi kuuluisi muutakin kuin miehesi ja lapsesi. Sinun ei kannata haikailla muiden miesten perään tai hankkia rakastajaa, vaan muita ihan yksityisiä kiinnostuksen kohteita. Yksikään mies ei tee sinusta naista, vaan sinä itse. Jos et kelpaa itsellesi, miten luulet sen auttavan mitään, että kelpaisit jollekin toisellekin miehelle kuin omallesi? Ala etsiä vastausta kysymyksiisi jostain ihan muualta.
ihan ensimmäisenä selvittää itsellesi, mitä tarkoittaa parisuhde ja minkälaisia vaiheita se voi sisältää ja ennen kaikkea hyväksyä se, että elämä on loppujen lopuksi aika arkista, eikä siinä räsähtele ne villit tunteet koko ajan.
Toiseksi on varmasti hyvä erottaa uni ja todellisuus toisistaan. Unia on kaikilla enemmän tai vähemmän, eikä niille voi mitään, kaikki sen ymmärtää.
Kolmantena sanon, että et löydä onnea etsimällä tai hakemalla sitä itsesi ulkopuolelta. Sinulla itselläsi on onnesi avaimet, käytä niitä. Kukaan ei voi sinulle onnea ja tunteita lahjoittaa, sinun on niitä itse työstettävä oikeaan suuntaan, eikä kapinoida sitä vastaan, jos ne meinaa arjen tiimellyksessä painua taka-alalle.
Voit olla täysin varma siitä, että elitpä missä tahansa tilanteessa, kenen tahansa kanssa, niin elämästäsi puuttuu aina jotakin tai siinä on jotakin sellaista, mitä ei välttämättä tarvitsisi olla. Täydellistä elämää ei ole kenelläkään ollut, eikä tule olemaankaan.
Jos olet tunneihminen, niin miksi sinun pitäisi suunnata tunteesi ulos parisuhteestasi?
Kyllä tuollaisia tuntemuksia on varmasti melkein kaikilla jossakin vaiheessa, mutta parisuhde on tahtoa elää yhdessä, eikä tuollaisten tuntemusten kannata antaa liikaa vaikuttaa suhteeseen, koska ne menee kyllä taas ohi ja koittaa uudenlainen aika parisuhteessa.
Minun mielestä luovuttajatyypit juoksevat ainaisen intohimon perässä.
Oli mukava lukea kirjoituksesi, että joku muukin ajattelee samoin! Aina tulee negatiivista "kasva aikuiseksi" kommenttia, mutta ei välitetä niistä :)
Itse olen kolmekymppinen kahden pienen lapsen äiti. Lapset tehtiin heti kun miehen kanssa tavattiin, ja ajattelin silloin että nyt on menot menty ja jään tähän! Mies on hyvä mies, ja kotiasiat toimii ja muukin pelaa. Pienet lapset verottavat osaltaan seksitouhuja, kun ei ole mahdollisuutta, kun aina toinen vähintään valvoo, ja sitten on itse niin poikki kun molemmat nukkuu.
Olin päättänyt, etten ihastu muihin, koska kerran nuoruuden suhteessa jätin yhden poikaystävän ihastuksen takia, jonka jälkeen selvisi, ettei hän ollutkaan edes huomannut minua, saati ihastunut, eli jäi vähän "luu käteen".
Nyt olenkin ajatellut, että ihastukset eivät välttämättä tarkoita sitä, että nämä vastapuolet mitenkään olisivat kiinnostuneita, ja jos niiden perään lähtee, jää yksin loppujen lopuksi.
Mutta--- kuinkas kävikään:
Olin iltaa viettämässä kaverien kanssa, ja tapasin vanhan nuoruuden tuttavan, johon olinkin ollut joskus nuorempana ihastunut, mutta se ei koskaan johtanut pidemmälle. Hänen kanssaan tultiin heti juttuun, ja ilta vierähti siinä jutellessa oikein rattoisasti. Mies jopa kertoi, että oli ostanut talon, ja etsinyt tuloksetta siihen emäntää. Kyllä sieltä tuli että kuinka kiinnostava minä olenkaan, ja miksei hän nuorena sitä huomannutkaan ja ottanut silloin jo yhteyttä. Mies jopa kysyi minulta, että olenko todella onnellinen suhteessani. Kotimatkalla mietin, että unohdetaan nyt tuo kiva mies, ja keskitytään vain omaan mieheen. Luin netit kaikki läpi mitä tehdä, jos ihastuu toiseen, ja tulin siihen tulokseen, että se on päätösasia. Voi päättää rakastaa omaa puolisoaan haikailematta muita ja piste. No sitten kituutin ja yritin unohtaa, vaikka toinen mies ja hänen sanansa pyörivät mielessä alituiseen.
No, jossain vaiheessa menikin pari päivää, etten koko ajan ajatellut toista, ja yritin tosissani kohdistaa ajatukseni omaan mieheeni.
