Mitä teen?
Appivanhempani ovat jossakin mielessä ihan kivoja ihmisiä, kun sellainen hetki sattuu. Heillä on kapeat raamit sille, mikä on ainoa oikea tapa olla ja elää.
Yritän olla ärsyttämättä heitä, eli olla hajuton, mauton, neutraali ja hiljaa, koska heillä on hyvin erilaiset käsitykset asioista. Olen joskus nätisti yrittänyt sanoa, että minusta asia on näin. Liittyen aika yleismaailmallisiin asioihin, mutta siitä on seurannut iso haloo. Eihän niin voi ajatella! Kyllä asia on niinkuin he sen ajattelevat.
Ei mitään vaikutusta, teit niin tai näin niin aina on sukset ristissä. Korkeintaan ovat loukkaantuneet ja kertoneet sitten toisille sukulaisille, miten vaikeaa heillä on meidän kanssamme. Tai vaikeaa juuri minun kanssani ja olen manipuloinut heidän lapsensa.
Tilanne on aina ollut se, että mennessämme heidän luo käymään, ollaan ja eletään heidän säännöillään. Eli tv on isolla niin kauan kun ohjelmaa tulee ja anoppi ja appi pääsevät sängystä ylös arkisinkin vasta klo 9-10 välillä. Menemme yleensä pitkän matkan takia viikonlopuksi, harvoin kylläkin. Tästäkin anoppi tuntuu olevan pahoillaan ja on sanonut, että ilman minun vaikutustani hän näkisi lapsenlapsensa useammin. Anoppi ja appi ovat terveitä ja vireitä eläkeläisiä. Vierailullamme anoppia ja appea ei kotona juuri näy, lähtevät kaupungille ja kylättelemään tai sitten katsovat tv:tä. Lapsenlapsia eivät juuri tapaa, vaikka sinne menemme. Hoitoapua heistä ei ole ollut. Jälkikäteen anoppi kyllä kertoo suvulle, että lapset oli heillä hoidossa? Anopin kanssa jutellessa hän tyrmää mm. lääkärin antamat ohjeet lääkityksen määrästä, hän tietää paremmin. Joka kerta kun lapsi saa kuumetta, pitäisi olla anopin mielestä päivystyksessä. Ei ole asiaa, jossa anoppi ei olisi kaikkitietävä besserwisser.
Meille tullessaan saattavat viipyä viikonkin. Jättävät auton kotiin ja tulevat junalla. Odottavat koko ajan vieraskohtelua ja -palvelua sillä poikkeuksella että sukulaisuuden perustella heillä on oikeus tutkia kaapit ja kansiot omin nokkineen. Vierailu menee heitä kädestä pitäessä ja kyyditessä, pitää seurustella. Omin päin he eivät lähde asunnosta minnekään, kylläkin ruinaavat meitä lähtemään kanssaan. Emme pääse nukkumaan, lapset ei nukahda kun sama tv:n tuijotus suu jauhaen juttua aamutunneille jatkuu myös meillä. Samalla he haluavat juoda, toki ihan kohtuullisesti mutta anopin ääniskaala nousee kuin huomaamatta. Koko ajan pitäisi olla menossa ja esittelemässä heille kaupunkia tai kyytiämässä heitä muiden sukulaisten luo muutaman tunnin vierailulle.
Eivät suostu koskaan menemään muiden luo yökylään kuin meille. Eivät käytä myöskään hotellia. Mehän olemme samaa perhettä ja he haluavat tavata lapsenlapsia!
Puhe ei auta, edes suora sellainen. Itsellä vain hyväksikäytetty olo. Isovanhemmuuden ja verisukulaisuuten perusteella olemme saaneet kaksi patalaiskaa ihmistä riesaksemme. Ei puhettakaan, että yrittäisivät viettää edes tovin lastenlasten kanssa. Yritän olla kohtelias, sen sijaan sieltä tulee ihan mitä tahansa ja koska tahansa... ihan tarkoituksellakin. En osaa riidellä tai piikitellä takaisin. Ja en oikein edes halua oppiakaan.
