Äiti ei soita. Äiti ei pyydä käymään. Äiti ei ikinä kysy mitä minulle kuuluu.
Jos menen käymään, äiti tekee omiaan, ei montaa lausetta kanssani vaihda. Isällä työkiireet, ei puhuta kuin hänen asioistaan.
Miniä on noussut ykköseksi, onhan hän tuottanut maailmaan kaksi jälkeläistä ja tehnyt äidistä ja isästä mummon ja vaarin. Mitä siis minusta enää välittämään, enhän minä enää mitään tarvitse, aikuinen ihminen.
Jos menen käymään, äiti tekee omiaan, ei montaa lausetta kanssani vaihda. Isällä työkiireet, ei puhuta kuin hänen asioistaan.
Miniä on noussut ykköseksi, onhan hän tuottanut maailmaan kaksi jälkeläistä ja tehnyt äidistä ja isästä mummon ja vaarin. Mitä siis minusta enää välittämään, enhän minä enää mitään tarvitse, aikuinen ihminen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Kerro äidillesi miltä sinusta tuntuu,
kerro tai kirjoita tuo mitä tännekkin.
Sinun tunteesi ovat yhtä tärkeitä kuin muidenkin.
Äitisi tarvitsee herätyksen.
Äitini (isäni poismennyt jo varhain)on osoittanut kaiken huomionsa vanhemmalle pojalleen ja tämän vaimolle..
Koskaan ei ole soittanut. Eikä kysynyt kuulumisia. Ei pyytänyt käymään. Joka juhlapyhä vietetään ilman muuta toisen lapsen ja perheen kanssa. Ei kyselyjä. Pakolliset kortit.
Kunpa ei lähettäisi niitä. Tekninen muistaminen. EHkä isäni kuoleman jälkeen itse havaitsinkin, minun ja äitini välillä ei ole koskaan ollut kiintymyssuhdetta. Kipeä, mutta todellinen asia.
Lakkasin itse ottamasta kontaktia, kun näin välinpitämättömyyden. Juuri, kotona käydessä, alkoi vain kaikenlainen pakeneminen muualle, vaikka sitten saippuasarjoihin, sen sijaan, että olisi välittänyt kuulumisiani koskaan kysellä.
Itse kerran suoraan kysyessäni (silloin, kun vielä sydämeni oli auki), miksi ei rakasta, miksi ei välitä kuulumistani, miksi ei koskaan soita, miksi vain toisen lapsen elämä on huolehtimisen ja arvostamisen arvoinen..
Välttelevä vastaus.. hän ei kysele, jos ei itse kerrota.. jaloon muotoon puettu välinpitämättömyys. Kylmyys. Manipulointi. Veljeni perheen manipulointi, valheita minusta kertoen, sekä tapahtumista - joissa aina kieltäytyi näkemään oman osuutensa.
Miniälle ainakin sopi se, tyttären roolin itselleen omaksuminen ja veljensä sisaren poishylkiminen, mitä ilkeimmin sanoin poiskarkoittaminen.
Anteeksi on ollut vaikea antaa, ylimielisyyttä, mikä on ollut kohdattavissa.. kun oma isä poissa kaukana, saavuttamattomissa. Ja jäljelle jää raadolliset suhteet, joissa yksi halutaan sulkea ulkopuolelle. Näin tapahtuu, ehkä useamminkin.
Ylpeys ja omahyväisyys, perhesuhteissa. Katoaa rakkaus, jos valovoimaisin katoaa. Kateus ja omimisenhalu, puoltenhaku, kuka kenenkin puolella.
Erikoista, että jos on kokenut silti toisen vanhemman osalta välitöntä rakkautta, kuolema osoittaa sen selvemmin, mikä jää puuttumaan.
Sydän vuosikaudet kipeänä. Parenenko koskaan niistä haavoista, joita viilletty, välinpitämättömyydellä. Katkeruudella. Omahyväisyydellä. Itsekkyydellä.
