Koko avioliitto on ollut enemmän tai vähemmän vaikeaa..pettämisiä ja pettymyksiä täynä.Olen etsinyt vuosia syitä itsestäni miehen pettämiseen ja siihen miksi hän elää suurimmaksi osaksi kuin minua ei olisi olemassakaan, hän ei toisinaan puhu minulle lainkaan, ei tervehdi kun tulee kotiin tai kun lähtee kotoota,ei ole huomaavinaan kun minä tulen kotiin,menee nukkumaan omia aikojaan, syö milloin itseä huvittaa ym.ym.Pieniä ja mitättömiltä kuulostavia asioita joista kuitenkin muodostuu koko arki.
Takana minulla on kolme pitkää masennusjaksoa. Olen jaksanut yrittää aina vaan lasten tähden ja siksi että kaikki näyttää ulospäin todella hyvälle. Kuulostaa tosi pöljältä mutta perheen ulkopuoliset ihmiset ovat sitä mieltä että mun elämässä ei pitäisi olla mitään vikaa, mieheni on menestyvä, kiltti kaikille naapureille, hyvä seuramies, hyvä isä ja lisäksi hyvin pidetty ystäviemme keskuudessa. Kukaan ei tiedä millainen hän on kotona nimenomaan suhteessaan minuun tai että hän on pettänyt minua toisten naisten kanssa ym.. Jotenkin olen vaan ajatellut että minä en osaa olla oikein ja oikeanlainen.Minulla on myöskin laaja ystäväpiiri, hyvä työ ym.Nyt tuntuu vaan että jaksamisen raja näiden kulissien ylläpitämiseen on tullut täysin vastaan.Mieheni mielestä meidän suhteessa ei ole mikään vialla, vaikka emme puhukkaan toisillemme juurikaan tai tee mitään parina.Mies ei koskaan jaa tunteitaan kanssani, hän ei ole mitään mieltä mistään jos kysyn mielipidettä, tekee kotihommia jos pyydän. Hän on kaikinpuolin passiivinen. Tätä on nyt jatkunut 10-vuotta ja olen ihan hukassa. En käsitä mistä tässä on kysymys...itsetunto on mennyt ja en jaksa enää mitään...osaako kukaan auttaa tai kertoa mitä tämä on?Mistä tässä oikein on kysymys?Tätä on tosi vaikea kuvailla...
Takana minulla on kolme pitkää masennusjaksoa. Olen jaksanut yrittää aina vaan lasten tähden ja siksi että kaikki näyttää ulospäin todella hyvälle. Kuulostaa tosi pöljältä mutta perheen ulkopuoliset ihmiset ovat sitä mieltä että mun elämässä ei pitäisi olla mitään vikaa, mieheni on menestyvä, kiltti kaikille naapureille, hyvä seuramies, hyvä isä ja lisäksi hyvin pidetty ystäviemme keskuudessa. Kukaan ei tiedä millainen hän on kotona nimenomaan suhteessaan minuun tai että hän on pettänyt minua toisten naisten kanssa ym.. Jotenkin olen vaan ajatellut että minä en osaa olla oikein ja oikeanlainen.Minulla on myöskin laaja ystäväpiiri, hyvä työ ym.Nyt tuntuu vaan että jaksamisen raja näiden kulissien ylläpitämiseen on tullut täysin vastaan.Mieheni mielestä meidän suhteessa ei ole mikään vialla, vaikka emme puhukkaan toisillemme juurikaan tai tee mitään parina.Mies ei koskaan jaa tunteitaan kanssani, hän ei ole mitään mieltä mistään jos kysyn mielipidettä, tekee kotihommia jos pyydän. Hän on kaikinpuolin passiivinen. Tätä on nyt jatkunut 10-vuotta ja olen ihan hukassa. En käsitä mistä tässä on kysymys...itsetunto on mennyt ja en jaksa enää mitään...osaako kukaan auttaa tai kertoa mitä tämä on?Mistä tässä oikein on kysymys?Tätä on tosi vaikea kuvailla...
Vastaukset 48
Vanhimmat
Ensinnäkään vika ei ole sinussa, jos miehesi pettää. Se on hänen oma valintansa ja sinun tekemisesi eivät vaikuta asiaan. Miten jaksat kestää vielä hänen huonon käytöksensä noiden pettämisien lisäksi. Ei lapsillakaan ole hyvä olla tuollaisessa liitossa, eikä varsinkaan sinulla itselläsi. Mieti, mitä oikeasti haluat ja tee ratkaisusi.
Kylläpä tekstisi tuntui kuin olisi omasta kynästäni tullut! Meillä elo oli aivan vastaavanlaista. Mies petti minua vuosia, jäi enemmän tai vähemmän kiinni - koskaan mitään ei myöntänyt. Asui oikeastaan autotallissa, minä ja lapset sisällä. Meillä ei puhuttu mistään, ei tervehditty töistä tullessa yms. Ja totta tosiaan, ulkopuolisten silmissä olimme ihanneperhe. Muille hän jaksoi esittää kunnollista aviomiestä ja isää, täydestä meni. Työpaikalla hän on erittäin pidetty myös. Minun mittani tuli täyteen. Lähdin lasten kanssa. Nyt on "uusvanha" nainen jo muuttanut tavaransa minun kotiini, sillä minunhan se vielä on, koska ositus on tekemättä. Mies yrittää kaikin keinoin kiemurrella, ei halua jakaa omaisuutta. Meillä ei ole avioehtoa. Jouduin hakemaan pesänjakajaa ja nyt ei voi muuta kuin odotella. Oma olo on todella turta ja tyhjä. Pitäisi vain ajatella, kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, kun pääsin hänestä eroon. Miksi se vaan on niin vaikeaa? Ihmettelen, että mistä näitä tällaisia paskaläjiä oikein riittää???
Tuntuu erittäin lohdulliselta että joku ymmärtää mistä mä puhun.Kiitos siis kun vastasit.