Suunnittelemme nyt lapsen ristiäisiä. Edelliset meni aika surullisesti, anoppi oli koko ajan äänessä, hiljaa vain 20 minuuttia papin puheiden ja virsien ajan. Kahvittelutilaisuudessa kukaan ei saanut suun vuoroa. Kertoili omiaan ja yhden lapsensa elämää vaikkei kukaan edes ollut kiinnostunut. Haukkui minun ja äitini leipomukset ja koristelut, vaikka hyvin tuntui kelpaavan. Mikään ei ollut hyvin kun ei ollut hänen suunnittelemaansa ja toteuttamaansa. Sama tarina lapsen syntymäpäivillä, tuolloin siskoni sanoi jälkikäteen että hän ajatteli uhrautua puolestani ja istua paikoillaan kuuntelemassa. 3h tauotonta itsekehua ja toisten morkkaamista. Kahvia kaataessa satuin kuulemaan osan ja mietin, että kertoo ihan perättömiäkin eli lisäilee koulutuksia ja ammatteja omasta päästään lapsensa ansiolistaan. Anopin oma suku pakeni toiseen huoneeseen mutta joka kerta minun suvustani jää nalkkiin anopinkieleen. Huumori lentää jo nyt, kenen vuoro kuunnella anoppia tällä kertaa. Ei ole vapaaehtoisia. Anopilla kun on niin kova tunku olla huomion keskipisteenä.
Hyviä neuvoja vastaanotetaan! Anopeilta varsinkin! Mielelläni suon, että isovanhemmat ja lapsenlapset saavat olla keskenään, jos niin kumpikin osapuoli haluaa. Mutta miten?
Appivanhempani ovat jossakin mielessä ihan kivoja ihmisiä, kun sellainen hetki sattuu. Heillä on kapeat raamit sille, mikä on ainoa oikea tapa olla ja elää.
Yritän olla ärsyttämättä heitä, eli olla hajuton, mauton, neutraali ja hiljaa, koska heillä on hyvin erilaiset käsitykset asioista. Olen joskus nätisti yrittänyt sanoa, että minusta asia on näin. Liittyen aika yleismaailmallisiin asioihin, mutta siitä on seurannut iso haloo. Eihän niin voi ajatella! Kyllä asia on niinkuin he sen ajattelevat.
Ei mitään vaikutusta, teit niin tai näin niin aina on sukset ristissä. Korkeintaan ovat loukkaantuneet ja kertoneet sitten toisille sukulaisille, miten vaikeaa heillä on meidän kanssamme. Tai vaikeaa juuri minun kanssani ja olen manipuloinut heidän lapsensa.
Tilanne on aina ollut se, että mennessämme heidän luo käymään, ollaan ja eletään heidän säännöillään. Eli tv on isolla niin kauan kun ohjelmaa tulee ja anoppi ja appi pääsevät sängystä ylös arkisinkin vasta klo 9-10 välillä. Menemme yleensä pitkän matkan takia viikonlopuksi, harvoin kylläkin. Tästäkin anoppi tuntuu olevan pahoillaan ja on sanonut, että ilman minun vaikutustani hän näkisi lapsenlapsensa useammin. Anoppi ja appi ovat terveitä ja vireitä eläkeläisiä. Vierailullamme anoppia ja appea ei kotona juuri näy, lähtevät kaupungille ja kylättelemään tai sitten katsovat tv:tä. Lapsenlapsia eivät juuri tapaa, vaikka sinne menemme. Hoitoapua heistä ei ole ollut. Jälkikäteen anoppi kyllä kertoo suvulle, että lapset oli heillä hoidossa? Anopin kanssa jutellessa hän tyrmää mm. lääkärin antamat ohjeet lääkityksen määrästä, hän tietää paremmin. Joka kerta kun lapsi saa kuumetta, pitäisi olla anopin mielestä päivystyksessä. Ei ole asiaa, jossa anoppi ei olisi kaikkitietävä besserwisser.
Meille tullessaan saattavat viipyä viikonkin. Jättävät auton kotiin ja tulevat junalla. Odottavat koko ajan vieraskohtelua ja -palvelua sillä poikkeuksella että sukulaisuuden perustella heillä on oikeus tutkia kaapit ja kansiot omin nokkineen. Vierailu menee heitä kädestä pitäessä ja kyyditessä, pitää seurustella. Omin päin he eivät lähde asunnosta minnekään, kylläkin ruinaavat meitä lähtemään kanssaan. Emme pääse nukkumaan, lapset ei nukahda kun sama tv:n tuijotus suu jauhaen juttua aamutunneille jatkuu myös meillä. Samalla he haluavat juoda, toki ihan kohtuullisesti mutta anopin ääniskaala nousee kuin huomaamatta. Koko ajan pitäisi olla menossa ja esittelemässä heille kaupunkia tai kyytiämässä heitä muiden sukulaisten luo muutaman tunnin vierailulle.
Eivät suostu koskaan menemään muiden luo yökylään kuin meille. Eivät käytä myöskään hotellia. Mehän olemme samaa perhettä ja he haluavat tavata lapsenlapsia!
