Mitä mieltä ihmiset olette, onko erakkona eläminen teidän mielestänne jotenkin outoa? Nykyinen yhteiskuntamme ei ainakaan toivo sellaista, minun käsitykseni mukaan. Hanki koulutusta, menesty työelämässä, osta iso talo, farmarivolvo, vaimo ja kolme ihanaa lasta.
Olen 22-vuotias mies. Itselläni on useinkin tälläisiä erakoituvia tunteita, ulospäinkin sen toki havaitsee. Enkä tarkoita tällä mitään ihmiskammoa tai yliujoutta, mikä yleensä karsiutuu iän myötä. Viihdyn hyvin itsekseni, teen asioita mielelläni yksin mutten kyllä puhu itsekseni:) Ystäviä minulla on vähän, tarkoitan tosiystäviä, joiden kanssa voi puhua kaikkea maan ja taivaan välillä, on 4. En yleensä viihdy suurissa joukoissa kahden tai korkeintaan kolmen kesken on helppo puhua asioita. Tosin en kyllä esim. esiintymistä ihmeemmin jännitä koulussa (opiskelen AMK:ssa).
Joskus tietysti ajattelen että olisi mukavaa jos olisi joku kumppani, jonka kanssa voisi elää onnellisena. Toisaalta taas ajattelen että on parempi pysyä pois sellaisesta, koska mieli vaatii myös paljon omaa rauhaa ja yksinoloa.
Huomaan myöskin usein keskuudessani muita erakkoja ja usein juuri parhaiten olen osannut olla sellaisten ihmisten kanssa. Joku tietysti voisi väittää että olen jotenkin katkera jostain menneestä ihmissuhteesta. Päinvastoin, olen onnellinen jos jonkun muun ihmisen ei tarvitse tuntea ahdistusta omasta näkökulmastani ja yleensä suhtaudunkin aika luontevasti kaverieni seurustelukumppaneihin.
Kertokaa, onko teitä erakoita ja miten suhtaudutte ympäröivään maailmaan? Toki kuuntelen mielelläni myös toisenlaisen elämänkatsomuksen omaavia.
Olen 22-vuotias mies. Itselläni on useinkin tälläisiä erakoituvia tunteita, ulospäinkin sen toki havaitsee. Enkä tarkoita tällä mitään ihmiskammoa tai yliujoutta, mikä yleensä karsiutuu iän myötä. Viihdyn hyvin itsekseni, teen asioita mielelläni yksin mutten kyllä puhu itsekseni:) Ystäviä minulla on vähän, tarkoitan tosiystäviä, joiden kanssa voi puhua kaikkea maan ja taivaan välillä, on 4. En yleensä viihdy suurissa joukoissa kahden tai korkeintaan kolmen kesken on helppo puhua asioita. Tosin en kyllä esim. esiintymistä ihmeemmin jännitä koulussa (opiskelen AMK:ssa).
Joskus tietysti ajattelen että olisi mukavaa jos olisi joku kumppani, jonka kanssa voisi elää onnellisena. Toisaalta taas ajattelen että on parempi pysyä pois sellaisesta, koska mieli vaatii myös paljon omaa rauhaa ja yksinoloa.
Huomaan myöskin usein keskuudessani muita erakkoja ja usein juuri parhaiten olen osannut olla sellaisten ihmisten kanssa. Joku tietysti voisi väittää että olen jotenkin katkera jostain menneestä ihmissuhteesta. Päinvastoin, olen onnellinen jos jonkun muun ihmisen ei tarvitse tuntea ahdistusta omasta näkökulmastani ja yleensä suhtaudunkin aika luontevasti kaverieni seurustelukumppaneihin.
Kertokaa, onko teitä erakoita ja miten suhtaudutte ympäröivään maailmaan? Toki kuuntelen mielelläni myös toisenlaisen elämänkatsomuksen omaavia.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Ei kai tuossa mitään ihmeellistä ole. Et ole maailman ensimmäinen introvertti.
Ihan rauhassa ollaan mitä ollaan.
..muitakin samanlaisia. Itse olen 24-vuotias mies, ja pisimmät seurustelusuhteet ovat kestäneet kaikki huimat 2 kuukautta.
