Noniin, näinhän siinä sitten kävi. Vaimoni narahti suhteestaan työkaveriin. Ja se tosiaan oli minulle aivan hirveä järkytys. Jonkin verran tässä aikaa on mennyt, mutta minulla on edelleen ihan hirmu paha olla.
Tapahtumien kulku lyhyesti: Meillä on kaksi- ja neljävuotiaat pojat, joiden kanssa "selviytyminen" on vienyt parhaan terän parisuhteesta. Vaimolla vuosi sitten työpaikanvaihdos, ja siitä seurauksena hirvittävästi töitä. Eli raskas vuosi alla. On totta, että kipinä parisuhteesta on kadonnut arjen "harmauteen", mutta aina mielestäni perusvire on ollut selvä: rakkautta on.
En tiedä, mutta jostain epäilyni heräsivät. Ja luulin jo olevani idiootti ja vainoharhainen sekä tekeväni niin väärin, mutta sitten sain varmuuden:
Tekstiviesti joka ei paljon jättänyt kysymyksiä (vaimoni lähettämänä tälle tyypille).
No, kaikenlaistahan siinä tuli sanottua, mutta asiaa jonkinverran selvitettiin. Ajattelin kuitenkin jo tuossa vaiheessa, että eroa ei nyt (ainakaan vielä) ajatella. Vaimoni sanoi että tämä ei ole syy mihinkään, vain seuraus...Oikeutettua??? Joopajoo. Jonkin ajan kuluttua vaimoni ilmoitti, että kyllä tämä tästä, hän haluaa minulta vain tilaa ja aikaa. Just, uskomatonta. Koskaan en ole häntä mitenkään sitonut, pikemminkin kannustanut ja luottanut. Toki joskus hieman mieltäni osoittanut hänen työkiireiden (iltatilaisuuksien) määrästä. Itse kun jään kotiin hoitamaan poikia. Mutta luotin aina. Nyt en enää.
Ja sitten. Nyt minun sisälläni velloo paha olo. Vaimoni ei olekoskaan kyennyt puhumaan, vaan kun keskustelu alkaa hänen linjansa on hyökkäys ja agressiivisuus. Nyt pitäisi puhua, mutta en yksinkertaisesti uskalla, tuntuu että vene keikahtaa pienimmästäkin keikutuksesta. Ja jos hän olisi minulle yhdentekevä, niin ongelmaa ei olisi. Mutta kun haluaisin vielä jatkaa, yhdessä. Olen ajatellut, että asiat otan esille, kun aikaa kuluu, eli toivon tilanteen jonkinlaista tasaantumista. Kaikki (järkevät) merkit viittaavat vaimoni käyneen keskustelua itsensä kanssa: hän on mukava, vastaanottavainen, läheinenkin ja mikä parasta, poiken kanssa ei provosoiduta samalla tavalla kuin ennen. Ulkopuolinen seuratessaan toimintaamme varmaan ajattelisi että tuolla perheellä on hyvä meininki!
Nyt suurinpana ongelmana ovat omat ajatukset. Vaikka ko. juttu on loppu vaimoni sanomana, en millään usko. Sanoi muuten, että vielä ei oltu ehditty kiihkeitä suudelmia pidemmälle. Helpotus? Vai yrittikö peitellä vaan? Aina kun heitän vaimoni töihin on kuin viskaisin hänet pedon luolaan. Enkä voi jankata asiasta. Pitäisihän minun luottaa...ja uskoa. En vain tiedä pystynkö siihen, koskaan. Mutta lähtökohtana on vielä suhteemme jatkaminen. Kuinkahan saisin asiat selvitettyä? Huh tätä ahdistusta.
Tapahtumien kulku lyhyesti: Meillä on kaksi- ja neljävuotiaat pojat, joiden kanssa "selviytyminen" on vienyt parhaan terän parisuhteesta. Vaimolla vuosi sitten työpaikanvaihdos, ja siitä seurauksena hirvittävästi töitä. Eli raskas vuosi alla. On totta, että kipinä parisuhteesta on kadonnut arjen "harmauteen", mutta aina mielestäni perusvire on ollut selvä: rakkautta on.
En tiedä, mutta jostain epäilyni heräsivät. Ja luulin jo olevani idiootti ja vainoharhainen sekä tekeväni niin väärin, mutta sitten sain varmuuden:
Tekstiviesti joka ei paljon jättänyt kysymyksiä (vaimoni lähettämänä tälle tyypille).
No, kaikenlaistahan siinä tuli sanottua, mutta asiaa jonkinverran selvitettiin. Ajattelin kuitenkin jo tuossa vaiheessa, että eroa ei nyt (ainakaan vielä) ajatella. Vaimoni sanoi että tämä ei ole syy mihinkään, vain seuraus...Oikeutettua??? Joopajoo. Jonkin ajan kuluttua vaimoni ilmoitti, että kyllä tämä tästä, hän haluaa minulta vain tilaa ja aikaa. Just, uskomatonta. Koskaan en ole häntä mitenkään sitonut, pikemminkin kannustanut ja luottanut. Toki joskus hieman mieltäni osoittanut hänen työkiireiden (iltatilaisuuksien) määrästä. Itse kun jään kotiin hoitamaan poikia. Mutta luotin aina. Nyt en enää.
