En tiedä onko tämä oikea paikka kertoa tästä mutta haluasin kysyä neuvoa/kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista, jotta tietäisin kuinka jatkaa eteenpäin.
Olikkäs olen naimissa oleva nainen, meillä on yhteinen lapsi. Takana yhteistä taivalta kohta 4vuotta ja siitä 1½vuotta naimissa.
Tunnen olevani niin yksin. Tuntuu ettei mieheni enää rakasta eikä halua minua.
Rakkauden osoituksia on vähän ja sanokkaan hän ei sitä.
Miehelleni tuntuu olevan tärkeämpää kaikki muu kuin minä ja lapsi.
Viikot hän tekee töitä, pakkohan jonkun on.
Viikonloput menee kaikkea muuta tehdessä, autoa korjatessa, nukkuessa ja välillä, nykyisin harvemmin baarissa oltua.
Aikaa ei ole minulle eikä lapselle. Juuri tälläkin hetkellä hän on korjaamassa autoa(toisekseen ymmärrän, koska auto pitää saada katsastuksesta läpi) mutta niin hän oli remppaamassa sitä viime viikonloppunakin. Me ei juuri enää nähdä, sekin aika kun ollaan yhdessä on sana harkkaa tai nahistelua. ja seksi on sitä mitä on...
Ja tuntuu että jotenkin kun kevät on alkanut tehdä tuloaan on mieheni vielä enemmän poissa kotoa, onko se sitä vapauden kaipuuta vai kevättä rinnassa?
Onko miehelläni toinen(vaikka vakuuttaa ettei ole)?
Mitä teen??? Kaipaan läheisyyttä ja rakkautta, mutta kun sitä ei kotoa saa...
Tilanne on vaikea ja minun on paha olla.
Kun tästä miehelleni sanon hän vain tuumaa että vika on vain korvieni välissä...
Sain myös tietää viime viikolla sairastavani korva sairautta jonka takia voin menettää kuuloni melkein kokonaan toisesta korvasta.
Kukapa tälläistä rampaa haluaisi...
Olikkäs olen naimissa oleva nainen, meillä on yhteinen lapsi. Takana yhteistä taivalta kohta 4vuotta ja siitä 1½vuotta naimissa.
Tunnen olevani niin yksin. Tuntuu ettei mieheni enää rakasta eikä halua minua.
Rakkauden osoituksia on vähän ja sanokkaan hän ei sitä.
Miehelleni tuntuu olevan tärkeämpää kaikki muu kuin minä ja lapsi.
Viikot hän tekee töitä, pakkohan jonkun on.
Viikonloput menee kaikkea muuta tehdessä, autoa korjatessa, nukkuessa ja välillä, nykyisin harvemmin baarissa oltua.
Aikaa ei ole minulle eikä lapselle. Juuri tälläkin hetkellä hän on korjaamassa autoa(toisekseen ymmärrän, koska auto pitää saada katsastuksesta läpi) mutta niin hän oli remppaamassa sitä viime viikonloppunakin. Me ei juuri enää nähdä, sekin aika kun ollaan yhdessä on sana harkkaa tai nahistelua. ja seksi on sitä mitä on...
Ja tuntuu että jotenkin kun kevät on alkanut tehdä tuloaan on mieheni vielä enemmän poissa kotoa, onko se sitä vapauden kaipuuta vai kevättä rinnassa?
Onko miehelläni toinen(vaikka vakuuttaa ettei ole)?
Mitä teen??? Kaipaan läheisyyttä ja rakkautta, mutta kun sitä ei kotoa saa...
Tilanne on vaikea ja minun on paha olla.
Kun tästä miehelleni sanon hän vain tuumaa että vika on vain korvieni välissä...
Sain myös tietää viime viikolla sairastavani korva sairautta jonka takia voin menettää kuuloni melkein kokonaan toisesta korvasta.
Kukapa tälläistä rampaa haluaisi...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ei asia niin huonosti ole. Kun yhteisiä vuosia tulee vaikka 20 lisää, niin olet kovin tyytyväinen siihen ettei hän ole koko ajan tunkemassa peiton alle. Etkä kyllästykään niin pian. Jos kyllästyminen tulee vasta siinä 40 vuoden kohdalla? Jos toisella korvalla kuulee huonosti, niin se ei merkkaa mitään.
Vertaa seuraava otsikkä: akkamainen mies
Hänellä itsellään voi olla enemmän vaikeuksia ja sysää omat ja sinunkin tunteesi syrjään. Pakenee johonkin näpertämiseen kun ei halua alkaa asioita käsitteleen. Jos se vähäinenkin aika on sanharkkaa ja nahistelua niin ei hyvä. Olisiko parempi ettet ainakaan syyllistä miestäsi lisää?
Samantapaisia väsymyksen vaiheita tulee varmasti joka suhteeseen niin ettei kannata heti pelästyä. Hyvä asia on kuitenkin ettei miehesi viihdy baarissa enemmän kuin kotona. Yksinäisyyden tunnetta parisuhteessakin pitää oppia sietään sillä aina ja koko ajan ei voi mikään suhde ruusuilla tanssimista olla.
