Kertokaapas ihmiset omia kokemuksianne erilaisista kieliongelmista monikulttuurisessa parisuhteessa? Mielelläni kuulisin hauskoja ja vähemmän hauskoja juttuja, tarinoita ja ajatuksia aiheesta.
Mulla kieliongelmat liittyy siihen, että miehen perhe ei puhu englantia, joka taas on tällä hetkellä ainoa kieleni suomen lisäksi. Välillä tunnen oloni tosi huonoksi vaimoksi kun en oo jaksanut opetella kieltä, jotta pystyisin kommunikoimaan miehen perheen kanssa ja mies puhuu kuitenkin jo aika hyvin suomea... Saan myös toisinaan kuulla kommentteja häneltä asiasta, mutta en vaan tiedä miksi se tuntuu niin vaikeelta aloittaa ranskan puhuminen vaikka alkeet on hallussa....(???)
Miten muuten teillä näkyy arjessa esim. se, että kommunikoitte sellaisella kielellä joka ei oo kummankaan äidinkieli? Ootteko ikinä ajatellut, että kenties jotakin toisen persoonasta jää tuntematta kun ei voi ymmärtää hänen äidinkieltään?
Mulla ainakin tulee joinakin päivinä sellainen väsymys, että ei millään jaksais puhua millään muulla kielellä kun suomeksi. Joskus oikeen väsyneenä esim. saattaa jättää jotain asioita sanomatta sen takia ettei jaksa miettiä kuinka lauseen muotoilis tai mikä joku tietty sana nyt olikaan englanniksi.
Mulla kieliongelmat liittyy siihen, että miehen perhe ei puhu englantia, joka taas on tällä hetkellä ainoa kieleni suomen lisäksi. Välillä tunnen oloni tosi huonoksi vaimoksi kun en oo jaksanut opetella kieltä, jotta pystyisin kommunikoimaan miehen perheen kanssa ja mies puhuu kuitenkin jo aika hyvin suomea... Saan myös toisinaan kuulla kommentteja häneltä asiasta, mutta en vaan tiedä miksi se tuntuu niin vaikeelta aloittaa ranskan puhuminen vaikka alkeet on hallussa....(???)
Miten muuten teillä näkyy arjessa esim. se, että kommunikoitte sellaisella kielellä joka ei oo kummankaan äidinkieli? Ootteko ikinä ajatellut, että kenties jotakin toisen persoonasta jää tuntematta kun ei voi ymmärtää hänen äidinkieltään?
Mulla ainakin tulee joinakin päivinä sellainen väsymys, että ei millään jaksais puhua millään muulla kielellä kun suomeksi. Joskus oikeen väsyneenä esim. saattaa jättää jotain asioita sanomatta sen takia ettei jaksa miettiä kuinka lauseen muotoilis tai mikä joku tietty sana nyt olikaan englanniksi.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Koitapa nyt miettiä, miksi ylipäätään seurustelet tämän miehen kanssa. Ettet vaan siksi, koska jotenkin kuvittelit, että pakkohan se on nyt heti tarrata miehestä kiinni kun hän on ihana ranskis (tai algeeri tms.)? Tutki sisintäsi, haluatko oikeasti olla suhteessa hänen kanssaan. Jos suomalaiset naiset miettisivät näitä asioita hieman, ennen kuin hyppäisivät suhteeseen, elämä olisi paljon helpompaa.
Seurustelin 4 vuotta englantilaisen kanssa ja vaikka englanti oli yhteinen kieli, ja minullekin aika helppo, tuli ymmärtämisvaikeuksia enkä jaksanut aina ajatella enkuksi.joskus ei joku sana tullut mieleen ja saattoi tokaista sellaista mitä ei tarkoita..Kun puhun suomea tunnen olevani enemmän oma itseni.Enkä halunnut hänelle sönköttää jotain kirjakielen suomea että hän oppisi. Helpompi oli ottaa suomalainen mies, jonka kanssa olen nyt onnellisesti aviossa.
Kun ei se viestintä ole millään kielellä helppoa, jos muut asiat klikkaa.
Suomalaiset naisethan ottavat yleensä ensimmäisen ulkkismiehen joka vastaan tulee, miettimättä yhteensopivuuksia sen kummemmin miettimättä. Sen takia ne suhteet yleensä menevät poikki, eivät kieliongelmien takia. Kieliongelmat ovat vain oire.
