Elän yksin vaikka olenkin avioliitossa. Olen elänyt n. 18 vuotta puolisoni kanssa ja aina olen tehnyt kaiken ilman häntä. Hänenlle olen taloudenhoitaja, ruoanlaittaja ja sängynlämmittäjä. Tähän asti minule on riittänyt että olen äiti 15 vuotiaalle pojalleni (koska lapsen saanti olei vaikeaa) mutta nyt hän ei enää matkustakaan mukanani mökille ym. matkoille. Olen alkanut kaivata aviomeihen seuraa entistä enemmän. Katson kateellisena pareja, jotka matkustavat yhdessä ja näyttävät rakastavan toisiaan. Aviomieheni on aina kehunnut sitä, että avioliittomme toimii vaikka emme kuljekaan yhdessä. Tärkeintä hänelle elämässä on akateemiseen koulutukseen perustuva työ. Hänellä on kyllä omat kaverit ja harrastukset, jossa hän liikkuu myös ilman minua. Aikaa ei hänellä ole minulle ja lapselleni, mutt aina on Golfaukseen kun kaveri pyytää. Nyt hänellä on taloudellisesti heikko tilanne ja masentunut. (Meillä molemmilla oma talous, koska avioehto. Olen maksanut kaikesta eina puolet) Nyt olen keskustellut hänen kanssaan ja hän sanoo, että kun hänelle tulee parempi taloudellinen tilanne niin hän alkaa olla meidän kanssa mutta työ tulee hänelle silti olemaan tärkea ja saan varautua siihen jos hänen kanssan haluan elää. Enää en hänen kanssaan elää haluaisikaan, koska en rakasta häntä. En uskalla kertoa hänelle eropäätöksestäni, koska pelkään että hän masentuu lisää ja voi tehdä jotain itselleen. Yritän kestää vielä syksyyn jolloin hänellä ehkä taloudellisesti parempi tilanne, mutta kaikki viikonloput ovat vaikeita kotona ja nyt on vielä pitkät viikonloputkin tulossa. Olen menossa parisuhdeterapiaan ilman miestäni, koska sinne hän ei mene aikä hänen nimeään saa siellä edes mainita. Alan masentua itse, koska en näe valoa tulevaisuudessa.
Jatta
Onko jotu ollut vastaavassa tilanteessa?
Jatta
Onko jotu ollut vastaavassa tilanteessa?
Vastaukset 24
Vanhimmat
tekstiäsi,tulee väkisinkin mieleen,ettei teillä koskaan oikein ole rakkautta ollutkaan.Avioliittonne on kuin jokin bisnes tai kahden kauppa joka on hoitanut tärkeäksi pidetyn,eli jälkeläisen synnyttäminen.Olen pahoillani sanoistani,mutta missä teillä lähti meneen noin päin honkia.Eikait tapahtunut se klassinen,eli kun vihdoin sait tulla äidiksi,unohdit olevasi myös nainen ja miehesi joutui sivusta katsojan rooliin.Hän sai siis hake silloin seuraa työstä,kavereista,harrastuksista.Huomaasitko itse kuinka hän kaipasi sinua!Nyt lapsesi jo pärjää ilman sinun jatkuvaa läsnäoloasi ja sinä oletkin yksin!Miehesi on tahollaan ja sinä et enään rakasta häntä.Olen todella pahoillani puolestasi,ei parisuhdetta aina oikein osaa hoitaa,kaikkien se on jollonki opeteltava.Minä olen eronnut 20 v avioliitosta ja kyllä ,olet varmasti jo oivaltanut,te kasvoitte erillenne,mutta miksi....