Ainoa aktiivinen ele minun suuntaani mieheltä tulee tasan silloin kun miehen tekee mieli seksiä kotona ja silloinkin hän käy suoraan asiaan. Muuten olen kuin ilmaa.Kärsin kovista itsesyytöksistä kun en pysty enää seksiin hänen kanssaan, sillä minulle seksiin pystymisestä on tullut ns.pakko,sillä jos en pysty niin se lisää entisestään hänen kylmyyttään minua kohtaan ja kierre on valmis.Kun hän silloin heti naimisiinmenomme ja lastemme syntymien jälkeen jäi kiinni pettämisestä niin syy oli kuulemma se ettemme harrastaneet tarpeeksi seksiä. Lasten syntymät hetkellisesti tietenkin vaikuttavat sen määrään,mutta minun mielestäni seksielämämme oli ihan normaalia.
Olen kolme kertaa aiemmin ollut ihan tosissani lähdössä tästä liitosta, mutta aina viime metreillä hän on luvannut tehdä asioille jotakin,tullut pariterapiaan ym. mutta viimeistään kahden viikon sisällä jonkin terapian lopettamisesta tilanne on aivan sama ja hänen välinpitämättömyytensä on yhtä jäätävää kuin ennen kaiken aloittamista. Että ei tässä kai auta ihmeitä toivoa...
Ei se äijä sinua rakasta. Pitäisi se jo vähemmälläkin ymmärtää! Anteeksi että olen suora, mutta älä pilaa loppuelämääsi roikkumalla suhteessa, joka on käytännössä päättynyt jo vuosia sitten.
vastausta välittömästi. Mitä hänen mielestään tarkoittaa se, että hänellä on vaimo? Omin sanoin ja selvästi. Jos mies ei pysty vastaamaan hyvää eikä pahaa, on asiat huonolla tolalla. Sellainen mies ei oikeastaan vaimoa edes ansaitse.
Miksi tuhlaat elämääsi kylmässä suhteessa odotellen parempia aikoja, joita ei mitä ilmeisimmin koskaan tule? Yksinkin olisi henkisesti helpompaa, kuin tuollaisessa jatkuvassa jännityksessä.
Jos sinä haluat vertaistukea minulta, joka on elänyt täysin samanlaisen miehen kanssa, niin annan sitä mielelläni. Omassa lähipiirissäni ei ole ketään, joka on kokenut vastaavaa. Tahtoisin löytää ystävän, jonka kanssa voi läpikäydä tätä helvettiä. Jos sinulla on sellainen s-postiosoite, joka on anonyymi ja luulet voivasi sen tänne laittaa, niin kirjoitan sinulle privaatisti. Oikein paljon voimia ja uskoa elämään sinulle. Tiedän, millaista se on.
T. Kärsinyt
teen anonyymin osoitteen.
Älä ystävä katoa ;0)..menee hetki...
[email protected]
kirjoittele!
Kyllä sinä olet jo tehnyt kaikkesi. Kymmenen vuotta. Vaikka ero tuntu uvarmasti hirmu vaikealta, sillä sitä se, niin aivan varmasti voin luvata, että olosi tulee olemaan helpottunut, kun saat päätksen tehtyä. Älä anna enää miehen puheiden vaikuttaa, hän on jo tunteensa = tunteettomuutensa osoittanut. Olen todella pahoillani puolestasi. Kohtalotoveriltasi toivottavasti saat tukea tässä suuressa päätöksessäsi, rohkeutta! Lapsesi saavat pitää hyvän isänsä, jos hän pystyy olla kunnon etävanhempi hankaloittamatta lasten tilannetta, vain te vanhemmat eroatte. Voimia!
Moni meistä naisista on hypännyt. Aika harva on sitä katunut tai romahtanut sen vuoksi. Miehethän yleensä sortuvat alkoholiin ja tekevät enemmän itsemurhia. Mehän jaksetaan.
Kärsi, kärsi vaan, niin kirkkaimman kruunun saat - niinhän me naiset ollaan toimittu. Eikö olisi aika osoittaa lapsille ja seuraaville sukupolville, missä se naisen paikka on ja että nainenkin saa olla onnellinen.
ole sama kuin tuntuu hyvältä. Kirjoituksestai selviää juuri se kaikki mikä on suhteelle myrkkyä ja varmoja tekijöitä siihen miksi olet ollut masentunut.
Suhteen toimivuudelle tarvitaan aina kaksi ihmistä. Sitä ei voi ylläpitää, hoitaa ja rakentaa vain toinen osapuoli.
Tunnetko rakkautta miestäsi kohtaan? En oikein usko, sori.
Petät vain itseäsi.
Sinulla on oikeus tuntea olevasi onnellinen kaikkinen muineen tunteineen myös. Silloin parisuhde on oikealla pohjalla.
Minä en kestäisi tuollaista elämää, sori sekin.
Tutkaileppa itseäsi tarkoin. Haluatko elää noin lopun elämääsi? Silloin tiedät mitä teet.
Olen teille kaikille vastaajille todella kiitollinen.Kiitos kun jaksatte välittää ja kannustaa.
En tiedä...päälimmäinen tunteeni on sekavuus. Tuntui lohdulliselta lukea vastauksistanne se että tämä ei ole normaalia ja minä en ehkä olekaan hullu.
Et ole hullu, olet aivan varmasti hyvä ihminen, joka nyt on kuin Muumi-tarinoiden Näkymätön Ninni. Anna itsellesi nyt oikeus omaan mielipiteeseen ja hanki oma äänesi takaisin. Sekava tilanteesi varmasti on ja tulevaisuus pelottaa.
Omalta osaltani voin kertoa, että ero olikin sitten parempi vaihtoehto, vaikka sitä pelkäsin. Yksi taloudenpito on vähän stressaavampaa, vaan ei se ollutkaan niin paha homma, kulut pienenivät sopivasti talouden tulojen pienenemisen suhteen (vähemmän ruokaa, kaljaa, vakuutusmaksuja, vesimaksuja, bensaa, enemmän lapsilisää saan päättää asioista itsenäisesti). Surin kovasti, että mies lähtee, vaan mikä suuri helpotuksen tunne levisi sieluuni sinä päivänä, kun hän muutti. Olemme edelleen hyviä ystäviä, mutta en minä en vai voinut jatkaa yhdessä, kun miehellä on ollut vuosi salasuhde, eikä sitä sen paljastuttua lopettanut. Välillä tuntuu erittäin pahalta, mutta silloin on hyvä olla ystäviä, ja taas päivä kerrallaan päivät tuntuvat olevan enemmän aurinkoisia kuin synkkiä (liekö kevätkin sitten tehnyt tehtävänsä). Surullinen olen tietenkin, että mihin se 17 vuoden rakkaus katosi, ja vaikka alun kirjoitin iloisella mielellä, niin kyllä se itkettää nytkin. Olemme olleet asumuserossa nyt 4kk ja tuosta toisesta suhteesta olen tiennyt ennen asumuseroa 5kk, se oli maailman pahinta aikaa, asua yhdessä, täysin nöyryytettynä, kodinhoitajaksi alennettuna. Nyt olen pystynyt tehdä töitä itseni eteen.