"Miten muuten teillä näkyy arjessa esim. se, että kommunikoitte sellaisella kielellä joka ei oo kummankaan äidinkieli? Ootteko ikinä ajatellut, että kenties jotakin toisen persoonasta jää tuntematta kun ei voi ymmärtää hänen äidinkieltään?"
Minä en tunne, että meillä kieli olisi ongelma. En ole koskaan kokenut englannin puhumista suhdetta rasittavana, se on aina ollut osa suhdettamme, joten en osaa nähdä sitä negatiivisena asiana. Yhteiselo on sujunut ja se on kai tärkeintä...
Omituista kuitenkin minusta on, ettemme saa muutettu kieltä suomeksi. Mieheni on nyt asunut Suomessa jo 8 vuotta ja taitaa suomen kielen erittäin hyvin, joten on outoa, että me edelleen pälätämme keskenään englantia. :o/ Molemmista vain tuntuu siltä, että teeskentelemme kun puhumme suomea: aivan kuin puhuisimme vieraalle ihmiselle ja myös ne luonnostaan parisuhteeseemme kuuluvat letkautukset ja pienet vitsit jäävät yllättäen pois kun puhumme suomea. Olemme kovin virallisia, aivan erilaisia kuin puhuessamme englantia - yhteytemme tavallaan katkeaa. Emme kumpikaan oikein tiedä miksi näin on - näin vain on. Englanti siis on osa meitä, enkä koe menettäväni mitään että näin on.
Sen sijaan tunnen, että mieheni (ja tyttäremme) menettää paljon suhteessaan tyttäreemme, koska puhuu tälle suomea. Minusta hänen olisi pitänyt pitäytyä oman tunnekielensä puhumisessa lapsellemme, mutta "meni sieltä missä aita oli matalin". Kun tyttö tietyssä kielen kehitysvaiheessa kieltäytyi ymmärtämästä ja puhumasta isänsä kieltä, meni isä leikkiin mukaan ja alkoi puhumaan suomea. Tästä saimme suuret riidat aikaisiksi, mutta mikäs aikuisen miehen päätä kääntää kuin mies itse. :o/ Väitän että tässä kohdassa tyttärellämme jää jotain merkittävääkin tuntematta isänsä persoonasta ja kulttuurista.
Mitä taas suvun kanssa kommunikoimiseen tulee, niin samantapaisia ahdistuksia on myös minulla. Haluaisin todella paljon osata mieheni kieltä, mutta viitsimisestähän se oppiminen on kiinni. Mielummin sitä tekee kaikkea muuta kuin pänttää iltaisin albaniaa. ;o) Jotain tietenkin osaan ja paljon ymmärrän, mutta moni helposti rakkaaksikin muodostuva sukulaissuhde jää vajaaksi kun minulla ei ole yhteistä kieltä esimerkiksi mieheni siskon kanssa. Päivittäistä tämä ongelma minulla ei kuitenkaan ole, koska miehelläni ei ole sukua Suomessa. Minun kohdallani kukaan ei kuitenkaan moiti sitä, etten osaa albaniaa. Päinvastoin - ovat ihmeestä mykkyrällä, jos vaikka kiitän heidän kielellään. :o) Sukulaisemme tuntevat, ettei minun kuuluisikaan puhua albaniaa, vaan heidän kuuluisi osata englantia. Ja tosiaan, jos jotain osoitan osaavani, on se päivän puheenaihe ja asiaa kiitellään ja päivitellään.
Eräs mahdollisuus hakea ratkaisua kieliongelmiin on alkaa käyttää jotain molemmille osapuolille vierasta kieltä, jolloin kumpikaan ei saa äidinkielestään "kotikenttäetua". Löytyy esim. suhteeseen ajautuneita esperantisteja, joilla esperanto on muodostunut luontevaksi kotikieleksi. Tälläisten perheiden lapsia kutsutaan "denaska esperantisto", syntyperäinen esperantisti. Ongelmat heidän kohdallaan alkavat yleensä päiväkotiin tai kouluun mennessä kun mikään maailman valtio ei tällä hetkellä rohkaise käyttämään esperantoa työkielenä instituutioissaan. Suomessa voi maistraatissa muuttaa itselleen esperanton äidinkieleksi, jolloin ei mm. tarvitse osallistua pakkoruotsin opiskeluun (pakkoruotsivelvoite koskee vain äidinkieleltään suomenkielisiä).