Kyllä kunnon mies huolii vaikka "puolikuuron" naisen!
Ei vaan taida olla miehesi kypsä perhe-elämään... Silloin löytyy aina tärkeämpää kuin koti ja perhe... Jos niitä aidosti haluaa, niin kyllä aikaakin löytyy yhdessäoloon lapsen ja sun kanssa.
Vitun kypsä ja kypsä...jokaisella ihmisellä on omat kypsymättömyytensä ja naisethan haluaa heti niitä penikoita kaikkine vaatimuksineen vielä päälle.
Onko se oikein jos turhautunut kotirouva siellä lapsineen alkaa liikaa vaatiin mieheltä kun työelämäkin on jo liian rankkaa. Mies haluaa vähän omaa rauhaa niin ettei kotonakaan kinuta sitä sun tätä niin ettei voimavarat enään riitä.
Kuka täällä elämässä niin kypsä on että ihan kaikki hallitsee viimeistä piirtoa myöten? Entä se lapsi, jos näyttää että kakara menee omaa miestäänkin etusijalle joka asiassa niin sekin voi ärsyttää. Aina ensimmäisenä pitää hakee vikoja omasta käyttäytymisestään ja muuttaa niitä kuin alkaa vaatiin muutosta toiselta.
Jos tällaisen "kypsymättömyyden" takia aletaan perheitä rikkoon niin johan ne rikkoontuu ihan kaikilla. Ei se nainenkaan ole välttämättä yhtään sen kypsempi hoitaan parisuhdetta vaikka kymmenen kakaraa synnyttäisi.
Tällästä just tarkoitan kypsymättömyydellä. Puuttuu täysin toisen työn(vaikka kotiäidin)arvostus. Itse myös uranaisena voin sanoa, että kotiäitinä oleminen on itseasiassa rankempaa kuin työssäkäynti ja jos siihen liittyy vielä puolison arvostuksenpuute ja yksinäisyys, niin tosi rankkaa on. Kyllä lasten tekemiseen tarvitaan kaksi ihmistä ja luulisi parin jo seurusteluvaiheessa perhesuunnittelusta ja aikataulusta pääsevän sopimukseen? Ja sitä omaa rauhaa kaipaa joskus kaikki, myös se kotona oleva puoliso. Mutta jos suurin osa vapaa-ajasta menee omiin juttuihin, niin silloin ei vaan ole vielä kypsä siihen perhe-elämään, jossa lapsi vaatii ja tarvitsee huolenpitoa. Aikuiset nyt pärjäävät ilman huolenpitoakin... jos vaan on kasvanut sellaiseksi!
Tiedän tunteen sillä olen 4kk sitten lähtenyt lapsien kanssa käveleen. Miehelleni oli ykkös asioita työ auto ja omat sukulaiset. Autoa kyllä puunattiin melkeenpä joka viikonloppu, mutta oma perhe ei saanut minkäänlaista huomiota. Minun sukulaisiin hän ei lähtenyt kyläilemään, mutta minun oli lähdettävä kyllä hänen sukulaittensa luo. Jos minun sukulaisiani tuli kylään hän joko rupesi lukemaan lehtiä tai lähti pihalle yksinään ja palasi vasta, kun minun sukulaiseni oli lähteneet. Jos omat vanhemmat / sisarukset pyysi apua niin hän oli heti viivana heitä auttamaa, mutta kun minä vähän pyysin apua niin pyyntö kaikui kuuroille korville.
Nyt meillä on paljon parempi elämän alku, kuin muutamakuukausi taakseppäin alkuhan on aina vaikeaa. Nyt hän on ruvennut kyselemään koska ero on selvä? ja lapsilta hän kyselee olisiko kivaa jos isillä olisi uusi nainen? onko äidillä uutta miestä? tällaisia asioita hän siis kyselee lapsilta. Ennen lapset ei häntä kiinnostanut, mutta meidän erilleen muuton jälkeen lapset rupesivat kummasti kiinnostaan.
Hyvää jatkoa sulle teetpä sitten mitä tahansa ja tsemppiä elämässä eteenpäin.
Tätäpä tämä juuri on kun haluaa kysyä neuvoa joltain niin heti on joku joka alkaa arvostella.
Kunnioitan mieheni omaa aikaa ja sitä että hän tekee muutakin kuin töitä. Mutta kun työ ja auto menevät etusijalle.
En vikise tästä elämän tilanteesta, olenhan tämä itse valinnut ja voin myös tästä lähteä.
Mutta kaiken pohjalla on rakkaus. Olen vain niin kyllästynyt siihen että kun haluasin olla lähellä ja puhua niin mies painelee ties missä ja kun kotiin tullaan niin ei muutaku nukkuu.
Jospa hän joku päivä kasvaisi koska en häntä haluaisi menettää...
miltä planeetalta olet kotoisin!!
ressu katso peiliin onko vika aina ´miehessä. lähtenyt lasten kanssa käveleen???minne.ensimmäinen ongelma aioliitossa ja eikun käveleen. koita kestää. sääli isättömia lapsia
no tässä maassahan suomiämmät määrää ja pättää
kaikesta.mies on voimaton.