Äitiys tabu. Siihen ei saisi koskea. Vaan aina pyydetään katsomaan peiliin. Entä jos peilit puhki? Ja enää ei vastaa muu, kuin tyhjyys siitä, mikä jäi saamatta.. yritys lapsen suuri olla kaikella tavalla rakastetteva, hyvä.. kylmille äidilleenkin. Totuus paljastuu ikävästi usein vasta aikuisiässä.
Tyhjyyttä, riittämättömyyttä kokevat lapset. Ihan todellisesta syystä. He eivät riittäneet tunteidensyöjilleen. Tai riittivät niinkauan, kun heissä oli syötävää. Ehdollinen rakkaus. Aika monen, tuntuu olevan, kokemuksena kantaa.
Depressiot. Itsemurhat.
I rest my case.
Ota puheeksi äitisi kanssa, vaikka olet kahdestaan hänen kanssaan.
Äiti voisi ymmärtää, kun kerrot miten pahalta sinusta tuntuu tällainen tilanne.
Ymmärtän sinua hyvin ja voin sortua itsekkin samanlaiseen käytökseen, kun vanhempi lapsi käy kylässä ja varsinkin nyt kun hänellä on pieni tyttö.
Kiitos kirjoituksestasi ja minuun se ainakin kosketti ja pisti ajattelemaan niin se voisi tehota myös äitiisi.
Mitä jos näyttäisit kirjoituksesí hänelle tai voisiko hän saada kirjeen, joka on osoitettu hänelle niin, että hän esim. yksin sen lukisi.
Toivon sinulle lämpöistä kevättä ja ennenkaikkea että mielialasi kohentuisi.
Tälaiseen "mustalampaan" rooliin voi joutua kuka vain, mutta oma kokemukseni on, että useinmiten mustalammas on keskimmäinen lapsi. Keskimmäinen on usein oman tien kulkija, koska saa lapsena kasvaa "rauhassa": vanhin on huomion keskipiste, nuorin on lellikki.
Minä olen keskimmäinen kolmesta tyttärestä. Sama tilanne sikäli, että koska kahdella siskolla perheet, he ovat ilman muuta etusijalla. Vanhempieni piirongin päällä on kuvat heidän perheistään, mutta ei minusta ja miehestäni, koska meillä ei ole lapsia. Liian "epämääräistä" vanhemmilleni, etenkin äidilleni, joka on hyvin konservatiivinen.
Minä en tästä juuri välitä, koska olen aina ollut myös itsenäisin meistä kolmesta. Mutta kyllä täytyy myöntää, että vanhemmat ovat joskus hieman ajattelemattomia. Äitini tekee muutenkin minulle usein vihjaavalla käytöksellään selväksi, että koska en ole antanut heille lastenlapsia, en ole täyttänyt odotuksia, ja tästä syystä minua voi kohdella vähän ylimalkaisesti. Ja äitini mielestä minun pitäisi olla paljon kiinnostuneempi siskojeni lapsista. Äitiäni ylipäänsä kovasti ärsyttää, että arvomaailmani on niin kovin erilainen. Hän on aina halunnut kontrolloida meitä lapsia ja nyt tämän kontrollin menetys minun kohdallani on hänelle kova pala.
Onhan se aika huvittavaa vierailla
lapsuuskodissa, jossa joka piirongin
ja nurkan päällä on yhden lapsen ja perheen
kuvia ihan HELVETISTI, ollakseni nyt kunnolla epäkorrekti...
Mutta niinhän se on osoitus itsellenikin. Olen pianisti, ja kerran kotiin tullessa vierailulle oli pianoni päälle viskattu täyteen hellanlettas -lapsikuvia.. lensivät samantien siitä, ainut instrumentti, pyhä paikkani, oli haluttu anastaa toisen lapsen tappijatkoksille...
Sorry, mutta joskus tuntuu, että äitien aivojen paikalla (JA SYDÄMEN) paikalla pelkkää sahajauhoa. Lisännyt jopa paikkaan lisää veljeni kuvia talossa, omiani poistunut.