Kannattaako edes opetella keinotekoista kieltä, josta ei ole käytännössä missään muualla mitään hyötyä? Se, että molemmat puhuvat huonosti "yhteistä" kieltä, ei tasan helpota kommunikaatiota. Päinvastoin, se vain hidastaa sitä. Jos edes toinen osaa kieltä hyvin, on toisellakin paremmat mahdollisuudet oppia sitä joka päivä ja koko ajan.
meillä puhutaan käytännössä englantia joka ei ole kummankaan "oma"-kieli.6 vuoden aikana se on vääntynyt välillä suomi-portugali-englanti sekoitukseksi.mieheni ymmärtäää jonkun verran suomea,mutta koska työskennellytpaljon eri maissa,sekä suomessa ulkolaisissa firmoissa ei hallitse vielä paremmin suomea.itse en ole opetellut hänen kieltään koska en ole asunut muualla kuin suomessa.meilläkin englanti aluksi kangerteli vähäisen käytön vuoksi minun puolelta lähinnä,tunsin välil samoin kun ap,mut kun toisen oppii tuntemaan paremmin,eikä ujostele,englanti antaa myös valtavat mahdollisuudet selittää asia tai sana jota ei muista kiertäen kaartaen.voin myös vakuuttaa et tapauksista tulee välillä todella hauskoja ja huumori kukoistaa.meillä englanti on ollut todella hyvä juttu ja osa meidän henkistä puolta parisuhteessamme.tzemppiä aplle.älä jätä sanomatta vaan kuvaile ja käytä luovuutta:)
Huone englanti, kehonkieli ja elekieli:)
Ja sitä nyt sitten ollaan huono vaimo kun ei osata aviomiehen kieltä. Mites se aviomies??? Ei taida suomen kieli taipua.
Että osaa käydä vihaksi.
Niin siis mieheni todella puhuu paljon enemmän kieliä kuin minä itse: arabiaa, ranskaa, espanjaa ja englantia, nykyisin vähän suomea ja aloittipa jossakin vaiheessa ruotsiakin. Että kyllä tätä vaimoa saattaa vähän nolottaa.
Minua yleensäkin kiinnostaa tietää, että miksi sun kaltaisesi ihmiset tulee tänne pilaamaan meidän mielenkiintoisia keskusteluitamme? Miksi sua kiinnostaa niin paljon meidän "mokuvaimojen" yms. asiat jos aina vaan tulet raivoa täyteen täällä keskusteluitamme lukiessasi? Eikö olisi sunkin elämä helpompaa kun ei tarvis tulla tänne itseäsi raivostuttamaan?? En ymmärrä.
"arabiaa, ranskaa, espanjaa ja englantia"
-Ranskan ja Espanjan kautta Suomeen. Heh!
Voivoi, en edes jaksa vaivautua kommentoimaan. Onnea vaan sulle tässä elämässä!
Se keskustelun aloittanut kieliongelmainen
Ei sun tarvi, kyllä se on sanomattakin selvää. Ja kiitos, onnea aina tarvitaan.
Miten ja missä muuten tapasitte? Et ole ilmeisesti opiskellut ranskaa koulussa tai sitten et ole asunut ranskassa, jos sitä et vielä ainakaan kunnolla osaa? Onko miehesi asunut siis jo vuosia Suomessa?
No anyway... mulla on nimittäin kaukosuhde ranskalaiseen (aito) mieheen. Tapasin hänet kun olin töissä Ranskassa. Sitä ennen olin asunut ja työskennellyt kaksi vuotta edelleen Ranskassa. Ennen Ranskaan muuttoa olin opiskellut juuri vuoden kieltä, joten oli haastavaa lähteä sinne melkein kielitaidottomana. Niiden kahden vuoden aikana halu oppia puhumaan kunnolla ranskaa oli niin kova että onnistuin tavoitteessani ja nyt puhun todella hyvin. Siitä on jo tullut melkein kuin toinen äidinkieli sillä käytän sitä päivittäin (kirjoittamalla tai puhumalla). Mesessä nähdään poikaystäväni kanssa...