Minua myös auttoi kovasti Bruce Fisherin kirja Jälleenrakennus, jota suosittelen sinullekin. Siinä oli niin hyvin kerrottu tunteet, joita erossa tuntee ja osaan ne nyt hyväksyä tielläni ylös tästä kaikesta.
Voimia sinulle!
Kurjaa ja iloista kuultavaa samassa tarinassa. ;0)
Olen iloinen siitä että olet jotenkin nyt päässyt jaloillesi ja surusi on vielä varmaan todella pitkään luonnollista. Kyllähän eroa voi varmaan surra itseasiassa lopun elämänsä tietyllä tapaa, sillä muuttaahan se omaa elämäntarinaa ratkaisevasti ja lopullisesti ja joutuu sopeutumaan uuteen tarinaan, sellaiseen jota ei ollut suunnitellut ja josta ei ollut haaveillut.
Mutta jos mä oikeen ajattelen tätä elämääni niin tällä hetkellä ulkoisesti tarinani muistuttaa sitä minkälaiseksi sen joskus kuvittelinkin. Sisäisesti ja ulkokuoren takana vaan tarina on kaikkea muuta kuin miltä päälle päin näyttää.
Minun on vieläkin todella vaikeaa olla syyttämättä itseäni kaikesta ja vaikka kuinka saan kannustusta ja ystävät sanovat että tämä ei ole normaalia, eikä minun tarvitse tällaista kestää, niin silti ajattelen että kerron kuitenkin oman subjektiivisen näkemykseni asioista ja mieheni kertomana minä voisin olla tarinan roisto.Ja päädyn taas löytämään viat vain itsestäni. Tämä on henkisesti ihan kamalaa.
Minä olen jotenkin kauhean katkera nyt yhtä-äkkiä. Vihaan tätä tunnetta ja tässä itsesäälissä pyörimistä, mutta rinkka tuolla selässä on niin täynä etten vaan enää pääse asioista yli mulle niin ominaisella leikin laskulla ja itselle nauramisella. Olen ihan hukassa.
Jokaisen tällä palstalla saamani kannustuksen pistän suurena aarteena pankkiin. Mun on pakko alkaa tajuta että en voi ottaa vastuuta näistä asioista omalle kontolle yksin. Muserrun tän kuorman alle. Ja jos onkin usko miehiin ja onnellisiin avioliittoihin mennyt, niin ainakin uskoa ihmisten hyvyyteen ei kannata menettää, sen täällä palstalla on saanut tuntea.
eroa,jos sinulla olisi kaikki hyvin,jolloin ei tarvitsisikaan tosiaan miettiä näitä tällaisia.Et ole tuomittu olemaan liitossa joka ei toimi miehen osalta.Ja tosiaan liitto!!Mieti sitäkin sanaa hieman eikö se jo kerro jotain yhteen puhaltamisesta ymS.Teillä ei liittoa kirjoittamasi perusteella siis ole.Yks juttu vielä miehesi kunnioittaa sinua juuri niin paljon tai vähä kuin hän näkee sinún kunnioittavan itseäsi :)Joten näytä se!!!
Itsekunnioitusta on hankala alkaa opetella uudelleen, mutta oikeassa olet. Mun pitää löytää se takaisin, ehkä jonain päivänä se on taas osa mua ja näkyy ulospäin, sitä ennen taas on vielä paljon kipeitä asioista edessä, mutta eihän sitä näinkään voi todellakaan jatkaa...;0o
on, että älä syytä itseäsi. Se EI ole sinun vikasi, että miehesi kohtelee sinua väärin.
Toinen ohje on: älä välitä tippaakaan siitä, mitä muut ympärillänne olevat ihmiset sinulle sanovat siitä, kuinka "hyvä" liitto sinulla on. He eivät elä sinun elämääsi, eivätkä tunne sitä pahaa oloa, jota sinä tunnet.
Jos päätät erota miehestäsi, tulet vielä kuulemaan ympäriltäsi vähemmän kannustavia viestejä ja neuvoja siitä, miten sinun tulisi ottaa järki käteen ja palata miehesi luokse. Sinun on oltava vahva ja tiedettävä, mitä ITSE elämältäsi haluat.
Meillä kaikilla on oikeus voida hyvin omassa elämässämme. Sen edellyttäminen ei ole itsekkyyttä. Sanon tämän siksi, että sinua tullaan todennäköisesti syyttämään myös itsekkääksi valintasi vuoksi.
Itsekkyyttä sen sijaan on pettää ja jättää puoliso oman onnensa nojaan, kuten miehesi on sinulle tehnyt.
Meitä kanssasi samassa tilanteessa olijoita / olleita on paljon, ja tiedämme tarkalleen, mistä puhut.
Minä itse tein päätökseni puolitoista vuotta sitten. Jätin pettävän ja minua kylmästi kohtelevan miehen.
Voin kertoa sinulle, että mieheni tajusi arvoni vasta, kun sai tuta elämää ilman minua, niiden toisten naisten kanssa. Ja katui toimintaansa rankasti. Mutta liian myöhään.
Minä nimittäin olen rankan surutyön jälkeen löytänyt itselleni onnen. Miehen, joka rakastaa minua ehdoitta, ottaa huomioon tunteeni ja kuuntelee huoliani ja murheitani.
Jos olisin tajunnut että tällaisen suhteen löytäminen on mahdollista vielä minun iässäni (40v) olisin lähtenyt jo aikaa sitten.
Voimia sinulle päätöksiisi! Tämä vaihe ei ole helppo, mutta kokemuksesta voin kertoa että kaikki elämää parantavat toimenpiteet kannattaa, vaikka ne rankkoja ovatkin.
Toivon sinulle sitä onnea, jonka olet ansainnut.