Itse koen äärimmäisen tärkeäksi voimaksi yksinäisyyden. En siis tarkoita masentavaa yksinäisyyttä, vaan ennemminkin haikean yksinäisyyden. Hankala sitä tunnetta on kuvailla, mutta tärkeää se minulle jokatapauksessa on.
Toisaalta taas tietysti haluan seuraakin. Kyllä minulla ystäviä on, ja ehkä myös jonkinlaista halua seurusteluunkin, kyllähän siitä kertoo sekin että olen edes yrittänyt seurustella. Mutta poikkeuksetta lyhyiden seurustelujen päätyttyä olen tuntenut mahanpohjaa kutkuttavan ja täydellisen ihanan vapaudentunteen. "Taas saan olla yksin, ja keskittyä työhön/harrastamiseen/kirjoittamiseen.". Eli juuri se yksinäisyyden tuoma voima josta aiemmin mainitsin.
Ja kun on seurannut ystävien kompurointia pidemmissä parisuhteissa ovat ajatukseni vain vahvistuneet. Monesti tuntuu kuinka monet ystävistäni pitävät suhdetta vain sen takia että on suhde. Seurustelusta on tullut pelkkä itseisarvo, jonka etumerkkiä ei enää muisteta.
Ainoa asia mikä häiritsee on tietysti ympäristön paine. Siskoni meni aika nuorena naimisiin ja perusti perheen ja elää tasapainoista perhe-elämää. Jotenkin tuntuu että vanhempani odottavat samaa minulta, ja ihmettelevät kuinka ei tyttöystäviä tule mukana kun vierailen kotonani. Ehkä hauskin tapaus oli kun äitini sanoi minulle kysyvä ilme kasvoillaan, että muistanko vielä kuinka pienenä halusin ikkunaani "sellaiset kauniit valkoiset pitsiverhot". Eli jopa seksuaalisuuttani he ovat mielessään punninneet.
Ehkä vielä joku päivä minäkin perustan perheen, ja löydän itseni jostain toisesta ihmisestä, mutta siihen asti nautin yksinäisestä yöstä jolloin seison parvekkeellani ja puhallan savupilven tähtiin :)
suoraan tälle topicin aloittajalle, mutta ehkä hän sen tästäkin löytää.
...kuten kirjoitit, hyvin monella ihmisellä ja yleisimmin miehillä ehkä.
Moni tarvitsee yksinäisyyttä, halu kuunnella itseään ja ympäristöä rauhassa, tuntea ja aistia omalla tavallaan.
Välillä kaipaa ihmisiä ympärille, mutta huomaa kun seuraa muiden toimintaa että monella ei mene hyvin, eivätkä osaa kuitenkaan elää omalla tavallaan vaan ripustautuvat toisen taakaksi hyvin monilla eri tavoilla.
Harva osaa olla itsenäinen ja uskaltaa olla yksin itsensä kanssa, minusta ihmisen pitäisi oppia olemaan myös yksin, ajattelemaan ja arvioimaan asioita omalta kantilta ja löytää itsensä ja oppia tietämään mitä oikeasti haluaa ja mikä on tärkeää ja etsiä elämässä sitä minkä on oikein ja tärkeää, olisi myös tiedostettava mihin pystyy ja tunnettava rajoituksensa.
Nautin yksinäisyydestä ja yksinolosta monia vuosia. Tapasin toki ystäviäni ja opiskelin/kävin töissä. Vapaa-aika jakautui melkein puolet ja puolet itsekseen olemiseen ja ystäville/perheelle ym. sosiaalisille suhteille. Oli nautinnollista viettää mukavaa mökkiviikonloppua aivan omassa seurassa omia touhuten. Seurustelusuhteita ei hirveän monia ole ollut, vaikka tarjokkaita olisi kyllä ollut, mutta en halua seurustelua seurustelun vuoksi kuten tuossa edelläkin mainittiin (olen muiden mielestä kranttu miesten suhteen...se sitten siitä, mitä mieltä ulkopuoliset on erakkoudesta).
Jokin on kuitenkin viimeaikoina muuttunut. Olen 28-vuotias perheetön sinkku. Ympäristön paineestako vai oman biologisen kelloni tikityksestä johtuen on tullut jollain tavalla paniikki yksin jäämisestä, koska kuitenkin haluaisin kovasti lapsia ja perheen ympärilleni. Mukavasta haikeasta yksinelämisestä on tullut ahdistavaa. Toisaalta muutaman viimeaikaisen seurustelusuhteen jälkeen on ollut helpotus palata olemaan taas itsekseen, vaikkakin hyvänolontunne onkin ollut pian ohimenevää.
Ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa lähestyvää 3-kympin kriisiä sillä monta vuotta meni aivan hyvin, mutta nyt ei tahdo kestää enää yhtään iltaa yksin kotona/mökillä/lomilla...
...näköjään tuo toisen luo ikävä voimistuu iän myötä hyvin monilla, kuitenkin on yhä vaikeampi aloittaa parisuhdetta, kynnys on melkoinen, molempien osapuolten pitäisi kunnioittaa toisen tarpeita ja tapoja ja aika varovasti totutella yhteiseen olemiseen...monilla naisilla on kauhea kiire ja aletaan puhumaan yhteisestä lapsesta jo ennenkuin edes kunnolla tunnetaan, se tuntuu kurjalta.
No jaa pakko vaan elää ja katsella ympärilleen, voihan sitä vielä löytyä joku jota on kiva rutistaa...ja joka ymmärtää että toinen ihminen tarvii välillä pikkusen tilaa ympärilleen.
Sen olen ainakin viimeaikaisista tapahtumista oppinut että kauhea kiire ei ole hyvästä. Mitä nopeammin ja "rytinällä" tutustuminen etenee sitä nopeammin tulee sellainen "saispaollataasniinkunennenkin" olotila ja suhde loppuu pian tähän. Nyt olen tietoisesti hidastanut tahtia mutta pelkään että toinen osapuoli ehtii kyllästyä tilanteeseen.
On totta mitä kirjoitit tuosta lapsiasiasta. Olen seurannut ystävieni edesottamuksia tässä asiassa ja todennut että asiasta aletaan puhua jopa muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen. Ja lopulta tuntuu että lapsen tulon jälkeen on ero edessä aivan liian monessa liitossa.
Oon kyllä samaa mieltä siitä, että pitäisi saada tutustua pikkuhiljaa ja ilman paineita, mutta enpä ole tormännyt samaan ongelmaan kuin sinä, että monilla naisilla olisi kiire jonnekin. Riippunee varmaankin myös iästä, mutta vaikka itse pidänkin itseäni parikymppiseksi todella hitaana etenijänä, niin eipä mua ole vielä liiasta hitaudesta syytetty. Mutta jos joku alkaisi jo parin viikon tutustumisen jälkeen puhua seurustelusta, niin varmaan kaikkoaisin hyvin nopeasti.
...miksi yleensä aina naiselle on se lapsenhankinta seurustelun perusta, eikö ensin pitäisi oppia rakastamaan parisuhteen toista osapuolta ja saada myös itse rakkautta, kyllä se olisi tärkeää että kahdenkeskinen yhdessäolo opitaan ensin ennenkuin aletaan puhumaan lapsesta.
Varmaa on että tässä suhteessa meidän erilaisuus aiheuttaa niin paljon sinkkuutta.
Mies otetaan lapsensiittämiskoneeksi ja kenties omien tarpeiden tyydyttäjäksi omilla ehdoilla, sidotaan mies ja vaaditaan ja oletetaan ja sitten vielä syytetään...yh-äidit kyllä pikkusen menkööt itseensä!
Ja miehet vielä on niin kilttejä etteivät osaa lapsea suunnittelevalle naiselle sanoa ei...siitä syntyy kova riita ja ehkä suhteen loppu aivan liian äkkiä.
Olen 23 ja itselle on tullut samoja tuntemuksia. Tutkin asiaa mistä johtuu ja löysin tieni suomen progandakoneen jäljille. Tai jokin muu vain naksahti
Olen ylpee ja kaunis,puheilas ja iloinen ja sosiaalinenkin, eritoten itsensä kanssa hyvin toimeentuleva erakko.
On valitettavaa,jos itsenäisyys ja yksinviihtyminen mielletään viaksi.
Et kai aio jo 22-vuotiaana jämähtää tietyn elämäntavan vangiksi? Ei kannata tehdä "minä olen tällainen" -tyyppisiä päätöksiä, koska kukaan ihminen ei ole tällainen tai tuollainen, vaan jokaisessa ihmisessä on periaatteessa rajattomasti erilaisia mahdollisuuksia. (Se on sitten eri asia, kannattaako itseään hajottaa joka suuntaan niitä mahdollisuuksia etsiessään.)