Sanotaan, että meillä ei ole varsinaista kieliongelmaa, sillä puhun jo niin hyvin ranskaa, että voin kyllä keskustella kenen kanssa tahansa mistä tahansa... (huomioimatta joitain erityistermejä jne.) ja tottakai joka päivä opin uusiakin sanoja mutta pointti oli se että ymmärrän ja saan päivittäiset asiani selvitettyä. En myöskään enää pelkää aloittaa keskustelemaan vieraalla kielellä... siihen on jo niin tottunut... enkä pelkää tehdä virheitä tai vaikka minulla olisikin vieras aksentti... mitä siitä sitten.
Eli sinäkin rohkeasti vain puhumaan ja yritä puhua miehesi kanssa ranskaa päivittäin tai ainakin ne asiat mitkä pystyt ranskankielellä sanomaan... vaikka se olisi aivan vähänkin... pikkuhiljaa sitä oppii! Oikeasti kannattaa kokeilla! Hän kuitenkin aivan varmasti auttaa ja neuvoo miten sanoa, lausua jne...
Tottakai se on hyvä jos saat puhua suomea miehesi kanssa, sillä poikaystäväni ei puhu tai ymmärrä suomea. Hän osaa kyllä useita fraaseja ja oppii nopeasti mutta tällä hetkellä hänellä ei ole aikaa opiskelujen takia, enkä sitä vaadikaan. Tärkeintä on nyt valmistua ensin ja opetella vaikka samaan aikaan lapsien kanssa :) Hän puhuu ranskan lisäksi kuitenkin muita kieliä kuten englantia, espanjaa ja italiaa eli ei se mielenkiinnon puutteesta tai haluttomuudesta johdu suomen kielen opettelu. Kielipäätä löytyy.
Olen paljon kuitenkin miettinyt tätä koko kieliasiaa minun kannalta. Ranska ei kuitenkaan ole äidinkieleni eli en osaa sitä aivan täydellisesti ja välillä voi tulla sellaisia tilanteita tai tunteita että voi kun pääsisi siitä missä aita on matalin, ei tarvitsisi vaivata päätä ja tsempata puhuessa tai kirjoittaessa ranskaa vaan saisi puhua suoraan suomea. Mieheni on kuitenkin ymmärtäväinen ja auttaa minua heti kun kysyn... häntä ei haittaa että en puhu äidinkielenä ranskaa sillä hän on pikemmin ylpeä siitä miten nopeasti opin kielen ja vielä niin hyvin.
Hänen vanhemmat eivät puhu kuin ranskaa, joten joudun puhumaan heille sitä... minun vanhemmat taas eivät puhu ranskaa joten joudun usein tulkkaamaan tai sitten hän puhuu enkkua äitini kanssa.
Englantia on turha puhua keskenään koska mulle englanti on vaikeaa... ja on hieman unohtunutkin.
Sitäkin olen miettinyt että mitä toisesta voi jäädä näkemättä kun puhuu eri kieltä. Esim. puhuuko toinen totta, tarkoittaako hän jotakin vai ei, miten sanoo... vähitellen on kuitenkin alkanut oppimaan toisen (kahden vuoden yhdessä olon jälkeen) että ei liiemmin enää mieti tunteeko toista... välillä kuitenkin.
Mutta kaikenlaisia kielikommelluksia on kyllä tullut vastaan... ja se vain piristää päivää... ei siitä ota itteensä vaikka sanoisi jotakin väärin tai huonosti niin että toinen ei ymmärräkään vaan usein sitä tulee sitten naurettua päälle kuinkas tuli sanottuakaan...
Kyllä on ihan mukavaa olla lähellä kahta eri kulttuuria... maailma on niin iso paikka että jokaisella kulttuurilla on tarjota paikka myös ulkomaalaisille. Rikkaushan se on puhua ja ymmärtää toista kieltä ja kulttuuria.
Meillä on asiat siinä mielessä hyvin, että mies on opiskellut kotimaassaan suomea (en edes aluksi osannut arvioida puheen perusteella, onko hän suomalainen vai ei) ja minä taas sekä Suomessa että Virossa viroa. Kumpikin siis puhuu toisen äidinkieltä varsin sujuvasti. Silti huomaan, että erityisesti väsyneenä, kiihtyneenä tai muuten vaan innoissaan on pakko vaihtaa omaan äidinkieleen, koska asiat on vain helpompaa ilmaista sillä. Toisaalta taas halutessani tehdä jonkin asian varmasti selväksi, puhun helpommin viroa.