Ja sitten. Nyt minun sisälläni velloo paha olo. Vaimoni ei olekoskaan kyennyt puhumaan, vaan kun keskustelu alkaa hänen linjansa on hyökkäys ja agressiivisuus. Nyt pitäisi puhua, mutta en yksinkertaisesti uskalla, tuntuu että vene keikahtaa pienimmästäkin keikutuksesta. Ja jos hän olisi minulle yhdentekevä, niin ongelmaa ei olisi. Mutta kun haluaisin vielä jatkaa, yhdessä. Olen ajatellut, että asiat otan esille, kun aikaa kuluu, eli toivon tilanteen jonkinlaista tasaantumista. Kaikki (järkevät) merkit viittaavat vaimoni käyneen keskustelua itsensä kanssa: hän on mukava, vastaanottavainen, läheinenkin ja mikä parasta, poiken kanssa ei provosoiduta samalla tavalla kuin ennen. Ulkopuolinen seuratessaan toimintaamme varmaan ajattelisi että tuolla perheellä on hyvä meininki!
Nyt suurinpana ongelmana ovat omat ajatukset. Vaikka ko. juttu on loppu vaimoni sanomana, en millään usko. Sanoi muuten, että vielä ei oltu ehditty kiihkeitä suudelmia pidemmälle. Helpotus? Vai yrittikö peitellä vaan? Aina kun heitän vaimoni töihin on kuin viskaisin hänet pedon luolaan. Enkä voi jankata asiasta. Pitäisihän minun luottaa...ja uskoa. En vain tiedä pystynkö siihen, koskaan. Mutta lähtökohtana on vielä suhteemme jatkaminen. Kuinkahan saisin asiat selvitettyä? Huh tätä ahdistusta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mielestäni on vaimoltasi väärin suuttua, kun sinä haluat keskustella. Hän on aiheuttanut sinulle pahan olon ja nyt sinä joudut maksamaan siitä. Hänen pitäisi mielestäni kärsivällisesti kestää utelusi ja epäluottamuksesi, sillä hän on ongelman suhteeseenne aiheuttanut. Tietysti voit myös rakentavassa hengessä yrittää selvittää, miksi vaimosi mielestä hänen pettämisensä oli seuraus eikä syy. Oletko ehdottanut pariterapiaa? Olisi joku ulkopuolinen "puheenjohtaja". Se voisi olla positiivinen asia suhteelle, vaikkei ongelmia olisikaan, oppii tuntemaan toista ja toisen tarpeita paremmin. Luulisi siitä olevan hyötyä myös vaimollesi. Toivon jaksamista.
Moi! Ihan ekaks: koita kestää, vaikka tää kuulostaakin naurettavalta. Toisekseen ihmettelen naisia yleensäkin: mikä niitä vaivaa-haluavatko ne matriarkan ylivaltaa? Ja lopuksi, toi on niin paha keissi, etten osaa neuvoa, kandee mennä jollekulle terapiatyypin tapaiselle tai saada juttu naisesi kanssa reilaan, niin että voit luottaa häneen. Itse en luota, ja elämä on helvettiä. Siitä voi päästä pois: skidit on ongelma, mutta mielummin ero kuin 15.sta vuoden baakelsi. Zemiä!
Aivan samalla lailla vaimoni alkoi käyttäytymään minua kohtaan joku aika sitten. Hänen menot lisääntyi ja kännykän piilottelu tuli mukaan. Aloin urkkimaan kännykkää, mutta hän oli poistanut viestejä, jotka tiesin tulleen siihen. Pari kertaa rakastellessamme tuli kumin tuoksu nenääni, kerran sitä kysyin häneltä, mutta vastaus oli, ettei hän tiedä, mistä se haju vois tulla. Sitten tuli syyttely minua kohtaan mukaan. Olin mustasukkainen mielipuoli ja urkin hänen tekemisiään.
Nyt hän on lähtenyt pois, ja minulla on jotenkin vapautunut olo.
Edelleen hän käyttäytyy agressiivisesti ja yrittää sanella mitä minun pitäisi tehdä. Hänellä on kiire saada avioero ja ositus tehtyä. Lapset hän jättää mielummin minulle kuin ottaisi itse.
Väittää ettei ole vierasta miestä, mut ei pahemmin kommentoinut, kun kysyin häneltä: ehkä sitten nainen.
Niin ne naiset lähtee kun rakastuvat. Sitten kun ero on selvä ja ositus tehty, tulee katumapäälle. Onhan se jo nähty vaikka kuinka monta kertaa. Tulee lapsia ikävä eikä se uusi mies lapsia korvaa. Noi suhteet kestää yleensä alle vuoden.