Kiitos vastauksesta ja olet oikeassa monessa siassa Me emme kulkeneet yhdessä edes seurusteluaikana, koska hän ei halunnut matkustaa kanssani muualle kuin vanhempiensa ja siskonsa luo kylään. Omein sukulaisteni luokse hän ei ole suostunut kuin väkipakolal mukaan. Vieraita meillä ei käy koska mieheni häiriintyisi heistä. Akateemisen koulutuksen saaneet ja varakkaat ystäväni hän hyväksyy omien ystäviensä lisäksi. Edellinen poikaystäväni kulutusluotoilla ym. ylivelkaantui 1980 luvulla ja jätti kaikki velat minulle takaajana maksettavakseni. Hänen jälkeensä arvostin suuresti ahkeraa ja rehellsitä miestä, joten rakkaus jäi varjoon. Lidäksi lupasin vanhemmilleni (häpesivät takauksiani)valita tulevan mieheni paremmin ja sellaisen josta he voivat olla ylpeitä. Tähän aikaan biologinen kelloni alkoit tikittää niin minun kuin mieheni kohdalla. Raskaaksi tultuani mieheni vaati minulta lupauksen, että hoidan lastamme ilman "vaippavuoroja" johon luonnollisesti onnessani suostuin. Mieheni ei ole mielestäni jäänyt varjoon vaan hän on aina halunnut olla yksin. Mielestäni hän nauttii avioliiton eduista täysillä mutta ei tee mitään avioliiton eteen ei edes niitä perinteisiä miesten töitä. Avioliittoon kuuluu muutakin kuin ruoka, tv:n katselu ja seksi.
En näe muuta vaihtoehtoa kuin erota, mutta kuinka kestää syksyyn saakka ja kuinka kertoa ikävä asia miehelle joka ei edes näe mitään ongelmaa olevan. Eniten pelkään tuhoavani poikani elämän avioerolla, koska monilla hänen kavereillaan on alkanut mennä huonosti koulussa vanhempien avioeron jälkeen. (Minussa on luonnollisesti myös paljon vikoja mm. puheliaisuus)
Jatta
Miehesi sentään selviä,kun pakko on.Ei sinun kannata miettiä mitään kauhuskenaarioita etukäteen.Eikä myöskään jaksaa syksyyn,mitä pikemmin sen parempi.Itseasiassa psykologisestikkin syksy on ankeaa aikaa,joten nyt keväällä kun eropäätös tuodaan esille on siinä kuitenkin elvyttäviäkin elementtejä enemmän.Lapsesi on jo niin iso että puhumalla rehellisesti asioista ja kertomalla ettei parisuhde alunalkainkaan tällainen kuulu olla ,teet oikeastaan pojallesi palveluksen,hyvän sellaisen.Jotta hän aikanaan ymmärtää rakkauden merkityksen parisuhteessa ja raha ja toimeentulo on vain bälttämätön pakko. No toivottavasti hoksaat mitä tarkoitan.Ota ohjat käsiisi ja toimi.Niin minäkin tein ja kuule,olen onnellinen ihanassa ,rakastavassa parisuhteessa :)
Sanot:"En näe muuta vaihtoehtoa kuin erota, mutta kuinka kestää syksyyn saakka ja kuinka kertoa ikävä asia miehelle joka ei edes näe mitään ongelmaa olevan."
Vaikuttaisi ettet ole avannut suutasi ja suoraan sanonut miehellesi mistä kenkä puristaa. Jos et ole avoimesti kertonut, että aijot erota jollei meno ala suhteessa muuttua, niin on se melkoisen epäreilua miestäsi kohtaan. Et anna hänelle silloin edes tilaisuutta muuttua ja kasvaa.
Miksi puheliaisuus on "vika"..?
Kiitos, puheliaisuus ei minunkaan mielestänim ole vika mutta länsisuomesta kotoisin olevan mieheni mielestä puheliaisuus on paha vika.
Minä olin kymmenen vuotta naimisissa tuollaisen akateemisen työnarkomaanin kanssa, jolle tittelit, raha ja sosiaalinen status olivat tärkeintä. Ei siitä mitään tullut. Erottiin.
Nyt olen onnellisesti uudessa liitossa ja teemme miehen kanssa KAIKKEA yhdessä aina kotitöistä iltamenoihin, lomailuun ja harrastuuksiin saakka. Olen onnellinen.