Toisinaan taas vierasta kieltä käyttäessään tuntee itsensä helposti tyhmäksi: sanavarasto ei käsitäkään tarpeeksi vivahteikkaita ilmaisuja tai joku arkipäivän termi on livahtanut pois mielestä.
Etenkin kaukosuhteessa (olkoon sitten monikulttuurinen tai ei) on verbaalisella kommunikoinnilla välillä liiankin merkittävä rooli. Ongelmia varmasti ilmenee, vaikka olisi sama äidinkielikin.
Mielenkiintoinen aihe.
Itse en ole kokenut vieraalla kielellä puhumista koskaan ongelmallisena, sillä olen aina pitänyt kielten opiskelusta ja niiden käyttämisestä.
Me puhumme keskenämme englantia ja italiaa, nykyisin enimmäkseen italiaa - poikaystäväni osaa lisäksi jonkin verran suomea. Pystymme keskustelemaan aiheesta kuin aiheesta molemmilla kielillä ja oikeastaan missä mielentilassa tahansa.
Heippa!
Meillä kommunikointi hoituu englannilla ja kreikalla, mies ei suomea osaa (ainakaan vielä).
Miehen perhe ei myöskään suomea puhu, ja heidän kanssaan joudun puhumaan kreikkaa.
Aina silloin tällöin tulee väärinymmärryksiä, mutta kyllä ne aina saa selvitettyä.
90% kaikesta kommunikoinnista on non-verbaalista eli elekieltä, mikä kertookin jo paljon.
Kiinnostava ja monissa moku-suhteissa keskeinen aihe! Omasta mielestäni ennenkaikkea kieli (laajasti ymmärrettynä) tekee suhteestamme monikulttuurisen. Tulemme samanlaisesta yhteiskuntaluokasta (jälleen laajasti ymmärrettynä...) ja meillä on suunnilleen samantasoinen koulutus, joten taustamme on sikäli muuten aika samanlainen, Euroopassa kun ollaan.
Puhumme miekkosen äidinkielellä, koska minä niin halusin. Hän ehdotti alussa, että puhuisimme englantia, joka on hänen työkielensä, sillä se olisi molemmille vieraana kielenä ollut ehkä tasa-arvoisempi. Sitä kokeiltiin alussa, mutta eihän siinä oikeastaan ollut mitään järkeä. Kun molemmat solkkaavat (vaikka jokseenkin sujuvasti) itselle vierasta kieltä, kielestä muodostuu ennenpitkää jotain ihmeellistä sekahöttöä, jossa on rakenteita ja suoria käännöksiä omasta kielestä.
Pystyn keskustelemaan ranskaksi lähes asiasta kuin asiasta. Kuuntelen sujuvasti miehen selostuksia työstään (tutkija alalla, jota en ole opiskellut) ja pystyn keskustelemaan esim. yhteiskunnallisista epäkohdista; sanastoa näihin löytyy mm. seuraamalla tiedotusvälineitä. Kaikkiin sanoihin ei ole pakko sitä paitsi löytää suoraa käännöstä tai termiä, pienin kiertosanoin pääsee aina pitkälle.
Kommunikaatio-ongelmat eivät meillä ole johtuneet kielestä sinällään, ratkaisevaa on pikemmin se, että on halua ja kiinnostusta ymmärtää toista. Toisaalta uskon, että itse olen jotenkin erilainen suomeksi. Joskus edelleen tulee mieleen sellaisia sanaleikkejä ja sutkauksia suomeksi, joita on mahdotonta kääntää. Ranskani ei kuitenkaan vieläkään ole sillä tasolla, että kaikki mahdolliset nyanssit hallitsisin. Lisäksi meiltä puuttuu edelleen jotain "yhteistä muistia" tai miksi sitä sitten haluaa kutsua: koti-pierre ei ole lukenut Väinö Linnaa, enkä minä lopulta näköjään tunne kovin tarkasti Ranskan yhteiskunnallista tai viihde-historiaa esim. 1900-luvulta.
