Olen nyt seurustellut tyttöystäväni kanssa kohta lähes 3 vuotta. En usko, että tästä tulee mitään. Haluaisin kyetä jättämään hänet, mutta en taida osata ja pelkään eron jälkeistä aikaa.
Tyttöystäväni varmaankin rakastaa minua yli kaiken. En epäile. Mutta hänelle on ilmeisesti vaikeaa olla rehelline. Pelkää minun mustasukkaisuuttani muka. En ikinä ole ollut "sairaalloisesti" mustasukkainen, enkä varsinkaan siitä hänelle puhunut, joten hänen pelkonsa on täysin aiheeton. Hän pitää minut oikeastaan elämänsä ulkopuolella. En tunne hänen yhtäkään ystävää, muutaman olen tavannut joitakin kertoja. Tyttöjä hekin. Jos näemme, olemme kahdestaan. Muutaman kerran olen kutsunut hänet ystävieni kanssa viettämään aikaa ja juhlimaan. Mutta hän kokee minun ystäväpiirini jotenkin ylempiarvoisiksi, kuin hän itse olisi, eikä pidä mukana olosta.
Vuosien varrella on oma palava rakkauteni muuttunut. En tiedä edes että mitä tunnen häntä kohtaan. Rakastan varmaankin, mutta en intohimoisesti. Kohta menen armeijaan ja sen jälkeen mahdollisesti muutan pois hänen luotaan opiskelemaan.
Olisiko suhteella siis edes teoreettiset mahdollisuudet onnistua?
Pelottaa ajatus yksinolosta. Pelottaa ajatus siitä, että joutuisi kertomaan kaikille erosta. Sukulaisille ja ystäville ja kaikille...
Toisaalta en tiedä, mitä tarjottavaa tällä suhteella minulle enää olisi. Olo on kamala.
Jos päädyn jättämään hänet, mitenkä se olisi viisainta tehdä? En ikinä ole jättänyt ketään. Miten pärjään itse sen jälkeen?
Tyttöystäväni varmaankin rakastaa minua yli kaiken. En epäile. Mutta hänelle on ilmeisesti vaikeaa olla rehelline. Pelkää minun mustasukkaisuuttani muka. En ikinä ole ollut "sairaalloisesti" mustasukkainen, enkä varsinkaan siitä hänelle puhunut, joten hänen pelkonsa on täysin aiheeton. Hän pitää minut oikeastaan elämänsä ulkopuolella. En tunne hänen yhtäkään ystävää, muutaman olen tavannut joitakin kertoja. Tyttöjä hekin. Jos näemme, olemme kahdestaan. Muutaman kerran olen kutsunut hänet ystävieni kanssa viettämään aikaa ja juhlimaan. Mutta hän kokee minun ystäväpiirini jotenkin ylempiarvoisiksi, kuin hän itse olisi, eikä pidä mukana olosta.
Vuosien varrella on oma palava rakkauteni muuttunut. En tiedä edes että mitä tunnen häntä kohtaan. Rakastan varmaankin, mutta en intohimoisesti. Kohta menen armeijaan ja sen jälkeen mahdollisesti muutan pois hänen luotaan opiskelemaan.
Olisiko suhteella siis edes teoreettiset mahdollisuudet onnistua?
Pelottaa ajatus yksinolosta. Pelottaa ajatus siitä, että joutuisi kertomaan kaikille erosta. Sukulaisille ja ystäville ja kaikille...
Toisaalta en tiedä, mitä tarjottavaa tällä suhteella minulle enää olisi. Olo on kamala.
Jos päädyn jättämään hänet, mitenkä se olisi viisainta tehdä? En ikinä ole jättänyt ketään. Miten pärjään itse sen jälkeen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Se armeijaan ja sen jälkeen muualle opiskelemaan meno, on hyvä tapa etääntyä siitä ihmisestä pikkuhiljaa. Ette voi olla kovin paljoa yhdessä ja silleen. Voit kysyä siltä, että mitä mieltä on suhteen jatkosta, nyt kun sä lähdet armeijaan ja sen jäkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan/töihin. Sanot sille, että olis varmaan parasta pistää suhde silloin poikki, niin ei kummallekaan iske älytön ikävä ja turhia paineita noin muuten. Voit sen kuuluisan "voidaanhan me olla edelleen kavereita"
Onhan se varmasti vaikeaa, kun ensimmäisen rakkaussuhteen joutuu lopettamaan ja koettaa alkaa elää yksin - ainakin jonkun aikaa. Sitä kutsutaan itsenäistymiseksi ja se kuuluu normaaliin kasvuun ja kehitykseen.
Naisen kannalta on vähän epäreilua, jos pidät suhteen yllä intin ajan ja nainen "odottelee" sinua... sitten ilmoitatkin heti, että se on loppu...
Mutta parempi ja helpompi teille molemmille on lopettaa suhde nyt kuin sitten vasta kymmenen vuoden ja parin lapsen jälkeen...
ongelmia oman itsetuntonsa kanssa. Minä käyttäydyin nuorempana täysin samoin kuin hän. Enpä neuvo enempää, mutta ehkä hän kaipaa hyväksyntää ja pelkää torjutuksi tulemista ja muodostaa siksi tuollaisen "kuoren" itselleen..