Kiitos, olet hyvin kannustava jo tekemälleni päätökselle!
Tämmöiset taitaa olla melkoisen "vakio kamaa" , meillä on kanssa emännän kanssa keskustelu meneillään samoista aiheista, tavallaan. Mä olen aina itse ollut sellainen romanttinen hölmö, sinisilmäinen , ja aina rakkauteen uskova.
Mulle ei raha ja status ole koskaan näytellyt kovinkaan isoa osaa, raha on kiva mutta kun mulla sitä ei koskaan ole ollut en mä sitä niin osaa kaivatakkaan.
Meidän liitto alkoi ihan mukavasti, tottakai oli vaikeaa, ainahan se kai on , mutta suurimmat ongelmat taitsivat oikeasti alkaa siitä että vaimo alkoi opiskella, ensin lukion, nyt yliopistossa, siinä sivussa ylimääräisiä aproja, jne harrastuksia. Täytyy myöntää että välillä suorastaan v...tutt .. kun ihmiset etenkin muijan sukukaiset sanoo " on se niin ahkera, pienet lapset ja miten se jaksaa opiskella ja jne... Samalla ne ihmettelee kun mun työt venyy ja remontit ei oikein etene ja jne... ei v..ttu vaan vaan kelleen tule mieleen, kuka kumma se tätäkin taloutta pyörittää sillä välin kun yks opiskelee työn ohessa ja jumppaa ja pilateksteilee ja käy salilla ja lenkillä, kumma kun mä en ehi just minnekään ??
Ja mikäpäs on palaute emännältä itseltään... mikään ei riitä, ei mikään, se ei näe sitä että mäteen "senkin" työt ja "mun" työt jää tekemättä ... talon remontti voi mun mielestä odottaa mutta nälkäinen lapsi ei... jos mä yritän puhua miltä tuntuu vastaus on joko "tuossa on tie ala kävellä" tai dranaattinen itku -- "hyvä on sitten mä lopetan koulun", "eihän musta siihen ole kuiteskaan", mitäs mies tuossa tilanteessa tekee, syö sanansa sanoo ettei tarkoittanut ja lohduttelee ja kehuu,.
Ihan paskaa, mutta mä en vaan kohta jaksa enää.
Ihan epistä, en mä tällaista halunnut, mä halusin vaan jonkun joka rakastaa mua ja jota mä voin rakastaa koko ikäni .
Kannatti uhrata yks elämä tähän paskaan, nyt mulla ei ole rahaa eikä mitään , vitusti kokemusta ja katkera mieli.
Mitähän iloa tästäkin avautumisesta oli , no mulle oli , heti parempi mieli , ehkäpä se mun elämäni prinsessa tulee valkealla ratsulaan ja pelastaa mut ... tai sitten mä vaan karkaan...
Ettekö oo etukäteen jutelleet tuosta vaimon opiskeluhommasta ja siitä kuinka paljon sellainen sitoo yhteistä aikaanne. Miksi vaimosi muuten tahtoo opiskella? Onko muuten vaan, kunnianhimosta, tiedonjanosta vai onko se työssään välttämätöntä?
Se kai on sanomattakin selvää, että tollaseen projektiin ryhdyttäessä tarvitaan molempien myötävaikutusta. Pitäiskö sun nyt miehenä ottaa asia puheeksi ja uuteen arvioon. Sano vaimollesi, ettei tämä juttu nyt oikein suju sun mielestäsi ja että mitäs nyt tehdään.
Kuinkahan ihmeessa vaimosi voisi tajuta etta hanen huolellisesti ja harkitsemalla tekemansa lapset vaativat hanen aikaansa. Vaimosi velvollisuus on teidan lapsenne.
Ei ne koulut tai luennot mihinkaan karkaa! Hanella on taysi mahdollisuus jatkaa opintojaan sitten kun lapset ovat isoja ja heilla omat menonsa NYT on se aika jonka vaimosi ja sinun on vietettava lastenne kanssa. SE on hanen velvollisuutensa, EI jokin humputtelu ja voyhotys sinne sun tanne.(muuten, miksi vaimosi ei ota lapsianne mukaan pilate- tai muihin voimistelutunteihisa? Muutkin aidit tekevat sita lapsensa/lastensa kanssa!)