Puhe ei auta, edes suora sellainen. Itsellä vain hyväksikäytetty olo. Isovanhemmuuden ja verisukulaisuuten perusteella olemme saaneet kaksi patalaiskaa ihmistä riesaksemme. Ei puhettakaan, että yrittäisivät viettää edes tovin lastenlasten kanssa. Yritän olla kohtelias, sen sijaan sieltä tulee ihan mitä tahansa ja koska tahansa... ihan tarkoituksellakin. En osaa riidellä tai piikitellä takaisin. Ja en oikein edes halua oppiakaan.
Suunnittelemme nyt lapsen ristiäisiä. Edelliset meni aika surullisesti, anoppi oli koko ajan äänessä, hiljaa vain 20 minuuttia papin puheiden ja virsien ajan. Kahvittelutilaisuudessa kukaan ei saanut suun vuoroa. Kertoili omiaan ja yhden lapsensa elämää vaikkei kukaan edes ollut kiinnostunut. Haukkui minun ja äitini leipomukset ja koristelut, vaikka hyvin tuntui kelpaavan. Mikään ei ollut hyvin kun ei ollut hänen suunnittelemaansa ja toteuttamaansa. Sama tarina lapsen syntymäpäivillä, tuolloin siskoni sanoi jälkikäteen että hän ajatteli uhrautua puolestani ja istua paikoillaan kuuntelemassa. 3h tauotonta itsekehua ja toisten morkkaamista. Kahvia kaataessa satuin kuulemaan osan ja mietin, että kertoo ihan perättömiäkin eli lisäilee koulutuksia ja ammatteja omasta päästään lapsensa ansiolistaan. Anopin oma suku pakeni toiseen huoneeseen mutta joka kerta minun suvustani jää nalkkiin anopinkieleen. Huumori lentää jo nyt, kenen vuoro kuunnella anoppia tällä kertaa. Ei ole vapaaehtoisia. Anopilla kun on niin kova tunku olla huomion keskipisteenä.
Hyviä neuvoja vastaanotetaan! Anopeilta varsinkin! Mielelläni suon, että isovanhemmat ja lapsenlapset saavat olla keskenään, jos niin kumpikin osapuoli haluaa. Mutta miten?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lakkaat nipottamasta ja pingottamasta. Tämä on elämää. Vanhemmat ihmiset ovat sellaisia.Hyväksy itsesi ja muut ihmiset.
Et voi heitä muuksi muuttaa ja jos yrität johonkin täydellisyyden idylliin, sairastut mielenhäiriöön, jos se ei ole jo tapahtunut.
Joskus se on tehtävä, nimittäin laitettava anoppisikin kaltainen ihminen järjestykseen. Yritä ensin puhua asiallisesti, tuo esiin se, että esim. teillä vieraillessaan ovat vieraita teidän kodissanne ja silloin eletään teidän säännöillänne. Niistä ristiäisistä, eikö suvustasi löydy yhtään napakkaa vastaansanojaa, jonka voisit suostutella anoppisi aisoissapitäjäksi? Jos asiallinen keskustelu ei auta,niin sitten on kylmästi vähennettävä yhteydenottoja. Mahtaisitko edes jäädä niitä kaipaamaan? Jokaisessa ihmissuhteessa, myös anoppi-miniäsuhteessa on noudatettava yleisiä hyviä käyttäytymissääntöjä.Älä suostu ottamaan vastaan mitä tahansa moskaa.
Kiitos molemmista vastauksista. Otan neuvoista vaarin.
Miettimisen aihetta sain kommentistasi: "hyväksy itsesi ja muut ihmiset" ja "vanhemmat ihmiset ovat sellaisia".
Minä ajattelen, ettei käytöstavat katso ikään eikä asemaan. Toki eri asia, jos ihminen on dementoitunut ja sitä kautta syyntakeeton. Mutta siitä ei nyt liene kysymys vaan perusluonteesta.
Yritän tässä kohtaa opettella välinpitämättömyyttä. Ymmärrän, että he ovat olleet työelämästä syrjässä kaksistaan neljän seinän sisällä vuosikymmeniä ja ympyrät ovat minimaaliset niin arjessa kuin ajatustasollakin. Heillä ei ole ystäviä, ovat tekemisssä ainoastaan sukulaisten kanssa. Naapureidensa kanssa eivät ole väleissä lainkaan. Ollessamme kaupassa anopin kanssa hän saattaa huomata jonkun tuttavan ja lähtee tämän perään. Ihmiset lisäävät vauhtia paeten paikalta tai suoriutuvat kiireeseen vedoten äkkiä anopista eroon. Ehkä se selittää, miksi anopilla on jatkuva tarve olla äänessä. Ristiäiset taitavat olla niitä harvinaisia tilaisuuksia, jolloin hän pääsee ihmisten ilmoille. Ja vaikka hän puhuisi viikon, sitä hiljaista hetkeä ei tule.