Sitten se tuli - uni. Näin unta tästä toisesta miehestä, enkä voinut enää aamulla olla ajattelematta häntä.
Taas meni aikaa, että sain mielestäni, ja taas - unta miehestä, enkä taas saa mielestäni.
Välillä mietin, miksi minulle kävi näin, ja millä oikeudella tuo toinen mies tulee minulle, jolla on jo perhe, juttelemaan kuinka hän haluaisi minut, ja kuinka hän haluaa perheen yms...
Minun on vaikea olla ajattelematta ainakin niin kauan, kun näen tämän miehen sattumalta jossakin uudelleen, ja esimerkiksi näen hänet toisen kanssa ja kuinka hän vähät välittää minusta. Se voisi olla hyvä piste tälle haihattelulle! Mutta toisaalta pelkään, entä jos hän on vieläkin yksin ja sama tarina jatkuu... Miten voin, ja kuinka kauan pidätellä itseäni, varsinkin jos vastapuoli osoittaa tunteitaan.
Oman mieheni kanssa se alkuhuuma on haihtunut, ja tottakai sitä huumaa kaipaa.
Olen myös melko varma, että se alkuhuuma katoaa joka suhteessa.
Mutta vaikka se huuma katoaa, olisi helpompaa elää suhteessa vaikka ilman huumaa, jos ei tulisi ketään toista sitä huumaa tuomaan.
Tämähän juuri on vaarallista, kun oma huuma on kadoksissa, ja kohtaa toisen, jonka kanssa kemiat syttyvät. Toivoisin niin, etten olisi kohdannut tätä toista miestä ja voisin olla onnellinen tämän oman miehen kanssa. Ja valveilla jotenkin pystyn ajattelemaan järkevästi, mutta uniini en mitenkään voi vaikuttaa, ja unissani tämä toinen mies pitää huolen, ettei jätä minua rauhaan.
On se pitkä parisuhde vaikea pala, varsinkin tunne-ihmisille.
Haluaisin onnistua siinä, mutta nyt on aika vaikeaa, ja jotain vinkkiä tähän olis kiva saada!
"Kasva aikuiseksi" ei ole negatiivinen kommentti. Aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa, ja siihen pitää tietoisesti pyrkiä. Aikuiseksi kasvaminen tarkoittaa mm. sitä, ettei aina ajattele asioita vain oman hetkellisen mielhyvän kannalta, vaan ottaa huomioon monia muita seikkoja. Monet eivät koskaan kasva aikuiseksi, je se on heille ja heidän läheisilleen harmi. Aikuiseksi kasvaminen on hyvä asia.
...en taida minäkään olla ihan vielä "aikuinen", ja vaikeaa siihen kasvu on....
Mielestäni olet nyt ihan hakoteillä. Kriisit eivät liity millään tavalla "aikuiseksi kasvamiseen" mikäli tarkoitat sillä rationaalista ajattelua.
"Aikuinenkin" tarvitsee lämpöä, hellyyttä ja rakkautta - jos joku muuta väittää on kyllä kovin kylmäkiskoinen. Kommenttisi tarkoittaa sitä, että asia pitäisi vain painaa taka-alalle ja jättää käsittelemättä. Niin asiat hoidettiin ennen vanhaan ja alistuttiin kohtaloon. Nykyään on sentään oivallettu, että ongelmia pitää prosessoida - mahdollisesti ihan julkisen terveydenhuollon avustuksella.
Käsittelemättömistä tunteista ei hyvä seuraa.
En kehota ketään olemaan käsittelemättä kriisejään, vaan nimenomaan pyrkimään ymmärtämään kriiseistään muunkin kuin sen, mikä on vain niiden pinnalla. Muiden miesten haluaminen ei aiheuta kriisiä, eikä sitä siksi pidä yrittää ratkaistakaan siitä näkökumasta.
"Oman mieheni kanssa se alkuhuuma on haihtunut, ja tottakai sitä huumaa kaipaa.
Olen myös melko varma, että se alkuhuuma katoaa joka suhteessa.
Mutta vaikka se huuma katoaa, olisi helpompaa elää suhteessa vaikka ilman huumaa, jos ei tulisi ketään toista sitä huumaa tuomaan."
Niinpä, se alkuhuuma katoaa tai ainakin täytyy muilla asioilla. Ihminen ei (yleensä) pidemmän päälle oikein voi tehdä elämänsä velvotteita korviaan myöten rakastuneena.
Jos nyt karkaat uuden huuman perään, niin eiköhän piakkoin löydy taas uusi, johon ihastua jne. Varmasti antoisaa elämää tuokin. Ehkä kuitenkin olisi syytä kääntää se katse tiiviimmin siihen omaan suhteeseen. Vaikka nostaa asia esille ihan puolisonkin kanssa.