Itse MP, Pilates ja jumppaharrastajana en ikinä ole ollut sellaisilla tunneilla, joilla olisi ollut jonkun pikkulapsia mukana. Sellainen ei liene edes sallittua, koska on ajateltava muitakin maksun maksaneita jumppaajia. Lapsilla pitää olla joku muu hoitopaikka sen aikaa.
Eri asia on sitten vaimon monenlaiset menot. Ymmärrän hyvin miehen närkästyksen, kun vaimo senkun harrastaa ja kotona ollessaan pitää vielä panostaa opiskelutehtäviin ja tenttilukemisiin. Tuossahan on mies perheen yleiskone ja vaimo vapaamatkustaja harrastuksineen.
Jos puolisot ovat homman näin sopineet, pitänee kai ottaa aihe uudelleen puheeksi.
Tiedän täysin millaista elämää sinä elät. Elin itsekin samanlaisessa helvetissä 15 vuotta. Vuosi toisensa jälkeen mietin, mitä miehelle "olisi tehtävissä", jotta hänellä olisi aikaa myös minulle. Kävimme perheneuvolat sun muut, jonne mies lähti mukaan, jotta minä "saisin mielenrauhan". Avioliitto hänen mielestään oli kaikilla aviopareilla sellaista kuin meillä. Hän jopa suoraan sanoi, että se on hänen mielestään "yya-sopimus veronmaksajien aikaansaamiseksi".
Erosin reilu vuosi sitten. Elän tätä nykyä lasteni kanssa onnellisempana kuin koskaan. Minulla on ihana miesystävä, jonka kanssa elämä varmasti joskus tulevaisuudessa on sitä, mitä parisuhteelta kaipaan.
Sinulle sanoisin, että älä odota syksyä, älä ensi kuuta, älä seuraavaa viikkoa, vaan tee irtiotto. Ala elää omaa elämääsi. Sinun elämäsi on liian lyhyt elääksesi sitä miehesi toiveiden mukaan. Hyvässä parisuhteessa molemmilla on arvo ja toistensa kunnioitus. Miksi olla liitossa, jossa ei toisen kanssa halua olla? Minulla meni sen ajatuksen ymmärtämiseen liian kauan. Tätä nykyä mietin, että miksi en lähtenyt jo aiemmin.
Minulla on ihana miesystävä, jonka kanssa elämä varmasti joskus tulevaisuudessa on sitä, mitä parisuhteelta kaipaan.
odota vaan muutama vuosi niin mieli muuttuu taas....
Kiitos kannustavasta viestistä. Kirjoitan vasta nyt vastauksen, koska käytn tätä keskustelu työpaikalta (en uskalla kotoa käsin, koska mieheni lukee usein sähköpostini en kyllä varsinaisesti asiaa kieltänytkään ole)
Otin eilen "härkää sarvista" herätin aamulla mieheni lenkiltä tultuani ja halusin jutella. kerroin tilanteen että vin huonosti tässä suhteessa ja minulal on diaknotisoitu vatsahaava, joka ei lähde parantumaan ennen kuin selvitän asiani hänelle. Hän kielti minua kertomasta hänelle että parisuhteessamme olisi jotain ongelmaa ja sanomasta että lähden poikani kanssa hänen elämsätään, koska hän pelkää tekevänsä jotain sellaista että se tuhoaa minun ja lapseni elämän lopullisesti. En tieä mitä hän tuolla topdellisuudessa tarkoitti: itsemurhaa (toivottavasti ei sitä että hän tekisi meille jotain). Hän syyttää itseään, että hän on omalla tämänhetkisellä vahän normaalia heikommalla taloudellisella tilanteellaan tuhonnut avioliittomme. sanoin, että tunteet eivät oel rahasta kiinni vaan nyt on kysymys siitä ettei meidän välillä varmaan koskaan oel ollut todellsita rakkautta. Annan hänen sulatella asiaa ja kerroin että minun on pakko kertoa miltä minusta elämämme tuntuu. Pyysin häntä mukaan parisuhdeterapiian, johon en kylläkään saanut tänään aikaa. Sinne hän ei suostu lähtemään, koska siellä tehdään "toisesta syntipukki". Pidin asiaa sen verran vakavana, että soitin salaa välittömästi hänen sisarelleen vikka mieheni vannotti etten saa kertoa sisarelle mitään. (Mieheni veli kuoli väkivallan uhrina 10 vuotta sitten ja sisar ottaa asian vakavasti ja yrittää pysyä mieheni tukena). Annan miehelleni aikaa sulatella asiaa ja nyt häne sanookin kun kysyn hänen vointiaan "että paremminkin voisi mennä".