*lämmin halaus*
... ja joskus varsinaisia syyllisiä ei edes ole ...
Ihmiset eivät vain sovi toisilleen tai olosuhteet painavat päälle. Syyllisten etsiminen milloin missäkin asiassa voi olla toisinaan turhaa puhaa. Molemmista osapuolista löytyy varmaan jotain negatiivistkin sanottavaa ja kaivettavaa, vaan kannattaako se??
syyllisiä etsi??
Ei edellinen vastaus syyttänyt ketään. Ainoastaan kertoi, ettei ap ole syyllinen.
Syyllistä ei etsitä, mutta ap ei ole syyllinen.... Mitäs muuta tuo on kuin syyllisenetsimistä?
Asia on niin, että kun kaksi ihmistä ovat avioliitossa tai parisuhteessa keskenään niin siihen ovat AINA molemmat "syyllisiä".
syyllisestä, mutta osallisia ovat molemmat - siis avioliittoon. Molemmat ovat kai vapaaehtoisesti yhteistä elämää tahtoneet ja lupauksen siitä toisilleen antaneet. Tässä rouva vaikuttaa kovinkin tahtovalta edelleen, mutta mies on ikään kuin lakannut tahtomasta.
Syyllisen vastapari on kai syytön, noin periaatteessa. On joku teko/asia, jonka toinen tekee ja se kohdistuu toiseen. Vai onko muita mielipiteitä?
Toivottavasti tiedät että arvostan pitkää, kannustavaa ja lohduttavaa kirjoitustasi!!
On tämä netti muuten ihmeellistä jos oikeen ajatellaan. Saa keskustella upeiden ihanien ihmisten kanssa ja kaikki yhden näytön takana.Olen saanut ihan jokaisesta kirjoituksesta jonkun uuden ajatuksen ja muutamassa vuorokaudessa asiat näyttää ihan toisilta ja tavallaan selkeämmiltä.
Kaikkien tällä palstalla minua tukeneiden ihmisten apu jos oikeestaan velvoittaa mua tekemään näille asioille oikeasti jotakin onneni eteen.;0))
Halaukset tulivat perille;0)
Elämä menee hankalaksi, jos aina etsitään syyllisiä, etenkin, kun ap syyllistää niin kovasti itseään. Hittoon tällainen! Ja katse eteen päin!
ei voi yrittää. Kulissiliittosi ei vain kuullosta pöljältä vaan se on pöljä. Voit pahoin etkä saa erotuksi :(. Tässä on nimenomaan kysymys siitä, että sinun pitää ottaa ohjat käsiisi ja hankkiutua eroon miehestä.
Juuri tuon takia eroaminen on vaikeaa kun tiedän että kaikkeen tarvitaan kaksi, myös siihen että avioliitto on onneton.
Olen itse ottanut vuosikausia vastuun siitä kun meillä ei mene hyvin ja siksi nyt on vaikeaa alkaa yhtä-äkkiä ajatellakin toisin. Ei omia ajatuksia voi päivässä muuttaa ihan toisiksi ja tosta vaan erota vaikka näenhän minä että tilanne on ihan pöljä järjellä ajateltuna, mutta itsekritiikin lopettaminen ja vastuun antaminen toiselle tästä tilanteesta on vaikeaa.
Olenhan minä usein miestäni syyttänyt kurjasta ja laiminlyödystä olostani ihan ääneen hänelle suoraan, mutta silti olen kantanut syyllisyyttä siitä että tunnen noin, enkä osaa olla sellainen että hän ei laiminlöisi minua henkisesti.
Sitten kuvioissa on mukana ollut minun puoleltani rakkaus, ei ihminen noin vaan itse lakkaa rakastamasta vaikka toinen kohtelee huonosti.Minua on myös pitänyt tässä liitossa että olen uskotellut itselleni että nuo verukkeet minun laiminlyöntiin ovat olleet ihan todellisia verukkeita, työ, rakentaminen, lapset, liikekumppanit ym. Mutta nyt kun suurin veruke on pois eli rakentaminen, niin huomaan että nyt veruke voi ollakin tv-ohjelma tai melkein mikä tahansa. Joten nyt tajuan viimeistään sen että sitä oikeaa halua olla mun kanssa ja jutella tai vaikka syödä yhdessä, ei ole.
En mielestäni ole tyhmä kun olen yrittänyt näin pitkään vaikka kaikki on päin persettä, olen minä kiltti ja liian kova ottamaan vastuuta asioista, kuten esim. parisuhteesta, yksin. Mutta kannan yhä edelleen vastuuta lapsista ja siitä miehestäkin. En usko että hänen kohtelunsa minua kohtaan on täysin tahallista, ajattelematonta se on ja erittäin loukkaavaa, mutta uskon että hänen taustassaan jossain syvemmällä menneisyydessä on syy/syitä jonka vuoksi hän ei ole kyennyt sitoutumaan minuun henkisesti. En oikeastaan osaa sanoa onko hän koskaan kyennyt sitoutumaan kehenkään henkisesti.
Ehkä olen jotenkin tiennyt tämän koko suhteen ajan ja ajatellut vaan että jos minä joustan ja selitän ja puhun, niin hän kykenee joskus sitoutumaan minuun ja ymmärtämään mitä sitoutuminen henkisesti merkitsee.Ei hän ole halunut kuunnella tai ymmärtää, vaan on mennyt kokoajan vaan etäämmälle ja etäämmälle.
En siis vaan ole tajunnut että hänellä ei ole ollut tarvetta sitoutua minuun henkisesti.
Nyt sen tajuan. Tajuan oikein hyvin että sitä ei tule tapahtumaan ikinä. Sen hyväksyminen on vaan niin vaikeaa.Vaikeinta on antaa periksi ja myöntää itselleleen että on ollut aivan ääliömäisen naivia kuvitella että minä olisin kyennyt hänet jotenkin saamaan haluamaan henkistä läheisyyttä. Pikkusen on siis ollut mulla suuret luulot itsestäni. Näistä kaikkivoipaisuus kuvitelmista mun on nyt päästettävä irti ja tajuttava realiteetit. Se tässä on vaikeinta. Toiseksi vaikeinta on satuttaa lapsia ja sitä miestäkin erolla. Mulla vaan ei taida olla enää muuta ulospääsyä tästä tilanteesta.En todellakaan toivo ikinä kenellekään tämmöistä.