Olisiko analyysin paikka ? Hah.
Well, äitini sairas. Panttivankina pianoni, liian menestyksekäs tytär oli vaiennettava edes jotenkin, oman katkeruuden piikkiin.. loistava pojan elämä ja äidin symbioosi, tuhotkaamme tytär ja sisar. Mies ja isä kun rajan takana. Let's rock'n roll.
(Ja ei, en omista diagnooseja.)
He omista(isi)vat kyllä, narsistiset persoonallisuushäiriöt, mikäli minusta riippuisi. Ja ainahan se jostain riippuu, mihin laatikkoon toisemme rakkaudella haluamme määritellä.. ja normaaliuspillereitä siihen.
Kiitos. Ja anteeksi tietty. Heh hee. Ja joopa joo.
Rakas, paha suku.
...äidilläni panttivankina; äitini koettaa keksiä, millä minut saisi "vaiennettua" sopivaksi.
Kun siskojen lapset ovat kyläilemässä, äidilläni on tapana olla puolihuolimaton kuulonsa suhteen, kun yritän jotakin sanoa: "Anteeksi, mitä sanoitkaan...?" Koko ajan on kskittyminen korostuneesti lapsenlapsissa.
Kiitos itsellesi runollisesta tekstistäsi. Runolla on ilmaisuvoimaa.
huunokuuloisia äitejä..
jostain lähtien (tosin omani vetoaa yhtäkkiseen luutuneeseen korvaansa samalla - syy vaiko seuraus halusta olla kuulematta :P)
Ikäviä kokemuksia. Millaisia ihmisten sisuksiin kätkeytyykään, pahuutta suoranaista.
Pelottavaa olisi nähdä kunkin sielu, pure - raakana. Ehkä omakin.. seurauksena koetusta pahuudesta vaíko ihan alkuperäisenä. Uskon tosin, että joskus sielu on puhdas ja valkea, pahuuden kohtaaminen tartuttaa omankin - sitten joskus. Kasvoihin piirtyy sisin?
Kyse on vallankäytöstä. Nää mustalampaat on usein just itsenäisiä, lahjakkaita, erilaisia jotenkin, totutun rikkojia - yhteistä niille on, et niitä ei voi helposti kontrolloida. Ja iso osa äideistä ei pääse kontrollinhalusta koskaan eroon. Ja kun huomataan et toi yks ei "tottele" enää, niin sille sitten kostetaan piikittelemällä, vihjailemalla yms. tai vaikka just laittamalla vain muiden lasten kuvat esille. Kyllä vain, keinoja löytyy. Joskus tulee miettineeksi mitä kaikkea sisältyykään "äidinrakkauteen".
Mielenkiintoinen olisi
aihepiiri tutkia..
Millaisia keinoja kukin
on kokenut 'äidinrakkaudesta'
ja missä kohtaa sisarussarjaa..
Suoraainen pahuus on paha nähdä
lähisuhteissa, mieluummin kai
sen haluaa kiistää, kuin todeksi
nähdä?
Tiedostamaton pahan koston kierre?
Ja nämä, jotka (lahjakkaat lapset)
tiedostavat sitten enemmän, eivätkä
ole kontroillatavissa, joutuvat tosiaan
usein varmasti jäähylle, boikottiin..
ja erinäisin keinoin on osoitettava
heidän paikkansa, kun eivät palvele
äitiensä minäkuvan jatketta
Kuvat katoaa, toiset kuvat tilalle.
Selkä(lihava, pullan kyllästämä)käännetään (koettu ihan konkreettisesti) perhejuhlissa
pöydässä ja puhutaan niin, ettei tarvitse olla
katsekontaktissa siihen lapseen,
joka ei toteuta äitinsä fantasioita.
Fantasian toteuttajalapset saavat kaiken
palvonnan kyllä :)
Musta 'äidinrakkaus' -
melkein huvittaa,
jos ei itkettäisi
ja suututtaisi.