Poikamme kuunteli eilen saalaa osan keskustelustamme ja oli kauhuissaan jos eroaisimme. Hän sanoi ettei hän halua, että hänellä olsi kaksi kotia ja ettei tiedä mitä tekisi jos eroisimme. Selitin hänelle tilanteen että nyt emme ole päättänet erota vaan katsoa asiaa eteenpäin mitä asialle voisi tehdä. Sanoin etten voi taata hänelle ettemmekö koskaan eroaisi. Olen vuosia sitten luvannut pojalleni olla aina rehellinen vaikka totuus satuttaisikin.
Poikani sanoi että hänen kaverinsa perhe on eronnut ja pojalla menee koulussa huonosti ja voi pahoin, jollaista tilannetta hän ei itselleen halua. (Tässä perheessä tosin on äidillä alkoholiongelma, jota poikani ei tiedä.)
Annan ajan kulua ja mieheni ja poikani tottua tilanteeseen! olen päättänyt olal rehellinen tunteideni suhteen, koska vatsani on heti parantuntu ja kipu vatsasta poissa.
Omien vanhempieni avioliitto olsi rakkaudeton ja käytyäni viime viikolla "maalla" äitini haudalla, päätin että samanlaista kohtaloa en itselleni halua. Haluaisin joskus elää miehen kanssa joa voisin sanoa rakastavani. Nuorena en uskonut rakkauteen, mutta nyt ainakin haluan uskoa.
Jatta
Kiitos vastauksesta oli lohduttavaa kuulla että eron jälkeen elämä sinulla on ollut helpompaa ja samoin toivon minullanikin olevan joa ja kun siihen päädyn. Jotenkin pelkään että avioelämä on jakaisessa avioliitossa samanlaista vuiosien kuluttua, koska moni väittää niin. Ehkä he ovat juuri niitä jotka eivät ole itse uskalataneet ottaa eroa. Eniten kuitenkin pelkään jääväni aivan yksin. Avioliiton myötä minulla ei ole lähes yhtään ystävää ja peloittaisi tulla tyhjään kotiin kun lapsi on isänsä luona viikonloppuna. Mutta onhan siinä hyvätkin puolet, minulla on vihdoinkin aikaa lukea kirjoja.
Pelkään että ajaudun samanlaiseen suhteeseen pian uudelleen yksinäidyyden pelossa ja silloin erosta ei olieis mitään hyötyä.
Ettekö huomaa vaiko ole humaavinnekaan? Johan tuo on lopun alku. Ei kannata ruikuttaa jos kaksikymmentä vuotta palvelee eikä saa siltikään vasta kaikua!
Sun kirjoituksesi voisi olla mun kynästä!Juuri tuollaiselta minustakin tuntui meidän liitossa.Meillä tosin useampi lapsi ja arki heidän kanssaan vei mun ajan.Mies ei juurikaan osallistunut kotihommiin,vaan käytti kaiken aikansa ja tarmonsa töihin.Se oli ykkösasia hänen elämässään.On sen nyt eron jälkeen itsekin myöntänyt ja katuu iha hirveästi,ettei ajoissa tajunnut mikä on tärkeintä!
