Kuinka kauan kestää, että pääsee irti? Siitä on saatana jo seittemän vuotta. Silti ajattelen häntä joka päivä. Ja tuntuu valheelta viettää elämää toisen kanssa.. elämä on perseestä.
Kuinka kauan?
sisällä mustaa
122680
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Miksi erositte? Siis saatanko minäkin vielä viiden vuoden päästä kaivata. Itsellä vajaa parivuotta ikävää, joka on matkan varrella muuttanut kyllä muotoaan. Se joku juttu siinä tuntui vaan niin ainutlaatuiselta, että vieläkin välillä on pakko päästää pari kyyneltä. Olen kyllä miettinyt, että olisiko se ollut niin täydellistä jos se ei olisi loppunut....
pääset kyllä irti.
Muistot ja tunteet pysyvät silti sydämmessäsi.
aina.
Ei ole vielä onnistunut unohtaa ja erosta on yli 20 v. Kaipa ne muistot ja kaipaus on tarkoitettu pysyviksi tunteiksi. Joka aamu herään ja muistan tuon ihanan naisen; hymyn, vaaleat hiukset, katseen, tuoksun... Joskus on pakko itkeä, vaikka minä lähdin hänen luotaan ja kuvittelin, että järkisyin pystyy luopumaan - ei pysty.
..eikä päivääkään, etten ajattelisi.
miksi juuri sinun tulisi saada kokea se kaikista suurin rakkaus ja tyydytys esim. saamalla sittenkin takaisin se eksä. Miksi? Miksi? Miksi?
Nykyajan ihmiset on niin helvetin itseensä täynnä. Saatana. Luuletko ettei muut ihmiset ole menettänyt niitä kaikista ihanimpia rakkaitaan. Niin. Miksi sinä olisit jotenkin niin niin paljon erityisempi, erikoisempi, että sun nyt kuitenkin tulisi saada se täyteläisin tunne mitä maa päällään kantaa????? TÄH!
Siksi et ole päässyt irti, koska et ole vielä ymmärtänyt tätä juttua. Kerroin tämän siksi että sinulla olisi helpompi pikkuhiljaa päästää irti, tarkoitus ei ollut olla ilkeä. Tämän saman voisi sanoa monelle monelle muullekkin tämän palstan kirjoittajalle. Kuitenkin nämä ihmiset eivät tule ikinä loppumaan ja jokaisen täytyy itse oivaltaa omat juttunsa silloin kun se sopii itselle parhaiten. Olisi elämä tylsä paikka jos ongelmiin tajuttaisiin ratkaisut heti.
Sinun viestistäsi oikein huokuu tunnevammaisuus...
miksi juuri sinun tulisi saada kokea se kaikista suurin rakkaus ja tyydytys esim. saamalla sittenkin takaisin se eksä. Miksi? Miksi? Miksi?
RAIVOAT AIVAN SUOTTA, HÄN VAIN MUISTELEE JA KAIPAA, SIIHEN ON LUPA JOKAISELLA...
Nykyajan ihmiset on niin helvetin itseensä täynnä. Saatana.
JA SINÄKÖ ET OLE ITSEÄSI TÄYNNÄ, TÄÄLLÄ MUIDEN MIETTEITÄ HAUKKUMASSA...
Luuletko ettei muut ihmiset ole menettänyt niitä kaikista ihanimpia rakkaitaan. Niin. Miksi sinä olisit jotenkin niin niin paljon erityisempi, erikoisempi, että sun nyt kuitenkin tulisi saada se täyteläisin tunne mitä maa päällään kantaa????? TÄH!
OLETKO VARMA, ETTÄ HÄN SANOI, ETTÄ VAIN HÄNEN PITÄISI SAADA...?
Kannattaisiko vilkaista peiliin, ja ehkä kurkistaa omaan mieleen...jo viestisi sävy kertoo sinusta paljon.