Epäkypsät,
itsekkäät
manipuloivat
ja narsistiset äidit
Hehän osaavat olla
kyllä usein kyllä
varsin hurmaavia,
ja ulospäin antaa
kuvan moiteettomuudestaa,
usein ehkä jopa
marttyyrin viittaa
kantaen :)
Jess, kaikki supermutsit!
hautajaiskutsua,
niin päästään
omillemme ja
esitetään osamme
yhtä moiteetta myös
näille rakkausäideille
Lapset äidin fantasioiden toteuttajina, korjaamassa äidin minäkuvaa... näinpä se usein juuri on.
"Keskimmäinen on usein oman tien kulkija, koska saa lapsena kasvaa "rauhassa": vanhin on huomion keskipiste, nuorin on lellikki."
Noinhan se voisi pinnalta näyttää, muttei aina ole läheskään noin mutkatonta.
Mutkatonta ei ole mikään, totuus on aina jossain siellä "välissä", melkein saavuttamattomissa.
Mutta tämä on minun kokemukseni, ja siinä on siksi hivenen totuuttakin.
Anekdoottiset jutut yleensä ovat.
mikä tahansa otos on aina liian pieni. En ole väittänyt, että yleistän.
Totuuden kannalta mikään otos ei ole liian pieni. Jos totuutta ei halua nähdä, ja vain oma totuus on realismia, niin sille asialle en minäkään paljoa mahda :)
usein herättäjänä, tässä tapauksessa keskustelun herättäjänä. Mun käsittääkseni moni keskustelu perustuu juuri yleistämiseen ja siihen, mitä siitä seuraa.
Äitiyttä on tapana ylistää pyyteettömän rakkauden esimerkkinä - niin, helppoahan on rakastaa pikkulasta, joka on aikuisesta täysin riippuvainen.
Entäpä aikuistunut lapsi, josta tulikin jotain aivan muuta, kuin mitä äiti fantasioissaan kuvitteli. Ja tällä lapsella on lisäksi vielä eri arvomaailmakin kuin äidillä.
Olisi joskus kiintoisaa nähdä, että tätäkin äitiyden puolta käsiteltäisiin jossain (vaikka sitten kirjallisuudessa, teatterissa) rehellisesti. Aihe on edelleen tabu. Asiaa lähestytään kyllä, mutta ei koskaan oikein todella.
Tottahan äiti aina jotakin tuntee omaa lastaan kohtaan, mutta rehellisyyden nimissä olisi kyllä syytä heittää romukoppaan "pyytetön äidinrakkaus" ja alkaa käsitellä aihetta sen ansaitsemalla tavalla. Kaikilla voisi olla silloin vähän helpompaa.
Pientä lasta on helppo'rakastaa'ja peilata häneen toiveitaan ja fantasioitaan, saada vastarakkautta hoivastaan. Kierre.
Murrosiän rajanvedot, irroitus.
Kuinka moni äiti päivittelee tuon 'ehjän' rakkautensa menetystä, jonka on symbioosissa saanut jatkeeltaan.
Rakkaus kysyy voimia ja suuruutta, rakastaa itsenäiseksi olioksi kehittyvää olentoa, joka ei enää riipu kiinni, eikä tee, niinkuin käsketään.
Itsekin muistan ikuisesti oman äitini sanat, että 'sä olit niin helppo ennen rippikoulua, mutt sitten tapahtui jotain'... kertoi aika paljon, loukkasi.
Se asenne seurasi nuoruuteen ja aikuisuuteen. Niinkauan kuin olin helppo ja peili... huomio, itsenäiseksi kehittyneenä, huomio, välittäminen ja 'rakastaminen' katosi, manipulointi ja monituiset valheet astuivat kyllä esiin.
Äitien psyykeet. Mielenkiintoinen aihe. Mutta tosiaan aika vähän käsitelty, murrosiän jälkeiset suhteet, äitien ja lapsien välillä.. Lapsuusiän traumoja sitäkin enemmän.
Jatkumon avoin selvittely ja puhuminen.