Myös mustasukkaisuus ja henkinen väkivalta olivat ne syyt,etten jaksanut enää.Liian kauan vitkuttelin eropäätöstä ja nyt ottaa sitten aikansa toipua henkisesti tuollaisesta elämästä.
Minä myös katsoin haikeana pareja,jotka yhdessä touhuavat ja perheenä ovat yhteinen kokonaisuus.Ex myös on kertonut,kuinka häneen sattuu nyt,kun katsoo onnellisen oloisia perheitä ja kun tajuaa,ettei meidän perhe enää koskaan ole yhdessä!
Mulle ex sanoi eropäätökseni tehtyäni,että miksen aiemmin tarttunut häntä hihasta ja kertonut tunteistani!Hän olisi kuulemma kuunnellut minua ja halunnut parantaa tapansa.Kyllä olen yrittänyt puhua,mutta meillä ei olut sama kieli,puhuin ikäänkuin toisen ohi.Tottakai on omaakin syytäni,että päästin asiat lipumaan liian pitkälle,aloin katkeroitua ja tunteet miestäni kohtaan kuolivat vuosien mittaan täysin.
Sinulle sanoisin,että jos sulla yhtään on tunteita miestäsi kohtaan ja halua jatkaa,istuta se miehesi tuoliin ja puhu,puhu ja taas puhu!Kerro,mitä olet miettinyt ja miltä sinusta tuntuu.Kysy,mitä miehesi tuntee ja onko teillä halua jatkaa yhdessä.Onnea sinulle!
kiitos viestistä. Ikävää mutta totta! En usko että minulla on enää tunteita miestäni kohtaan jäljellä ja en edes muista onko minulla niitä koskaan ollutkaan! Ylitän silti puhua ja aloitin eilen aamulla, enhän mitään puhumalla häviäkään tai ainakin uskon niin. Mieheni ensireakstio oli,että hän on syyllinen avioliittomme rikkoutumiseen, koska hänellä on omasta mielestään nyt heikko taloudellinen tilanne. Hän pelkää että jos puhun vielä erosta niin hän tuhoaa minun ja poikani elämän lopullisesti. Toivottavsti se ei tarkoita sitä mitä oletan. Hän uskoo rahan tuovan onnen. Yritin snaoa että tässä ei ole kysymyksessä raha vaan ne tunteet: onko meillä koskaan ollut rakkautta toisiamme kohtaan. Uskon niin että jos todella rakastaa niin silloin haluaa olla yhdessä. Nuorena en uskonut rakkauteen, koska vanhempieni avioliitto oli rakkaudeton. Muutamat ystäväni ovat sairastuneet vakavasti ja voivat kuolal. Aloin ymmärtää että elämä on liian lyhyt kulutettavaski rakkaudettomassa avioliitossa ja vielä yskin. Nyt uskon tai ainakin haluan uskoa että rakkautta on olemassa. Haluan miehen joka todella rakastaa minua kaikkine vikoineni ja jota myös minä rakastan sellaisena kun hän on. En halua olal kenellekään "äiti", joka hoitaa myös aviolliset velvollisuudet. Olen vielä nuorehko 46 v ja ehkä myös viehättävän näköinen. Viiden vuoden kuluttua olen yli 50 ja vaidevuosissa, jolloin uuden puolison etsiminen on aina vaikeampaa ja josko edes kiinnostakaan. Avioliitossamme olen ollut masentuntut ja väsynyt. Koulussa hvyin pärjäävä lapsemme on kannustanut minua eteenpäin. Äitiys on ollut minulel tärkeää ja olen pelännyt päivittäin menettäväni poikani. Olen suojellut häntä ennekolta kaikislta mahdollisilta onnettomuusriskeiltä, mutta nyt olen onneksi tullut järkiini. Rakkaudenkaipuuni olen tyydyttänyt sillä että olen ollut usein ihastunut lähipiirin miehiin. Heiltä saatu pieni kiitos ja huomaavaisuus ovat piristäneet päiviäni ja olen jaksanut taas yhden päivän eteenpäin. Jotain on ollut elämässäni pielessä ja pitkään. Toivottavasti tulevaisuus on parempi. Ei voi tulla muutosta jollen yritä, vaikka se satuttaisikin miestäni.