Englannin ja ranskan lisäksi olemme molemmat opiskelleet useamman vuoden saksaa (hän pitkänä kielenä). Lisäksi hän ymmärtää sujuvasti ruotsia, käytämme sitä joskus "koodikielenä" kun emme halua sivullisten ymmärtävän mistä puhumme. :) Suomea hän saa luvan oppia viimeistään, jos lapsia hankitaan, sillä minun lapseni puhuvat suomea. :P Nykyisellään hän ymmärtää joitain avainsanoja ja yleensä ymmärtää esim. keskustelun aihepiirin.
Enemmän kieliongelmia sitten onkin ollut muun ympäristön kanssa. Jotkut ranskikset jaksavat vuodesta toiseen vinoilla ääntämyksestäni, josta kyllä kuulee, etten ole ranskalainen. (..esimerkiksi e-äänteet muistuttavat kuulemma liikaa toisiaan ja s-äänteet eivät eroa tarpeeksi toisistaan. Tuo s-äänne on silti kuulemma tyypillinen ongelma suomalaisille..)
Kai niitä v*tuttaa, että teen vähemmän kielioppi- &kirjoitusvirheitä heidän äidinkielellään kuin he itse. :P
Meilläkin oli aluksi yhteisenä kielenä englanti, jota molemmat puhumme sujuvasti. Mieheni oppi kyllä suomenkielen aika nopeasti ja halusi puhua sitä myös kotona.
Toisinaan joutui todella perusteelliseti miettimään, millä tavalla saa asiansa esitetyksi oikein, kun käytössä oli kummallekin vieras kieli. Toki kielenkäyttö oli varmasti paljon "köyhempää", koska kumpikaan ei voinut ilmaista itseään äidinkielellä, mutta mitään suurempia ristiriitoja asia ei aiheuttanut. Meillä kuitenkin aika pian muodostui suomenkieli yhteiseksi kieleksi ja lasten synnyttyä se vahvistui tottakai edelleen.
Mieheni äidinkieltä osasin Suomessa asuessamme vain muutaman sanan, tervehdykset jne. ja se aina harmitti, kun oltiin täällä sukuloimassa. Kaikki eivät puhu englantia, osa pelkkää arabiaa tai sitten lisäksi ranskaa ja mieheni joutui aina toimimaan tulkkina.
Tällä hetkellä pärjään arabian kielellä (tunisian murteella) ihan OK, kaikki perusasiat hoituvat, mutta kotikielenä meillä on edelleen suomenkieli keskenämme. Lasten kanssa mieheni puhuu arabiaa ja minä tietty suomea, jotta se ei pääse unohtumaan.
Jossain vaiheessa varmasti kannattaa aloittaa ranskan kielen puhuminen, ihan vaan harjoituksen vuoksi. Ja esim. lapsia ennakoiden: mukavaa, että ymmärtää, mistä isä ja lapset keskenään puhuvat =)
No minä täällä taasen, siis keskustelun aloittaja :) Olipa mukava huomata että aihe on herättäny näin paljon keskustelua, kiitos kaikille!
Niin, siis ehkä alkuperäisessä viestissäni annoin ymmärtää, että arkipäivän kommunikointi olis jotenkin kauhean ongelmallista, vaikken sitä kyllä tarkoittanut. Siis meillä englanti luistaa tosi hyvin ja ollaan keskusteltu sillä kielellä suhteen alusta saakka. Tavattiin kyllä Belgiassa, jossa asuin vuoden verran. Lukiossa on tullut ranskaa luettua muutama kurssi ja sieltä on kyllä alkeet hallussa. Enemmän tässä on kyse sellaisesta kummallisesta "lukosta" sen ranskan kielen suhteen. Kun puhun englantia jokseenkin hyvin, niin tuntuu ettei millään kehtaa aloittaa vääntämään sellaista kieltä jonka kanssa on tosi epävarma... ja jostakin kummasta syystä kaikkein vaikeinta mulle on yrittää puhua ranskaa juuri omalle miehelle (???) Se tuntuu jotenkin tosi nololta, mikä on siis todella outoa :)
Nojoo, mutta siis "ongelmilla" tarkoitin myös sitä, että esim. itse puhun mielellään suomea omalla murteellani ja koen sen olevan merkittävä osa myös persoonaani. Monet hauskat jutut tulevat ulos juuri sillä omimmalla murteella ja sellaisia sanoja ja äänenpainoja käyttäen, joita ei täällä Helsingissäkään aina ymmärretä. Siis Pohjois-Pohjanmaan murteesta puhun. Oon kyllä onnistuneesti englannistanut monia vitsejä ja hauskoja tarinoita, mutta ihan aina se ei toimi. Tai koko vitsi menee sen selittämiseen että "kun meillä suomen kielessä tämä sana tarkottaa sitä ja sitten vähän sitä ja sitten kun tässä vitsissä se tarkottaa että...". Ei tuu nyt mieleen mitään konkreettista esimerkkiä tästä, tulisko jollakin muulla? :)
Mutta kuitenkin, välillä ajattelen että se mun omin "murre-persoona" jää mieheltäni tuntematta, vaikka toki osaan olla hauska myös englanniksi ja meillä myös käytetään ihan omia sanontoja ja hauskoja heittoja jotka on osittain suomea, englantia ja arabiaa ja ties mitä. Samoin koen, että itselläni jää jokin osa miehestäni tuntematta kun en puhu hänen äidinkieltään (marokon arabiaa siis).