Onko se mahdoton alue puhua, rehellisesti? Kertoa. Koska omaa pesää ei saa liata?
Kunnioita 'vanhempiasi' (vaikka he eivät olisi kunnioittaneet sinua)- myytit estämässä avointa keskustelua.. mielen sairaudet.. mielenkiintoisia alueita, mitä tapahtuu tosiaankin suhteissa juuri näiden irroittautumiste aikoihin.. ja miten syntyvät ns. mielen sairastumiset.. kuitenkin usein juuri oireet varhain - vaan miksi?
Äitiyteenhän on tavallaan kielletty sanatta kajoaminen, biolääketieteen jälkeen.. syyllistäminen, eikä edes syyn etsiminen ole in.
Käsien peseminen ollut liian kauan muodissa, aika katsoa peileihin - ja äiteihin.
Jos tarpeeksi kärsimykset kasvaa, liian monilla.
Todellakin pistivät miettimään, nyt kun olen itsekin äidiksi tulossa...minuakin "kirottiin" esimurrosiässä, kun olin lupaa kysymättä mennyt kaverilleni yöksi (jota isäni vihasi): "Sulle tapahtui siellä jotain" (olin riehunut ja ensimmäistä kertaa huutanut kovaan ääneen etten tottele isääni, kun tämä käski minut kotiin). Meni sitten selittelemään "kohtauksestani" pitkin kyliä (epäili, että minut oli HUUMATTU kun niin lujaa huusin ja raivosin), kivaa oli olla silmätikkuna sen jälkeen pienellä paikkakunnalla. :/ Muistutti monta vuotta käytöksestäni ja huokaili jotain tyyliin "veljesi eivät koskaan käyttäytyneet noin". Joo, anteeksi nyt vaan että pidin tärkeästä ystävästäni kiinni ja sain ensimmäisen raivokohtauksenikin! Olisi kai pitänyt olla 18-vuotiaaksi asti se sama nössö, joka ei koskaan sanonut vastaan...tuon tapauksen jälkeen isäni ja minun välit kiristyivät. Hän alkoi spekuloimaan mm. iltaisia menojani kirjastoon ja luuli tosissaan, että seurustelin jonkun aikuisen miehen kanssa (vaikken edes ensisuudelmaani ollut vielä kokenut)!! Eli madonnasta huoraksi kuukaudessa...
Nyt kun aikuisena olen sairastunut vaikka mihin (mielenterveysongelmia), tässä on alkanut huomata ettei isäni ollut sen parempi; tunnistan hänellä olleen samoja oireita kuin minullakin. Ääneen niistä ei tietenkään sovi puhua, koska jokaikinen poikkeava juttu leimaa hulluksi...
Moni äiti on keskenkasvuinen, pikkutyttö.
Minun äidilläni on ollut aina tapana kiukutella ja oikutella isälleni, nalkutuksesta puhumattakaan.
Nyt kun olen aikuinen, ja en millään tavalla äidistäni riippuvainen, niin äiti on alkanut kiukutella ja oikutella minulle ihan kuin isälleni. Se on ainoa keino "testata" minua, ja kun en korvaani loksauta näille pikkutytön temppuiluille, niin äiti on aika turhautunut suhteeni.
Kyllä "äidinrakkaus" on usein aika ehdollistunutta, loppujen lopuksi. Toki äidit aina jollain tavalla lapsiaan rakastavat, mutta se miten se ilmenee, onkin pohdinnan paikka.
Mielenkiintoinen aihepiiri tämä! Hyvät kommentit!
meidän tyttärien
pikkuäitien,
ehdollisesti usein
rakastettujen pohtia
ja avata muillekin
kokemuksiamme ja siten
aina ehkä jonkin verran
parantaa omiakin sydämiämme
hyvää pääsiäistä omalle pikkuäidilleni
joka ei yhteyksiä koskaan ota, muutoin kuin
pakollisella kortillaan, johon oikein tittelin raapustaa.. ja pikkutyttö väsyi itsekin pelkkiin muodollisuuksiin, kun hoksasi, muuta ei välillämme koskaan ollutkaan (siitä lähtien, kun ei enää oltukaan pikkutyttöjä äitien omaa kuvaansa ihailla tytärtensä kasvoissa) eikä tule koskaan olemaankaan. SYdäntään on jossain vaiheessa suojeltava, ja jopa kovetettava. NIinhän tekivät pikkutyttöäitimmekin.