Toisaalta jos sinulla on neljä ystävää, et ole mikään erakko, vaan täysin normaalin sosiaalinen yksilö...
Olen ihan samanlainen, mutta en kuitenkaan halua kutsua itseäni erakoksi, sillä en todellakaan ole sellainen. Kuten et sinäkään, en viihdy suurissa kaveriporukoissa, mutta en myöskään yksinäni. Mieluiten olen ystävieni kanssa kahden tai kolmin. Tosiystäviä ei minullakaan ole kuin viisi, ja aivan syvimpiä heistä on kaksi, mutta he sitten ovatkin minulle kaikki kaikessa. Pelkät kaveritkin ovat joskus ihan kivoja, mutta eivät mitenkään hirveän tärkeitä hyvinvointini kannalta.
Kuten joku toinenkin täällä jo sanoi, en minäkään voisi kuvitella seurustelevani vain seurustelun takia. Haluaisin hyvän kumppanin enemmän kuin mitään, mutta jos en sellaista saa, niin olen mieluummin yksin. Jonkin verran siinä hidastaa myös se, että tiedän tulevani varsin helposti läheisriippuvaiseksi toisesta enkä halua sellaisen kanssa ryhtyä suhteeseen, joka jättää heti ensimmäisen riidan jälkeen. Kumppanin hankkiminen ei myöskään ole minulle mikään pakkomielle.
Eli introverttihan minä olen ja ystäviini tutustuttuani osaan jo arvostaa itseäni siitä. Vuosia sitten itsetuntoni oli aivan riekaleena tuosta, kun suurin osa luokkakavereistani oli ekstroverttejä ja yritin väkisin sopeutua heidän joukkoonsa.
Lopuksi haluaisin heittää ilmaan kysymyksen foorumin ekstroverteille lukijoille. Uskoisitteko että suhde minunkaltaiseeni sisäänpäin suuntautuneeseen ihmiseen voisi toimia, jos muuten kuitenkin olisitte todella samanlaisia? Eihän tuolla asialla kahdenkesken ole juurikaan väliä, sillä kuten kerroin, haluamme olla nimenomaan kahdenkesken, mutta lukuisten kavereidenne seurassa hän ehkä tuntisi itsensä hieman ulkopuoliseksi tjsp. Sattuneesta syystä tuo on askarruttanut mua jo pitkään.
Olen täysin samanlainen "erakko" kun tamän aikasemman viestin jättäjä.
Koulussa teimme testia: "Kuinka sosiaalinen olet?". Yhteenveto oli, etta olen sosiaalinen, mutta viihdyn mielellani myos omassa seurassani. Pidan tallaisista testeista, minusta ne ovat hauskoja. Joskus niista saa taas uutta ajattelun aihetta.
Viihdyn hyvin itsekseni. Minusta on kiva istuskella puistonpenkilla ja katsella ohimenevia ihmisia. Tykkaan myos kayda yksikseni museoissa ja taidenayttelyissa, joissa aikaa voi vierahtaa useitakin tunteja. Ostoksetkin teen mielellani yksin. Olen huomannut etta yksin ollessani vieraat ihmiset tulevat helpommin juttelemaan minulle. Minusta on ihanaa tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella heidan kanssaan syvallisiakin asioita. Se avartaa.
Testin tehtyamme opettaja kyseli meilta tuloksia ja puhuimme valinnoistamme. Opettaja kysyi joitakin kysymyksia, kuten "Voisitko kuvitella viettavasi vkonlopun yksiksesi?". Olin ainut jkoka vastasi kylla. Oikeestaan aika hammennyin siita, minulle on normaalia, etta joku vkonloppu vietan aikaa vain itselleni. Sen jalkeen on taas entista mukavampaa tavata ystaviani. Enka nyt tarkoita etta minulla ei olisi ystavia tai ei hyvia sellaisia koska en vieta heidan kanssaan joka hetkeani. Mina vain satun olemaan tallainen, kaipaan myos omaa rauhaani. Ystavanikin tietevat sen.