Mua kiinnostais myös kuulla eri kieliin liittyviä hauskoja juttuja arkipäivästä. Esimerkiksi oma mieheni oli lähettänyt työmatkaltaan kortin vanhemmilleni suomeksi, jossa luki mm. "täällä on myös paljon lämmintä ilmaa". Hauska on ollut myös huomata mitkä kaikki sanat on ikäänkuin universaaleja (esim. kahvi, tee, suklaa ja pusu).
Mutta täytyy sanoa, että en ihan täysin usko siihen, kun monet täällä kommentoivat että "ei kielellä mitään merkitystä ole" ja "ei ole haitannut" ja "ei oo koskaan mitään ongelmia" jne. Omasta mielestäni kieli on kuitenkin myös osa ihmisen persoonaa ja pakko on edes joskus tulla arkielämässä niitä hetkiä että tuntuu ettei millään jaksais vääntää yhtään sanaa muuta kun sillä kaikkein omimmilla kielellään. Vai mitä?
On selvää, että monikulttuurisissa suhteissa tulee helposti ongelmia/väärinymmärryksiä kielen takia.
Meillä oli alussa yhteisenä kielenä vain todella heikko englanti ja muutamia sanoja suomea. Jotkut voisivat sanoa, ettei meillä ollut yhteistä kieltä laisinkaan. Kohdallamme on kuitenkin tullut todistettua rakkauden voima. Vuoden aikana Suomen kielen taito on kehittynyt hitaasti ja varmasti. Nyt käytämme yhteisenä kielenä vain suomea. Vaikka sujuva yhteinen kieli tietenkin helpottaisi asioita, olen sitä mieltä että luja rakkaus voittaa monet kieliongelmat.
Epäilijöille tiedoksi
- miehelläni on pysyvä oleskelulupa. Saanut sen täysin ilman minun tai kenenkään muun suomalaisen naisen vaikutusta
- emme ole enää mitään parikymppisiä
"miehelläni on pysyvä oleskelulupa. Saanut sen täysin ilman minun tai kenenkään muun suomalaisen naisen vaikutusta"
Pysyvää oleskelulupaa kun ei saa hetkessä.
Tiedoksesi se, että pysyvän oleskeluluvan saamiseen ei varmaankaan tarvita suomenkielen taitoa. Kansalaisuuteen kylläkin. Tai ruotsinkieli. Pysyvän oleskeluluvan voi saada monilla eri perusteilla, ei ainoastaan suomalaisen perheenjäsenenä.
Ei kielitaitoa lupaan tarvitakaan. Mutta pointtini olikin se, että pysyvä lupa ei tule hetkessä. Eli miksi ukkeli on roikkunut täällä jo vuosikausia vaivautumatta edes opettelemaan kieltä?
joka ei puhu kuin Italiaa/Latinaa. Siis huom. isolla. Hänen pyhä oikeutensa on, että HÄN puuttuu jokaiseen perhe-elämämme yksityiskohtaan.
Anoppini suurin vaikeus on, että hän uskoo vakaasti ettei hänen tyttärensä ole kykenevä ruokkimaan minua.. tai, että minulle on täysin mahdotonta pestä vaippapyykkiä... Mieshormooni, ilmiselvasti, estää moisen...