Kiitos silti kaikille kannanotoista ja mun tsemppaamisesta! Tämä että on saanut täällä purkaa mieltä, on todella selkiyttänyt mun tilannetta mulle itselle hirveästi.
Halauksia!
teidän suhteessa; oletko miehesi äiti-vanhempi-vastuullinen-ymmärtäjä vai oletko aikuinen nainen, joka tarvitsee aikuisen miehen rinnalleen. Miksi ajattelet, että sinun pitää loputtomasti joustaa, ymmärtää ja yrittää, jos miehesi ei kerran tule sinua puolitiehen vastaan?
Olet tyypillinen kiltti ihminen, joka on valmis vain antamaan itsestään eikä ole ikään kuin oikeutettu saamaan itselleen mitään. Muuta hyvä ihminen ajatustesi suunta ja herää terveeseen itsekkyyteen. Sinulla on täysi oikeus vaatia itsellesi hyvää kohtelua mieheltäsi!
Et ole ollenkaan tyhmä vaan koitat työstää väkisin sellaista ihmistä josta ei ole mihinkään itsesi veroiseen ja siksi kärsit.
Otat parisuhteen ja yhteisen elämän rakentamisen kovin tunnollisesti, silti toinen ei arvosta sitä. Sinulla on vääränlainen kumppani. Ero voi olla lapsille ja teille kaikille helpotus. Ja erohan ei tarvitse olla repivää vaan että hyvät suhteet toimii edelleenkin vaikkei asuta saman katon alla. Voit edelleenkin kantaa lapsista ja jopa siitä lasten isästäkin vastuuta vaikka eroaisitte. Ei niiden suhteiden tarvitse silti loppua kuin seinään mutta hynttyiden lyönti erilleen voisi tehdä hyvää. Et olisi enään miehellesi mikään itsestään selvyys vaan voisit ajatella omaa elämääsikin jos jotain parempaakin löytäisit, varmaan löydätkin!
Itse en voisi kuvitellakkaan eläväni suhteessa jossa mies pettää, ei halaa, ei puhu mitään, ei ruokaile yhdessä tai asuu enimmäkseen kellarissa tai autotallissa. Sehän on täysin epänormaalia.
Ihan totta puhut.
Itse olen todellakin ylläpitänyt tätä tilannetta omalla käytökselläni.Nyt kun olen itse aivan lopussa ja nääntyneenä tämän taakan alle, niin tajuan kyllä erittäin hyvin sen että itse minä olen ottanut nämä kassit kantaakseni häneltä.
Hän on tottunut siihen että perheessä äiti kantaa vastuun kaikesta ja oikeestaan muilla ei ole muuta velvollisuutta kun tehdä niin kuin sanotaan. Kaava on istutettu meidän perheen roolimalleihin täysin ja koen olevani hänelle tällä hetkellä todellakin enemmän äiti ja vastuunkantaja, kuin puoliso.Osuit siis juuri ongelman ytimeen.
Sain tästä kirjoituksestasi todella monta uutta oivallusta ja uuteen näkökulmaan ohjaavia ajatuksia. Kiitos siis kun jaksoit vastata ja miettiä jonkun tuntemattoman elämää ja antaa palan itsestäsi ventovieraalle ;0)
Totta kai aina jaksan aina antaa jos annettavaa vaan on. Mitään se ei maksa jos elämänkokemustaan jakaa. Ymmärrän rivien välistäkin. Näin heti alku kirjoituksestasikin että olet sympaattinen ihana ihminen ja liian kiltti. Vastuuntuntoisena sitten meinaat kärsiä kaiken vaikka miehesi tekisi mitä tahansa?
Nyt lopetat sen uhrina olemisen ja otat itsesi haltuun välittämättä yhtään kenenkään muiden mielipiteistä ja kerrot totuuden läheisellisesi välittämättä siitä uskooko ne tai eivät. Miehesi ongelmille et mahda välttämättä mitään mutta voit ainakin kasvattaa omaa itseäsi vahvemmaksi
ihmiseksi ja sehän onkin tärkeintä. Lapsetkin voit kasvattaa sellaisiksi ettei mitä tahansa tarvitse kärsiä kumppanilta vaan voi olla niin vahva että pystyy elään ilman alistamis suhdettakin.
Tee rohkea ratkaisu ja lyö hynttyyt erilleen jos miehesi on noin kylmä. Välit voi siltikin pitää ja vierailla puolin ja toisin. Joku radikaali ratkaisu pitää tehdä jos noin kylmät ovat välit.
Oletko itse koskaan asunut yksin ennen liittoosi vai mennyt kotoo suoraan avioliittoon? Sama kysymys sille miehellesikin? Onko kumpikaan itsenäistynyt ikinä? En syyttele mutta joskus tulee sekin mieleen että itsenäistymisvaihe on jommalla kummalla tai toisella jäänyt kokonaan elämättä.
Sympatiani on kuitenkin sinun puolellasi ja halauksia & kaikkee hyvää sinulle, toivottavasti saat asiat ratkaistua kun miehelläsi siihen ei voimia riitä! Ei voi olla kaikki hyvin jos ei mitään puhuta!
Olet koko suhteenne ajan siis yrittänyt "parantaa" miestäsi ja odottanut, että hän muuttuu. Tehnyt juuri niin kuin jokaisessa parisuhteen abc:ssä on kehoitettu välttämään... Kymmenen vuotta on kulunut. Usko nyt jo hyvä ihminen, ettei hän siitä miksikään muutu. Sen sijaan sinä masennut jatkossa yhä enemmän, se vaikuttaa myös lapsiin aivan varmasti. Pelasta itsesi ja lapsesi, lähde.
Olet ihan 100% oikeassa. Näiden kaikkien kuulemieni mielipiteiden jälkeen minussa vaan voimistuu se tunne että lähteminen on ainut vaihtoehto.
Rakkaus mieheeni ei varmaan sammu ikinä kokonaan, onhan hän lasteni isä ja kuitenkin olen elänyt hänen kanssaan lähes kolmasosan tähänastisesta elämästäni.Hän nyt kuitenkin on ollut perheenjäsen minulle. Mutta itse voin niin huonosti jo että pakko mikä pakko.