En osaa suoraan vastata siihen, miksi miehesi ei halua viettää aikaansa sinun kanssasi. Voin vain kertoa oman kokemukseni kautta, miksi itse haluan käyttää ajastani mahdollisimman paljon perheen kanssa.
Ehkä suurin syy on vain ja yksinkertaisesti se että vaimoni on aina ollut myös se ihminen jonka kanssa viihdyn kaikkein parhaiten. Jo heti tavattuamme huomasin että hän on ihminen jonka kanssa on helppo keskustella ja voi olla hänen kanssan oma itseni. Minun ei tarvitse olla muuta kuin olen. Silloin yhteisen ajan viettäminen yhdessä on luonnollista eikä ole koko ajan kiire muualle "omaan rauhaan".
Suhde lapsiin on taas muodostunut läheiseksi koska olen hoitanut heitä paljon ihan vauvaiästä lähtien ja myös saanut vastuuta. Olen siis voinut löytää oman tapani olla lasten kanssa ja olen voinut tutustua heihin rauhassa vuosien aikana. Siksi he eivät tee mitään eroa minun ja äidin hoidon tai seuran välillä. Itse koen myös tärkeänä sen että voin jakaa lasteni (molemmat poikia) kanssa "miehisiä" harrastuksia, remonttihommia, retkeilyä yms. minulle tärkeitä asioita.
Sinun ongelmaasi en siis osaa sanoa muuta kun että suhteestanne puuttuu nykyisellään se jokin joka pitäisi teidät läheisinä niin että yhdessäolo perheenä olisi luonnollista. Ehkä miehesi ei jotenkin tunne oloansa rennoksi ja luonnolliseksi isän ja aviomiehen roolissa. Olisiko hänen lapsuudessaan tai menneisyydessään jotain joka vaikeuttaa sopeutumista isäksi ja aviomieheksi? Näiden asioiden käsittely olisi tärkeää. On myös todennäköistä että hän ei näitä asioita lähde kovin helposti ruotimaan. Mutta avioliittonnen tulevaisuuden tähden olisi aika lailla pakko. Tämä täytyisi ainakin tehdä selväksi. Sitoutua ei voi pakolla, sitä täytyy haluta.
Vaikea sanoa suuntaan tai toiseen. No sanon nyt kuitenkin.
Jos et ole työelämässä, hanki työpaikka ja katso sitten miten elämä muuttuu.
Jos taas olet työelämässä, mutta ette vapaa-aikana kohtaa miehesi kanssa, mieti mitkä asiat teidät toi aikanaan yhteen. Keskustele miehesi kanssa miten nämä asiat voi palauttaa arkeen.
Ilmeisesti miehesikin kärsii tilanteesta, joten keskustelun paikka on jokatapuksessa. Kenenkään ei ole tarkoitus kärsiä parisuhteessa. Kyse on siitä kehittyykö parisuhde vai tallaako paikallaan. Miksikään marttyriksi on turha heittäytyä. Yksi marttyri parisuhteessa on yksi liikaa, kahdesta puhumattakaan.
Sairastuminen tuo luonnollisesti lisäahdistusta tilanteeseen, mutta se asettaa myös elämän asiat tärkeysjärjestykseen.
En ole työ-elämässä, koska en oman alani töitä pysty tekemään. Moneen paikkaa olen hakenut tuloksetta.
Ja tämä kotona vietetty aika menee lähinnä kodin siivoamiseen ja ruuan laittoon.
Kysyin mieheltäni tuossa jokin aika sitten että haluaisiko hän että olen töissä vai kotona. vastaus oli että kotona, onpahan koti siisti ja ruokakin melkein aina kun hän pitkän päivän päätteeksi tulee kotiin.
Tuumasi minulle eilen kun piti lähteä autoa korjaamaan, oli pakoputki tippua että `Olisihan tuo mukava kotonakin olla. Näyttää sille ettei juuri aikaa ole teidän kanssa olla.` Hoksasi vissiin lopultakin tämän asian.
Jospa tämä tästä, päivä kerrallaan. Ja on meillä vielä niitäkin hetkiä kuin olisimme vasta rakastuneita =)
me luulemme, että avio/avoliiton onni on ikuista.kun arki alkaa silloin punnitaan suhteen kestävyys.jos suhteessa on lapsia täytyy unohtaa oma "onni"ja keskittyä heidän hyvinvointiinsa.suomi on tänäpäivänä täynnä lapsia,joidenka vanhemmat keskittyvät enemmän omiin ongelmiinsa,kuin lastensa hyvinvointiin.
oikea onni elämässä löytyy arjen pikku asíoista.
kokemusta löytyy,kahden pojan isä!
Ongelmakohdissamme kirjoitan miehelleni kirjeen jossa selitan perusteellisesti ajatukseni.Kirjeen laitan illalla autoonsa, etta aamulla lukee toihin mennessaan ja ehtii ajatella sita ennen kuin tavataan. Meilla auttaa kummasti. Luetut sanat menevat usein paremmin perille kun sanotut.
Todellakin näin se on! Tuo lause sisälsi sen oleellisen!