Olen yrittänyt useita kertoja tehdä pelisäännöt selväksi omassa kotonani. Anoppi pistää tällöin välit poikki vuodeksi ja mököttää. Sen jälkeen taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ei suostu juttelemaan vaan alkaa huutamaan. En enää jaksa yrittää sillä koen hänet toivottomaksi tapaukseksi. Tuntuu kuin olisin keskenkasvuisen kanssa tekemisissä, joka ei ota mitään vastuuta sanomisistaan tai tekemisistään vaan huutaa ja juoksee karkuun.
Ehkä roolimme ovat kateissa, appivanhemmat ovat olleet vuosikymmeniä syrjäytyneitä ja työosoituksia pakoilevia, he pyytävät alituiseen rahaa jälkeläisiltään. Me jälkeläiset taas olemme tiukasti työelämässä kuten olemme teini-iästä saakka olleet. Appivanhempien kokemus työelämästä on muutamat työllistämiskaudet parin vuoden välein. Kokevat, että heidän työpanoksensa on liian suuri työnantajalle ja työnantaja hyötyy liiaksi heistä.
Niinpä olen eri mieltä siitä, että "vanhemmat ihmiset vain ovat tuollaisia". Pelkkä ikä ei välttämättä ole tae viisaudesta. Minusta ihminen on kehityskelpoinen läpi elämän. Ei sellaista olekaan,joka olisi valmis tai täydellinen. Uutta opittavaa meillä jokaisella.
Mutta otan opikseni. Kirjoituksesi myötä tajusin, että omien vanhempien ja ystävien ja työkavereiden myötä tunnen aika yksipuolisesti vain fiksuja kuuskymppisiä, jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä (vaikka murheita toki heilläkin on) ja hyvää oloa ympärilleen levittäviä ihmisiä. Itsekin haluaa hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka huokuvat tasapainoa ja osaavat nauttia elämästä tekemättä sitä toisten kustannuksella. Sellaisten ihmisten kanssa jaettu ilo on suurempi ilo. Mielipiteet on tervetulleita ja virkistävää keskustella sellaisen kanssa, jonka ajatusmaailma on laaja ja joka näkee erilaisuuden rikkautena.
Niinpä nyt purnaan lähinnä ääneen teille hyvät lukijat, sillä ristiäispäivä itselleni päivä, jonka toivoisin olevan hyväntuulinen. En hae täydellistä idylliä mutta myönnän, ettei käytöstapoja omaamaton ihminen ei ole kutsulistan kärjessä. Tottakai hänet kutsumme mutta yritin saada teiltä vain neuvoja, miten selvitä tuosta päivästä niin, ettei siitä tulisi edellisen toisintoa. Voisin tietysti jaella korvatulpat vieraille mutta siinä on haittapuolensa :)
Toiselle kommentoijalle vastaan, että valitettavasti pienen pieneen sukuuni ei kuulu ketään, joka osaisi pistää hanttiin anopille. Tai itseasiassa kukaan ei viitsi, koska anopin hengenlahjat on yleisesti arvioitu niin alhaiseksi, ettei se kannata. Ja kolmanneksi meillä ei ole tapana työntää nenää toisten asioihin tai lähteä aikuista ihmistä opettamaan.
Tällaistahan se elämä on, ja eihän se minun tai mieheni häpeä ole vaan anopin. Ehkä otan liikaa vastuuta anopin käytöksestä meidän kodissamme vierasväen edessä. Mies on häpeissään, sanoo, että oma äiti on järjestänyt noita tilanteita aina. Juhlatilaisuuksissa mies yleensä pakenee äitiään toiseen huoneeseen, ettei joudu kuuntelemaan niitä juttuja.
Luettuani tätä palstaa huomaan kyllä, että aiheeni on nipottamista. Kyse on vain ärsyttävästä luonteesta, josta luojan kiitos joudumme kärsimään kuitenkin suhteellisen harvoin. Mutta eiköhän tämä palsta anna kaikkien kukkien kukkia.
Aurinkoista Kevättä!
Sinä olet tehnyt tosi pahan virheen. Sinä olet itse kunnon hienosto porvari ja menit tekemään kakaran luuserin sukuun.
Hyi häpeä, vedät hienon porvariston katuojaan.
Ja juuri vaaleissa sovittiin, ettei Suomessa ole enää "luokkia".