Hyvää pääsiäistä, jos joskus vaikkapa omankin kuolemani jälkeen nettiviidakosta oma pikkuäitini hoksaa: Tuohan oli tyttäreni viesti.
Iloista Pääsiäistä siis sille äidille, jonka toivoin enemmän välittävän, arjestani kiinnostuvan.
Tytär ilman äitiä, aina.
minun äitini ei ole välittänyt minusta oikeestaan koskaan. Aina kun käyn kylässä niin kertoo vanhemmista sisaruksistani kuinka hyvin heillä menee ja kuinka hyviä ihmisiä ne ovat. Minä olen tullut siihen tulokseen , että jotkut vanhemmat voivat olla kyvyttömiä huomaan nuorimmaisten tarpeita. Kun kerroin äidille, että minulla menee hyvin ,niin tokaisi vaan , että ei voisi vähempää kiinnostaa...vielä sitä vanhempanakin oottaa, että sais vanhemmilta hyväksyntää, Mutta minä en jaksa enää sitä odottaa, niimpä sanon itse itselleni sen mitä haluaisin äitini sanovan ja annan sen itselleni. Katson joka aamu peiliin ja sanon iitselleni, että, sinä tintti olet mukava ihminen.
Oma äitini on aivan samanlainen.Häntä ei kiinnosta pätkääkään mitä minulle kuuluu,tai saatika mitä hänen lapsenlapsilleen kuuluu.Minulla itselläni on siis kaksi lasta.Hän ei ole oikeastaan lasten saannin jälkeen ollut millään tapaa kiinnostunut asioistani.
Ei koskaan pyydä käymään,ei jouluna,ei pääsiäisenä,ei milloinkaan,vaikka asuukin viellä aivan lähellä.Ei koskaan soittele,jos minä en soittaisi,niin eipä varmaan hänestäkään kuuluisi koskaan mitään.En oikeen ymmärrä,että mikä tässä asiassa mahtaa olla kyse?Kaikki lapset kaipaavat omia vanhempiaan,vaikka aikuisia olisivatkin.Ei vanhemmuus minusta siihen lopu,että täyttää 18,niin sen jälkeen ei ole enää vanhempia.
Minulla on ainakin sellainen olo,että minut on hylätty.Ja säälin myös lapsiani,koska heilleekkään ei muodostu suhdetta omaan mummoonsa,joka voisi olla rikkaus heidän elämässään.Tavallaan olen alkanut tuntemaan enemmän,vain vihan tunteita omaa äitiäni kohtaan.
Soittoja ei kuulu, ei kysymisiä kylään pääsiäisinä, jouluina tai juhannuksina.. (omistatutunut toiselle lapselleen sitäkin enemmän ja sisar hyväksyy kovin mieluusti asetelman) täydellinen unohdus (pakolliset kortit tekstattuna, niinkuin aina ennenkin - jonkun värssyä siteeraten, ei koskaan omia ajatuksia tosin)..
Täydellinen hylkäys, ulospäin kaiken piti olla aina moitteetonta. Väsyin teennäiseen kontaktinylläpitoon, kun näin tyhjät kuoret. What's the point. Eikä puhelinsoittoja ole.
Ilmeisesti tämä ei ole harvinaista. Jokin yhteinen "syndrooma" tietynikäisillä äideillä vai mikä on tunnekylmyyden nimi. Pelkkä välinpitämättömyys ja oma narsismiko.
Surullista. Tiedän, miltä sinusta tuntuu.
Hyvää kevättä sinulle.