No minä olen tällainen keski-ikäinen 4 lapsen äiti, aviossa saman miehen kanssa 22 v. ja kävi todella kummallinen juttu, ihastuin itseäni 20 vuotta nuorempaan mieheen, ihan tuosta vaan. Kävimme muutaman kerran ulkona, meillä oli samanlaisia kiinnostuksen kohteita, ja pidin hänestä paljon. Samalla oli todella huono omatunto, olin kauhuissani ja mietin mitä ihmettä on tapahtumassa, ja ymmärrän kyllä miltä tuntuisi itsestäni jos olisin mieheni asemassa. Mutta en vaan voinut tunteilleni yhtään mitään. Sydän ruvella jouduin sanomaan ihastukselleni ettei tämä nyt oikein käy, koetin siis olla järkevä. No, kului muutama kuukausi, niin tapasin eräässä työpaikan tilaisuudessa toisen nuoren miehen, luulin häntä edes vähän vanhemmaksi mutta ei, samaa ikäluokkaa, 18 v minua nuorempi. Ja unohdin tämän edellisen ja ihastuin päätäpahkaa tähän toiseen ja olen haaveillut ja nähnyt unia, onneksi ikäero on niin suuri etten tule tehneeksi mitään tyhmyyksiä.
En voi muuta kuin ihmetellä tunteitani, samalla tilanne on ollut aivan kaamea, elän hyvää kotielämää enkä ole ollut lähdössä tästä mihinkään. Analysoin ongelmaani sillä, että nämä nuoret miehet ovat tulleet muistuttamaan minulle siitä rakastumisen huumasta jonka olen vuosien kuluessa kotia ja lapsia hoitaessani unohtanut. Kaikki avaimet ovat kuitenkin omissa käsissäni. Henkilökohtaisesti olen miettinyt että meille heitetään haasteita elämässä eteen, ja kun tietää sydämessään mikä on oikein, pitää pystyä tekemään sen mukaan. Olen miehelleni kertonut jotakin ja luulen että hän rivien välistä ymmärtää mitä on tapahtunut, nyt olemme kehitelleet kaikkea mukavaa harrastusta yhdessä. Jotenkin vaan on niin että meistä on mieheni kanssa tullut parhaat kaverit, seksikin sujuu mutta emme vain ole enää rakastuneita, kenenkään kanssa ei voi olla rakastuneena vuosikausia, arjen sujumisella on arvonsa. Kannustaisin kaikkia näkemään rikkaita unia ja hyödynnetään niitä elämässä, ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa!
Itse ainakin näen ja eiköhän kaikki näe. Luulen, että näet noita unia jatkuvasti siksi, että ahdistut niistä ja syyllistät itseäsi. Useinhan juuri sellaiset asiat tulevat uniin, jotka ahdistavat. Nauti unissasi muista miehistä ja ole valveilla tosielämässä uskollinen...ei se sen kummempaa ole..kaikkihan meistä joskus muista haaveilee ja siitä alun intohimosta.
Mitä tarkoittaa mielestänne käsite 'tunneihminen'? Kyselen siksi, kun kokemuksesta olen oppinut huomaamaan, että jos joku sanoo olevansa tunneihminen, se lähes poikkeuksetta tarkoittaa että kyseisen henkilön kaikki hellät tunteet kohdistuvat hänen omaan persoonaansa. Toinen asia, minkä olen huomannut, on se, että tällä määritelmällä pyritään kuittaamaan kaikenmoinen muista piittaamaton tunteeton kohellus.
Minä ainakin tarkoitin tuolla ilmaisulla sitä, että mulla tunnepuoli voittaa järjellä ajattelun. Teen siis elämässä päätöksiä enemmän tunteiden perusteella kuin järjen perusteella.
Voi olla totta, että me "tunneihmiset" tehdään elämässä ratkaisuja, jotka ei ole niin hyviä ja sen takia satutetaan muita. Ei se kuitenkaan ole mikään tekosyy tehdä hölmöyksiä. Toisille on vaan helpompaa tehdä järkeen perustuvia päätöksiä. Esim. lapsen hakinta. En ois millään voinu kauaa lykätä sitä vaan sen takia, että mulla oli opinnot kesken eikä meillä kummallakaan ollu vakkarityöpaikkaa. Järki-ihminen ois taatusti haudannu haaveet lapsesta tässä elämäntilanteessa. En voinu, enkä sitä kadu, koska nyt kaikki on taloudellisesti hienosti.
Palatakseni vielä tohon tunne vs järki hommaan, niin se että on tunne-ihminen ei tarkota sitä että ei käyttäisi järkeä tai että olisi tyhmä.
En ihan tajunnu tota, miksi tunneihmiset ajattelis vaan itseään? Eikö järki-ihmiset ajattele?? Kyllä mä ajattelen myös muiden tunteita ja siinä välillä onkin taiteilemista, kun ei halua pahottaa kenenkään mieltä.