Täytyy sanoa, että vuoroin itkin, vuoroin nauroin lukiessani ap:n kuvausta.
Mutta jotenkin minullekin jäi mieleeni, että olet niin erilainen ihminen kuin appivanhempasi, että pakko kysyä: kumpaan vanhemmistaan miehesi tulee?
neuvon. Vie anoppisi pitkälle lenkille ennen tilaisuuden alkua. Tai edellisenä iltana. Saatte tilaisuuden jutella tyttöjen kesken ja raitis ilma tunnetusti rauhoittaa.
Olet oikeassa siinä, että ihminen pystyy ottamaan opikseen asioista koko elämänsä ajan. Jos anoppisi suostuisi hyväksymään, että hän aiheuttaa närkästystä käytöksellään, voisi olla toivoa. Hän huomaa tai vaistoaa, että ihmiset kaikkoavat hänen läheltään ja takertuu yhä kovemmin heihin höösäämisellään. On siis todellisuudessa hädissään. Luonnevika siis. Ei mitään henkilökohtaista. Hän kaipaa hyväksyntää. Voi olla miehensä otteessa niin, että kostaa sen muulle maailmalle. Mene tiedä.
Ota hänet mukaan ristiäisjärjestelyihin, niin saa pätemisentarpeelleen käyttöä. Positiivinen huomio voi myös auttaa.
Kiitos neuvosta, varmaan lienee osin kysymys siitä, että hän kaipaa huomiota ja positiivista palautetta ja on hädissään ollessaan ulkopuolinen, elämmehän jo välimatkin puolesta omaa riippumatonta elämää. Erilaisine mielipiteineni ja hiljaisena naisena yritän muutenkin vältellä samaan seuraan tai puhe-etäisyydelle joutumista. Olen tahattomasti näin itsekin lisännyt anopin ei-toivottua käytöstä. Kokeilen ehdotustasi!
Jäin miettimään, että kumpaan vanhempaan on puoliso tullut? Pikkaisen on tainnut jäädä perimä sukupolven kohdalta väliin ja mieheni muistuttaa enemmän ihmisiä, jotka hänet kasvattivat. Mieheni on asunut pienestä tätinsä luona ja kasvatuksesta ovat huolehtineet isovanhemmat ja täti puolisoineen, joita hän elämänasenteeltaan eniten muistuttaa. Miehelläni on mukava suku! Jos vanhemmista pakko valita, niin isäänsä sitten - ne puhehalut nääs :).
Ihmisen rasittava käytös on surkuhupaisaa ja elämän perusasioiden rinnalla (kuolema, sairaus) ei riitä aina myötätuntoa ja ymmärrystä anopille. Olemme liian erilaisia naisia ihmisinä vaikka pääpiirteiltään samasta yhteiskuntaluokasta kotoisin. Olen duunareiden tytär ja teen vuorotyötä. Aloitin tiskarina heti kun ikä riitti työsopimuksen tekemiseen. Palkallani maksettiin osin vanhempieni lainojen korkoja (asunto). Vanhemmilta sain perintönä asenteen, että itsensä pitää omalla työllä elättää. Työkkäri on tullut itsellekin tutuksi pätkätyöläisenä mutta aina on tekevälle työtä riittänyt ja sitä kautta on saanut jalkansa oven väliin ja pikkuhiljaa vakituisempaa työtä. Kiitos valtion opintotukijärjestelmän ja lainan takauksen oli mahdollisuus käydä koulua. Sitä kautta puolisokin, samassa tilanteessa oleva ja omilla jaloillaan jo silloin seisova, löytyi.
Syyllistyn eittämättä asennevammaan, olen aika tiukkapipoinen ihmisten suhteen, joille työnteko on myrkkyä. Silti en lokeroi tai ylenkatso ihmisiä automaattisesti, jokainen ryhmittymä on heterogeeninen ja ihmisen elämäntilanne vaihtelee. Elintapatyöttömienkin joukosta löytyy hyvin erilaisia elämäntarinoita syineen ja seurauksineen. Luokkaeroja en sotkisi tähän asiaan ollenkaan, mutta kieltämättä mielenkiintoinen heitto tuo porvariajatus. Sinulla on omat oma tarinasi ja omat syysi ajatuskulkuusi. Pyydän anteeksi, ilmeisesti osuin arkaan paikkaan ja loukkasin tahtomattani tuntematonta ihmistä. Kiireessä tulee kirjoitettua liian suorasukaisesti. Yritin kirjoittaa käytöstavoista... Mutta katso ulos, aurinko paistaa, hymyä huuleen! Hyvää päivänjatkoa teille kaikille!