Tosin, en kyllä neuvo ottamaan sitä naista takaisin. Vaikka vaikeaahan se on sunkin naista saada, kun olet yksinhuoltaja. Ei nykynaiset halua toisen lapsia kasvattaa. Eli vaikka olet helpottunut, niin kyllä se surutyökin tulee eteen joskus..
Kyllä se yleensä on niin, että se jättäjä katuu, kun arki siihen uuteen suhteeseen astuu ja se tulee väistämättä. Toiset katuu enemmän toiset ei juuri ollenkaan. Pettäminen on kuitenkin väärin, joten sellaista ei tarvitse kestää tai suvaita parisuhteessa.
Tuosta ylemmän kommentista, että yksinhuoltajaisät ei kenellekään kelpaa, niin heh ; )... Meitä on kuule äitejäkin, joilla on lapsia mutta ei miestä. Ja uskonpa, että ihan kelpaa lähivanhempi myös lapsineen, kun oikea ihminen osuu kohdalle. Niin kävi minullekin ja uutta perhettä ollaan laittamassa pystyyn.
Tsemppiä teille miehille!
Tällaiset asia eivät parane keskusteluilla eivätkä anteeksiantoyrityksillä.
Eikä syy ole sinun laiminlyönneissäsi vaikka olen varma että niihin olet syyllistynyt.
Kyse on suhteen ydinsopimuksen rikkomisesta ja sitä kautta irtisanomisesta. Kun luotamus on perustellusti mennyt ei uutta sopimusta saa toimimaan kukaan.
Tapahtunut on tosiasia ja sinun pitää päättää
miten elää sen tosiasian kanssa.
Tapahtunutta on mahdotonta unohtaa. Jos jatkat
tulee ahdistus seuraamaan sinua hautaan asti.
Jos lähdet sinulla on MAHDOLLISUUS uuteen tasapainoiseen suhteeseen.
Saisinpa vielä olla tuossa tilanteessa kuin sinä nyt! ottaisin lapset ja alkaisin huoltamaan heitä jos vaimoke jossain vaiheessa alkaisi järkiintyä antaisin ehkä vuoroviikoin lapset, säilyttäisin kuitenkin miehisyyteni ja itsetuntoni ja ne on juuri ne asiat mitä kukaan nainen ei voi vastustaa.
....Itsellä on myös perhe ja kaksi pientä lasta.
Pienten lasten kanssa arki on vienyt jo alkuhuuman omaa miestäni kohtaan pois. Rakastan häntä ja hän on hyvä mies. Mutta eihän se enää sillä tavalla sytytä kuin ensimmäisinä vuosina.
En minä sitä alkuajan kipinää muutoin kaipaa, mutta sitten jos ihan sattumalta tulee jostain (esim. työpaikalta) joku toinen mies jonka kanssa kipinät alkavat tahtomattaankin leiskua, on vaikeaa ihmisen mielen kieltäytyä houkutuksesta, vaikka kuinka järki sanoo muuta, mutta sisällä liekki jo palaa.
Itse pelkään, että kun osuu kohdalle joku joka saa syvän ihastuksen aikaan, miten pystyn pitämään itseäni, etten petä. En missään nimessä haluaisi pettää, ja tuskin vaimosikaan halusi. Jos on naimisissa ja lapset, se ei tee valitettavasti ihmisestä immuunia sille, etteikö tuntisi vetoa joskus johonkuhun toiseen. Ja se on aikamoista taistelua tunteiden ja järjen kanssa, kun se ihastumisen liekki on syttynyt. Vaimosikin varmasti tuntee suurta syyllisyyden tuskaa, vaikka onkin antautunut haluilleen, helppoa se ei varmasti ole ollut, ja varmasti on monet mietinnät mietitty seuratako järkeä vai niitä tunteita, eikä järkevää päätöstä tuskin koskaan edes tehty.
Uskon, että ihminen voi vannoa olevansa uskollinen, koska ei välttämättä tietoisesti etsi tai halua ketään muuta. Mutta jos se muu, joka sytyttää, tulee vain elämässä eteen sen enempää kyselemättä, se on kova paikka. Se on kova pala ollut varmasti vaimollesi, sekä sinulle nyt.
Itse olen tilanteessa, jossa olen hieman ihastunut erääseen toiseen, jonka olen sattumien kautta tavannut. Nyt pelkään, että mitä jos ihastuminen syvenee. Haluaisin unohtaa toiset miehet ja todella olla uskollinen omalleni.
En valitettavasti voi auttaa, mutta koska olen tilanteessa, jossa vaimosi oli ennen kuin petti, niin toivottavasti tämä valaisi asiaa yhtään. Toivon todella itseltäni, etten koskaan ole tilanteessa, jossa vaimosi on nyt. Tuskin vaimosikaan sitä halusi. Hän olisi varmasti kirjoittanut silloin niinkuin minä nyt.