Kyllä tuon vastauksen olen ennalta jo tiennyt pitkään, joskus pitää vaan saada jonkun/joidenkin ihmisien pieni tuuppaus siihen suuntaan mihin haluaa olla menossa, vähän kuin benji-hypyssä.Jos ei uskalla, niin pitää pyytää muita tuuppaamaan, olettaen tietysti että on ihan varma että haluaa hypätä. ;o)
Älä anna sen jatkua, älä välitä mitä muut ajattelee vaan raivoo äijällesi ja pakota puhumaan jos haluat liittosi pitää. Kullisseja on raskas pitää ja syövyttää itsesi kokonaan.
Minkälaiset suhteet ovat miehesi vanhemmilla? Onko sielläkin kulissit ja puhumattomuus? Miehesi on kotityranni ja esittää täydellistä ulkopuolisille. Ja järkyttävintä on se minkä mallin lapsennekin saa omasta kodistaan omiin suhteisiinsa kun te ette kykene käsitteleen aikuisten tavoin tunteita ja ongelmia.
Sinusta ei välttämättä löydy syitä miehesi outoon käyttäytymiseen ja pettämiseen, ne voivat olla hänen omassa päässään vikoja jolle et mahda mitään tekisit sitten niin tai näin. Miehesi tarvitsisi hoitoo julmuuteensa ja sinä siihen kun alistut sellaiseen.
Oliko tätä ihan alusta asti vai näyttelikö mies alussa jotain muuta sillä monilla pettäjillä pitää olla jokin "täyshoitola" minne palata silloin kun elämä kolhii muualta käsin kuten syrjähyppy ei onnistukkaan.
Ala nyt kertoon totuus ystävillesi ja sukulaisille äläkä enään jatka kulisseja sillä muuten kukaan ei osaa edes auttaa jos piilottelet ongelmia. Kaikki ihmiset me olemme viallisia tavalla tai toisella mutta ei kenenkään tarvitse yksin kärsiä missään kulissiliitossa. Jos tuomitsijoita ilmaantuu niin anna tuomita jos joku näkee miehesi esittämisen ulkopuolisille "totuutena". Älykkäät ihmiset näkee pintaakin syvemmälle ja usko siihen. Olet ollut tosi urhea mutta rajansa silläkin ja ajattele nyt välillä jo itseäsikin!
Miehesi käyttää sinua häikäilemättömästi hyväkseen, se näkyy jo siitäkin mitenkä täydellistä hän esittää ulospäin mutta kohtelee sinua kuin paskaa kun kukaan ei ole näkemässä. Vahva nainen laittasi tuollaisen äijän ruotuun ja sanoisi tasan tarkkaan kaapin paikan ja jos ei miellytä niin lähde kadulle, sanoisin mokomalle paskalle!
Alussa kaikki oli lopulta jälkeenpäin ajateltuna ihan samanlaista. Muutin toiselta paikkakunnalta hänen kotikaupunkiinsa. Minä raukka vaan olin niin silmittömästi rakastunut etten halunnut nähdä hänessä mitään vikaa, vaikka näinkin.
Ilmaisin jo tuolloin hänelle että minua loukkasi kun hän ei esitellyt minulle ennestään tuntematonta kaupunkia lainkaan, ei ehtinyt tehdä kanssani juuri mitään harrastuksiltaan, kavereiltaan ja työltään.
Olin todella paljon hänen äitinsä kanssa kun en tuntenut ketään muutakaan.Työpaikan olin saanut jo ennen kaupunkiin muuttoani, mutta työtoveritkin oli siis uusia.
Toki ymmärsin ettei hän voi noin vaan jättää minun takia ystäviään, harrastuksiaan tai olla tekemättä töitä. Nyt jälkeenpäin vaan näen niin selvästi ettei hän panostanut minuun alussakaan juuri lainkaan, seksi oli silloinkin päälimmäinen yhdessä tekeminen.
Teinkin sitten jo alkukuukausina lähtöä suhteestamme, mutta sitten hän yllättäen kihlasi minut ja sanoi että olen hänen elämänsä nainen ja pyysi uutta mahdollisuutta. Minähän olin onnesta kankea...hetken kuluttua sama käytös taas jatkui, mutta sitten aloin odottaa lasta....ja siitä nämä asiat sitten vyöryivät lumipallon tavoin tähän päivään.
Auts..Tämän perusteella kyllä nyt tunnen itseni aika tyhmäksi..., mutta saahan osan pistää nuoruuden ja sinisilmäisyyden piikkiin..?
Ja kyllä, mieheni vanhemmat elävät täysin kulissielämää, mutta kai siellä onneakin nykyään on kun kulissit on hienot ja ne näyttävät tyydyttävän kumpaakin osapuolta ja riittävän elämän sisällöksi.Ei ehkä sellaista osaa kaivata mitä ei ole koskaan ollutkaan.
Anoppi ja appi (kuten koko mieheni suku) ei tosin ole minun kanssa missään tekemisissä, eivät olleet oikeastaan milloinkaan lastemmekaan kanssa, mutta nyt kun lapset ovat niin isoja että heitä ei tarvitse enää varsinaisesti "hoitaa", niin nyt tänä keväänä ovat olleet vähän kiinnostuneempia lapsista ja viettäneet heidän kanssaan jonkin verran aikaa.
Että tässä vastauksia kysymyksiisi...oikeesti vähän kyllä nolottaa...vastauksia lukiessa tunnen itseni kyllä aika hölmöksi.
niin ja anopin kanssa välit menivät siinä vaiheessa kun mieheni muutti asuntooni ja kihlasi minut...sen jälkeiset tapahtumat anopin ja minun välisessä suhteessa onkin tarua ihmeellisempää kuunneltavaa ja asia taas ihan erikseen.
Näitä lukiessa tulee mieleen, että enpä ole varma kumpi on parempi ihmiselle itselleen; sekö, että on kiltti, ystävällinen ja myötäilevä toisia kohtaan vai se, että heti kynnyksellä ilmoittaa kovalla äänellä kuinka haluaa itseään kohdeltavan. Joskus tätä jälkimmäistä sakkia kutsutaan itsekkääksi, mutta jos vastassa on toisia itsekkäitä, niin eikö se ole paras keino selviytyä itsekunnioitus säilyttäen.