Joskus huomaan ajattelevani liikaa asioita ja se vain ahdistaa. On kiva taas paasta "laumaan mukaan", mutta joka pva en sellaista kestaisi. Liika ihmismassakin saa minut ahdistumaan. Olenkin miettinyt missa tulevaisuudessa asuisin. Kaupungissa on liikaa ihmisia ja maalla liian vahan. Taidankin toteuttaa "kaikkien" suomalaisten haaveen lomamokista jarven rannalla, keskella kaupunkia!;)Hyvaa kevatta kaikille!:)
Olen parikymppinen nainen, ja ihan pienestä putäen olen parhaimmillani ihan omassa seurassani. En koskaan ole pitänyt erityisemmin mistään koukkuepeleistä, tai mistään, jossa olisi paljon ihmisiä itseni lisäksi. Olen kasvanut koko lapsuuteni ja nuoruuteni maalla, joten kai tämä erakkoluonteeni on sieltä lähtöisin. En vain viihdy ihmisten seurassa. Olin jo peruskouluun mentyäni arka, vähän muista vetäytyvä, ja hiljainen. Semmonen luonnonlapsi :D
Kun pääsin ylä-asteelle, niin sama jatkui. Kun luokkakaverit lähti perjantaina ryyppäämään isoissa porukoissa, niin itse olin kotona, tai vaeltelemassa jossain metsissä koirieni kanssa. Tulen kyllä toimeen jos jonkinlaisen ihmisen kanssa, mutta nautin siitä, kun saan olla yksin.
Usein tulee mietittyä, että olisi mukavaa, jos olisi se oma kumppani vierellä. Mutta taas en minä viihdy kenenkään seurapiirihuligaanin kumppanina, vaan kaipaan miehessä sitä erakkoluonnetta. Sitä en ole tähän asti läytänyt, mutta aika näyttää. Toisaalta olen ihan tyytyväinen nykyiseen elämäntapaani, ja se riittää! ;)
Hyvä keskustelu, eli nostetaas sitä ylös :)
Minä olen 24 vuotias mies ja haluaisin itsekin elää erakkona kaikesta tästä nykyajan ylisosiaalisesta ja teknologisesta menosta. Kertakaikkiaan alkaa ottamaan päähän sekin, että ihmisellä ei ole ihmisarvoa ilman ystäviä ja facebookia !
Itse boikotoin kaikenlaisia asioita nyky yhteiskunnassa kuten: ystäviä, teknologiaa, parisuhteita ja seksiä. VIHAAN tuota kaikkea paskaa.
En sovellu työelämään enkä kelpaa naisille, joten mikäpä olisi mahtavampaa kuin elää loppuikä työkyvyttömyyseläkkeellä lapissa jossain pienessä kotterossa.
Ihmissuhteista minulla ei ole muuten mitään kokemusta, joten sekin kertoo siitä kuinka syrjäytynyt olen aina ollut ja viihdyn yksikseni.
Ja kukapa sitä nyt olisikaan kaivannutkaan about 160cm miehen seuraa :)
Pituus on ainoa tekijä jonka vuoksi olen ollut aina miesten seurassa pellen roolissa ja naisten mielestä olen vastenmielinen, joten tähän ikään mennessä ei ole tullut naisista minkäänlaisia kokemuksia.
Nykyään vältän tilanteita, joissa pitäisi jutella miesten kanssa ja naisista pysyn vielä kauempana.
Tiivistettynä: Lyhyen miehen on parempi elää erakkona.
Ei siinä mitään outoa ole.
Olen pettynyt ihmissuhteisiin ja maailmaan, niinhän erakoille käy.
Ei ole outoa. Pinnallisessa hektisessä maailmassa kouhkaavissa ihkuekstroverteissä jotka narkkaavat kokemuksia, ei ole mitään hienoa. Se että se on muka normaalia, ei kerro mitään. Joskus orjuuskin oli normaalia ja se että maailma oli litteä, oli fakta.
Maailma on täynnä ulospäin suuntautuneita Ihmisiä jotka puhuvat koko ajan mutta eivät sano mitään. Ihmisiä jotka eivät ajattele muuta kuin mitä muut ajattelevat ja kuinka he elävät. Ihmisiä joille toinen on vain jotain josta hyötyä joko taloudellisesti, fyysisesti tao henkisesti.
Ole onnellinen, olet normaali.
Näinhän se Just On.. ;D.. Samaa mieltä Taas.. ;P
Täällä toinen erakkoluonne eikä siinä ole mielestäni mitään kummallista.