Jatta
omista tunteistasi ja teoistasi ja niin om imiehelläsikin!Yliarvioit oman merkityksesi kun pelkäät satuttavasi miehesi tunteita. Jestas! hänen tunteensa eivät ole sen merkityksekkäämmät kuin sinun tunteesi. Hän ei väitä sinusta, jos hän on normaali älyinen hän tietää että sinä et pidä hänestä. Olet vain tyhmä manipuloinnin uhri.
Jatalla on oma elämä elettävänään ja miehellään omansa, joko saman katon alla tai erillään. Itsemurhalla ja muilla tekosilla pelottelu on viimeinen temppu, joka osoittaa sen ettei mitään hyvää voi tuossa avioliitossa enää olla. Jos mies uhkauksensa toteuttaisi, se olisi hänen nk. henkilökohtainen ratkaisunsa eikä millään tavalla Jatan vastuulla. Tässä on yks aika tärkee kohta, jossa ihminen menee harhaan; vastuuttaa itsensä toisen tunteista, tunteettomuudesta, vaikeuksista, elämästä.
Olet Jatta pojallesikin parasta silloin kun voit itse hyvin ja saat omaa voimaa omaan elämääsi. Usko pois.
Ja mitä tulee eron jälkeiseen yksinäisyyteen ymv., kaikki on silloin itsestäsi kiinni ja kannat vastuun elämäntyylistäsi. Ajattele eroa uutena mahdollisuutena. Mieti mitä kaikkea teet sillä parisuhdeahdistuksesta vapautuneella energialla; aikaa ja ajatusten vapautta on. Otat uusia harrastuksia, herättelet vanhoja kiinnostuksen kohteita, kutsut kotiisi ketä haluat, otat yhteyttä vanhoihin tuttuihin ja ystäviin...jne. Alat siis elää itsesi näköistä elämää, täysillä!
Toivottelee erosta selvinnyt keski-ikäinen nainen
kiitos kannustavasta vastauksesta!
voi hyvä tavaton, naiset keskustelevat, sen voi lukea..on se kumma juttu kun asiat menevät pieleen, aina se mies on kummajainen. Voi mitä itsekkäitä ovatkaan ns.tunnolliset äidit. miettikääs vähän kirjoittajat mitä "ohjeita" annatte. kyllä on karmivaa luettavaa. luulette antavanne mielipiteillänne hienoja myötätuno/ohjeita mitekä pitää avio-avoliitossa menetellä, kamalaa tekstiä. eiköhän jatta sinunkin kannattaisi vähän pysäytellä ajatuksenjuoksua, mieti missä ovat todelliset syyt, että avioliitto ei maistu sellaiselle kun siitä on romantiikan lehdistä tai ns.naistenlehdistä lukenut. kasva hyvä ihminen aikuistu ja elä, älä valita julkisesti taitamattomuuttasi.
Kiitos ihanasta vastauksesta. Käynkin tässä kaupasta ostamassa laput silmille kuten hevosilla aikoinaan. Näin voin luopua kaikista omista toiveistani ja antautua kaikin voimin mieheni toiveiden toteuttamiseen. Miehellähän ne ohjakset pittää olla ja meidän naisten on toteltava kiltisi. Ei väliä vaikka olisimmekin yksin, sillä miehen kylkiluustahan se nainen luotiinkin. On ihanaa sitten vanhana mummona muistella sitä elämää jonka uhrasi miehelle ja ihmetellä missä se oma elämä oli. Silloin suuni on mutrussa, valitan kaiesta ja ennen kaikkea annan muille ohjeita kuinka elää. Tätähän tarkoitit aikuistumisella?