Kilttien ja mukavien ihmisten pitäisikin valita seuransa vain itsensä kaltaisten joukosta. Vai mitä?
Miehesi suku on erikoista ja miehesi samaa kaliiperia. Mutta otahan nyt ohjat ihan omiin käsiisi ja pärjäät ihan varmasti paremminkin kuin ilman pettäjä, puhumatonta miestäsikin.
Älä takerru huonoihin ihmis suhteisiin vaan vaadi parempaaa. Ainakin yhtä hyvää mitä itsekkin kykenet antaan. Jos annat rakkautta, puhumista, uskollisuutta niin samaa sinäkin saat vaatia kumppaniltasi. Siellä miehesi kotona on ongelmat ja ollut maailman tappiin asti ja et voi enään niihin vaikuttaa mutta omaan elämääsi voit vielä vaikuttaa. Ole onnellinen jos sinulle on luotu kasvun mahdollisuus, sillä kaikilla sitä ei ole eikä tule. Olet rikkaampi ihminen kuin muut henkisesti.
Ei sille mahda mitään jos jotkut ihmiset eivät kehity koskaan vaan ovat kehitystasolla aina ja ikuisesti niin että porskuta sinä ainakin eteenpäin muista välittämättä. Siis välittää voi aina mutta täytyy ottaa huomioon nekin jotka eivät kehity missään asiassa ikinä. Väkisin ei voi vääntää vaan sitten on itse mentävä eteenpäin.
Juontaako välien meneminen jo siitä asti kun miehesi äiti alkoi kapinoimaan? Etkö tullut toimeen miehesi äidin kanssa? Pojille äiti on usein tärkein ja se on aika paha jos ei synkkaa.
No ei se siitä voi kuitenkaan olla kiinni koska minäkään en tule mieheni suvun kanssa pahemmin toimeen mutta mieheni rakastaa minua yli kaiken ja näyttääkin sen koko ajan. Mieheni ei aina jaksa minunkaan sukulaisia mutta se ei vaikuta keskinäiseemme rakkauteen mitenkään.
Siis sukulaisilla ei ole mitään vaikutusta jos rakkautta riittää. Se on vaan tekosyy että muka sukulaiset estää jne. jos ei rakkaus riitä.
Kysyinkin vaan että minkälaisesta perheestä miehesi oikein tuli? Mutta sinulla ei sitten ollut ilmeisesti taustajoukkoja ollenkaan? Oliko ihan yksin vieraalla maaperällä ja vieraassa suvussa? No ei ihmekkään jos olet altavastaajana koko hommassa. Nouse kuin feeliksi mudasta ja anna älykkyytesi ja muidenkien ominaisuuksiesi tulla esille. Älä anna itseesi polkee min´hinkään pohja mutiin enään!
Vaimo käyttäytyy juuri samaan tapaan. Kun saimme lapset tehtyä 15-v ja 10 v, kysyessäni asiaa hän paukautti että lasten tulevaisuus ja harrastukset ovat tärkeimmät hänelle...Yritin kovasti kysellä missä meidän aikamme sitten on? Tunnen syyllisyyttä jos haukun tai pistän kampoihin vaimoni käyttämästä ajasta lastemme harrastuksiin tms. MInkäs teet olen jo yli 40 v enkä kertakaikkiaan jaksa lähteä rakentamaan uutta perhettä. Päätinkin ettei sillä ole väliä, antaa tehdä niinkuin haluaa..Katson vierestä...
Otathan osaa itsekin lastesi elämään kuitenkin, sillä heille olet sinäkin tärkeä ihminen ja he varmasti arvostaisivat sitä, että et katsoisi vierestä vaan ottaisit osaa heidän harrastuksiinsa. Suhteesi lapsiisi on tärkeä, eroatte tai ette.
tahdo sitä sen enempää kommentoida, mutta oletko kysynyt itseltäsi minkälaista elämää itse haluaisit elää naisen kanssa. Eikö ole vaarana, että nykyisessäsi etäännytte kauas, kaikki hiipuu vähitellen eikä mitään yhteistä enää jää. Vuodet kuluvat, lapset kasvavat ja muuttavat omilleen. Minkälaiset luulet tunnelmiesi sitten olevan, kun jäätte kaksin tyhjään pesään. Jääkö katkeruus, kyynisyys ja pettymys elämään päällimmäisiksi ajatuksiksi. Tässäkö tämä sitten oli?
Jotenkin vaan mulla on sellainen olo että vaikka on ihan totta että lapset on tärkeitä,(niinkuin vaimosi ajattelee) niin parisuhteen kuuluisi silti olla se lasten koti. On meilläkin hieno talo ja lapsilla harrastukset, mutta eipä ne taida lasten onnelliseen elämään sikäli riittää kun toinen vanhemmista on kokoajan onneton.
Luulen että jos me aikuiset lähdemme kauheasti lastemme tulevaisuutta suunnittelemaan ja harrastusten ja koulutuksen kautta muokkaamaan niin pieleen menee.
Niinkuin nyt tässäkin näkee, kyllä täällä on paljon ihmisiä jotka ovat varmaan jossakin ammatissa tosi hyviä, koulutettuja ja harrastaneet koko lapsuutensa jotakin ja sit kuitenkin on kotoota tullut vääristynyt malli parisuhteesta ja sen vääristyneen mallin on sitten löytänyt omasta liitossaan.
Eiköhän tärkeintä ole että vanhemmat opettavat lapsilleen itsensä ja toisten kunnioitusta ja aidon läheisyyden ja läsnäolon merkitystä ihmissuhteissa. Niillä arvoilla pääse paljon pidemmälle kuin pelkillä harrastuksilla ja jatkuvalla suorittamisella.
Naapurissa tehtiin juuri itsemurha.
Vaimo/nainen oli jo yli 60-vuotias ja siihen asti jaksoi uskoa, mutta sitten huomasi, että elämä on ohi.
Ei varmaan mikään ihannetilanne?
Näin juuri ja lievempänä ilmiönä on katkera ja kyyninen ihminen puolisonsa kanssa puhumattomassa vihan tilassa "kunnes kuolema meidät erottaa". Tämmöinen ihminen joutuu elämään sivussa ja milikuvituksessaa sellaista jos-elämää. "Jos olisin silloin lähtenyt, niin nyt olisin siellä taikka täällä" siis elämätöntä elämää.