Olen puhunut Italiaa aktiivisesti n.10v. Edelleenkään en ymmärrä vaimoni ja anoppini puheita... sen verran nopeaa sen se on.
Viimeksi moinen "konekivääri" puhe toi meillä vieraita n.600 kM päästä, siis kyseessä ei ollut "perhejuhla". "Perhejuhlassa" osanottajia olisi ollut n.2000kpl.
Ehkä on parempi, etten ihan kaikkia ymmärräkkään. Sauna oli hauska: ei niinkään se alastomuus, vaan se "parittelu tapojen" avoinaisuus. Siihen liittyi monta kommervenkkiä... Siis ei kieltä, vaan sen sisältöä.
Sitä meidän tulee vahtia, se on suomalaisuus... tai suomi. Miksi se Suomi säilyikään...
Meillä on yhteinen kieli suomi, harvoin turvaudutaan englantiin tai muuhun.
mies ei titenkään mitään täysin ehtaa suomea vedä mutta asiat tulevat ymmärretyksi ja se kai on pääasia, lisänä pohjois-Karjalan murre mikä näkyy joskus samoin kuin muillakin paikkakunnan bangloilla;D
On niitäkin kavereita, jotka eivät puhu juuri yhtään suomea, vaikka suomalaisia tyttöjä on kierroksessa ja parille lapsetkin tehty mutta minkäs teet, toiset haluavat elää asiat sotkussa ja toisilla ei ole pienintäkään halua sotkea asioitaan elämässä;D
Ihmetyttää myös joidenkin suomalaisten tyttökavereiden käytös... siis näiden bangladeshilaisten tai intialaisten tyttöystävien vaimojen exvaimojen jne.
Useimmat heistä puhuvat englantia miehelleen, vaikka minun nähdäkseni nämä miehet ymmärtävät ja osaavat itsekin puhua ihan kohtuullista suomea, ja jos nyt joskus jutellaan niin en minä ainakaan rupea heidän elämäänsä helpottamaan, niin että puhuisin englantia (jota he minun korvaani kuultuna puhuvat vielä huonommin kuin suomea...) Eivät oikein kannusta tuollaisella käyttäytymisellä miehiään opiskelemaan ja oppimaan...
Itse ainakin puhuin alkuajoista lähtien enimmäkseen suomea (eihän sitä kieltä opi jos ei pääse käyttämään ja kun miehellä oli jo jonkinlainen pohja suomenkielen opetteluun annettu niin päätin avittaa siitä sitten ja tässäpä tulos kotona puhumme vain suomea (joskus tulee joku juttu ja mies sanoo, että ei ymmärrä, pitää joko selittää selko suomella tai kääntää englanniksi mutta eipä tuosta ole ollut mitään suurempaa vaivaa, ja sanakirjojakin löytyy moneen lähtöön yksi jopa bengaliksi)
Nauratti jopa tämä kun kuuntelin erästä intialais miehen puhelinkeskustelua... (itse pälpätti handsfeehinsä niin kovaa ja minulla oli sillä hetkellä pikkupakko olla siinä samassa huoneessa missä hän keskusteli) sitten keskustelun lopuksi kysyin miksihän puhuu tyttöystävänsä kanssa (suomalaisen) englantia vaikka minulle hän voi puhua asioita ihan suomeksikin. Vastaus oli yllättävä, koska minä en hänen mielestään osaa englantia (koska en käytä sitä mieheni kanssa keskustellessa?) Rupesi tosiaan naurattamaan, tämän miehenkin englanti nyt oli mitä oli eikä hänen tyttöystävänsäkään ihan vaikutusta tehnyt sillä verry nais englishillään;D
Selitin hänelle, että hänenkin suomen kielensä voi olla joskus samaa tasoa kuin oman mieheni (ei nyt edelleenkään parasta tasoa mutta koko ajan oppii lisää sanoja ja taivutuksetkin ehkä joskus vakiintuvat), jos hän alkaa käyttää myös tyttökaverinsa kanssa jutellessa suomea osasipa tämä sitten englantia tai ei. Nimittäin suomi sinun pitää osata olitpa vaikka siivooja tai mikä.
Tuskin se mitään ymmärsi nyökytteli vaan mutta tulipahan sanottua... ehkä vastedes katsoo, ketä on samassa huoneessa kun soittaa tyttökaverilleen;D