Taitaapa näissä "pitkissä" liitoissa olla aikoja, jolloin ollaan hyvinkin kaukana toisistamme. Näinhän ei saisi olla ja silloin on joku pielessä. Jahkailemme ,että pitäisi puhua. Niinhän sitä pitäisi, mutta ei toisen suuta väkisin auki saa. Meillä mies eli omaa elämäänsä ja minä lasten kanssa omaani, vaikka saman katon alla oltiinkin. Oli tuota jossain kirjoituksessa viettämässä sitä autotallielämää. Miehellä oli omat menot viikonloppuisin ja niissä minä ja lapset oltiin vain tiellä. Usein häipyi omille teilleen viikonlopuiksi.
Eipä siinä puhumiset paljon auttanut. Jos jotain sanoi... oli akka pahalla päällä ja sitten ainakin lähdettiin. Korttitalo kaatui sitten kun pojat tulivat siihen ikään, että tajusivat mistä on kysymys. Miehen menot vain lisääntyivät ja pojat etääntyivät isästään vain kauemmaksi. Nyt olen eronnut pari vuotta sitten, pojat 23 ja 20 v. Eipä pidä mies yhteyttä sen enempää minuun kuin poikiinsakaan vaikka samalla paikkakunnalla asuu. Joten tästä vetäisin sen johtopäätöksen ettei ainakaan lasten takia kulisseja ylläpitää. Ei parisuhde saa olla toiselle taakka, masennuksen syitä sen enempää pohtimatta.
Minulle vaikeita erossa oli hyväksyä oma riittämättömyys. Mies halusi viettää "poikamieselämää". Näin jälkeenpäin tunnen olleeni jonkinlainen hätävara, jonka luo sai palata, jos ei kyliltä naista löytynyt. Mutta siltikään vaikka mies toisen naisen kanssa asui, ei ero ollut helppo. Siinä vaiheessa mies ikäänkuin heräsi, kun omaisuutta ruvettiin jakamaan. Tuntui tavarat olevan ihmisiä tärkeämpiä, mutta se onkin jo toinen juttu...
Niin, luin koko ketjun - ja uskokaa tai älkää, niin omaa elämääni luulinkatsovani. Samoissa puuhissa tässä olen, tulostamassa avioerohakemusta pitkän pitkän pohdinnan jälkeen ja kymmenien keskusteluyritysten jälkeen. Mies on jäänyt kiinni useita kertoja vieraista naisista ja nytkin jaksaa hoitaa vain tätä uutta suhdetta - työnsä lisäksi. Yksinäisyyden kokemus on minustakin musertavin - en pelkää muiden ajatuksia, en taloushuolia, omat ihanat lapset ja jopa appivanhemmatkin ovat myötätuntoisia ja tukevat. Silti suren niin mahdottoman kipeästi omien suurimpien ja syvimpien tunteiden lokaan joutumista ja turhuutta...Tuntui niin lämmittävältä lukea koko tarinaketju - naisissa on voimaa! Toivottavasti vielä muutamissa miehissäkin. Pidetään huolta itsestämme.
Kuin 4 vuotta sitten päättynyt 21-v avioliittoni.
Minä hölmö uskoin aina parempaan tulevaisuuteen. Seksi kelpasi, läheisyyttä, myötäelämistä sitä ei ollut.
Kun aikanaan minulle selvisi että kysymys on ilman rajoja kasvatetusta pojasta, ymmärsin etten koskaan tule elämässäni kokemaan läheisyyttä.
Mies ei yksinkertaisesti ymmärtänyt että rakastamalla saat rakkautta.
OLi huima tunne kun sain eropaerit sisälle. Mieletön sisäinen lepo. Nyt laitan monesti kiittimet ristiin että pääsin moisesta eroon. Elän onnelliesti lasten kanssa, nuorin enää luonani. Omaisuuden jako on viimeisen päälle vaikea ja tuli kalliiksi pesänakajan toimin.
Rakasta itseäsi ja lapsiasi ja tee sydämesi päätös. Ei JUmalakaan halua meidän olevan rikkinäisiä ihmisiä. Ja tuota käytöstä ei kestä kukaan kun se tulee läheisimmältä ihmiseltä.
Ystävä hyvä, olet saanut jo monta hyvää vastausta meiltä kohtalotovereilta. Olen yksi samanlainen. ex-aviomieheni oli pidetty työssään, harrastuksissaan, ystäväpiirissämme, sukulaiseni tykkäsivät hänestä. Hän oli viehättävä, leikkisä, ihanneperheenisä. Kuitenkin hän petti minua monien naisten kanssa, en edes tiedä miten kauan, niin hyvin hän salasi minulta sen. Kun yritin aloittaa keskustelun hänen kanssaan, hän aina tyrmäsi minut äärettömän kylmästi, käveli ulos huoneesta ja mitätöi minua. "ei sinun kanssa voi puhua kun olet tuollainen". Ei lähtenyt keskustelemaan yhdessä mihinkään, ei kokenut tarvetta. Kielsi viimeiseen asti omat virheensä, kaikki oli aina toisten naisten syytä.
Eron jälkeen olen ollut koko ajan itselleni armollinen: Yritin parhaani ja se riittää minulle! On oivallettava yksi tärkeä asia: Ei tarvitse tehdä yksin sitä mihin tarvitaan kaksi. Eropäätökseni ja kulissien kaato nosti itsetuntoni hiljalleen kohdalleen.
Mielestäni miehesi on täysin tunnevammainen sinua hyväksikäyttävä ihminen. Nyt LOPETAT itsesi syyllistämisen ja positiivisessa pöljyydessäsi kaadat kulissit!
Hyvä nimimerkki sekaisin ja loppu!
Luin viestisi ja luulen, että miehesi on narsisti, joten tutustu sivuille http://narsistienuhrientuki.info/. Sieltä löydät narsistien ominaisuuksia. Itselläni on tällaisen luonnehäiriön omaava mies ja avioliittomme on ollut yhtä helvettiä, mutta etsin vikaa aina vain itsestäni ja yritin entistä enemmän. Ota siis reippaasti ero, olet jo yrittänyt tarpeeksi. Onnea ja voimia Sinulle!
Terv. nimerkki Parempi myöhään, kuin...