Itse olen kokenut kaipauksen liian syvästi ja monta kertaa. Olen itse tajunnut sen järjettömyyden mihin tuollaiset "turhat" kaipaukset johtaa. En minä tarvitse sellaista kaipausta. Miksi kaivata? Juuri siksi ihmiset kaipaavat, koska luulevat että asiat olisivat sitten paremmin, kun vaan saisivat sen ja sen ja sen. Ei kukaan ihminen ole toista parempi. Kaikki kuvitelmat että toinen ihminen sopisi minulle paremmin kuin toinen, on ihan omasta päästä lähtevää uskottelua itselle, kun ei tyydytä siihen mitä on. Pitäisi vaan saada itseleen enemmän ja enemmän tyydytystä, ja sitten jotenkin heiveröisesti perustellaan sitä sillä että toinenkin olisi onnellinen kun me löytäisimme toisemme. Eikö tähän ajatusmalliin liity aika suuri itserakkaus?
Mitähän tunnevammaisuus sitten mielestäsi tarkoittaa noin yleisesti? :D
Kyllä minä olen todella tyytyväinen etten kaipaa turhia enkä luule voivani omistaa toista ihmistä tai ohjailla hänen halujaan. Enkä minä seurustelisi tosen kanssa ja samalla tosissani kaipaisi toista, mitä järkeä siinä nyt olisi, sehän olisi ihan tyhmää. En sanonutkaan ettei kaipaus ole sallittua ja inhimillistä, se on vaan kaipaajalle kivuliasta ja aivan turhaan, sillä sellaiseen kaipaukseen liittyy harhaluuloja todellisuudesta. Olen minä tyytyväinen etten luule toisen ihmisen voivan tyydyttää minun tarpeitani. Se oli äitini joka tyydytti tarpeeni silloin kun olin lapsi. Turha kaivata samanlaista kaikkivoipaa tyydytystä enää ikänä vauvaiän jälkeen. Olen minä tyytyväinen, etten luule voivani tyydyttää toista ihmistä niin täydellisesti, ettei hän koskaan haluaisi mitään muuta, tai että hän olisi itsestäänselvyys minulle.
En minä luule rakkauteni olevan epäitsekästä, jos päiväkausia kaipaisin jotain ihmistä joka halusi tai ei minua. Kyllä sellainen kaipaus on aina itsekästä, tarkoituperänä se että itse saisi tyydytyksen. Sitten sitä perustellaan sillä että "mutku mä rakastan sitä niin paljon".
se toinen osapuolikin ajattelee ihan samoin! Kysy ja kerro tunteesi. Tsemppiä!
Minulla on viisi vuotta erosta ja edelleen on ikävä.. Olen yrittänyt järkeillä eroa, olen myös yrittänyt keskittyä eron tuomiin hyviin asioihin, mutta tunteilleen ei voi mitään, on edelleen ikävä. Välillä on kuitenkin helpompaa, mutta on myös niitä hetkiä, että kaipuu vie kaikki voimat. Vieläkin:-(
Kai se niin on, että on vaan hyväksyttävä ja elettävä ikävänsä kanssa. Joskus ehkä helpottaa, toivottavasti.
Itse muistan 30 v sitten, sen auringonpaisteenkin ja itkun, surun, kun huomasin että siinä se elämäni ihminen meni ja katosi. Voi vitsi mikä menettämisen tunne, pohjaton kuilu minne vajosin.
Se on positiivista että aina kun kohtaamme, hymyilemme, jokin juttu jäi kuitenkin, kenties yhteinen kokemus, olimmehan niin nuoria. Toivon hänelle sekä myös minulle hyviä asioita. Ja elämä jatkukoon kummallakin hyvänä.
Mutta juuri nyt, kun huomaan etten ole ainut tällainen outo lintu maan päällä, joka ei jotenkin pääse eron kanssa kunnolla ja lopullisesti sinuksi - on paljon helpompaa. Olen näet usein miettinyt, että mikä mussa on vikana, kun en voi unohtaa sitä yhteistä kymmentä vuotta tai ainakin ajatella sitä vain kauniina muistona, vaan miksi se toivo yhteenpalaamisesta vielä aina välillä nostaa päätään ja tietoisuus siitä, että se oikeasti toteudu, syöksee mut syvään tuskan kuiluun.. jotenkin kun tuntuu että kaikki muut vain eroaa ja jatkaa elämäänsä ja mulla taas ei uudet suhttet toimi kun kukaan ei voi korvata sitä exää.
Itse olen miettinyt että jonkun ihmisen kanssa rakastuminen liittyy jotenkin kaikkeen kokonaisuuteen siinä ihmisessä.
Tarkoitan fyysistä-, henkistä- sekä ulkonäöllistäkin seikkaa sekä sen tietyn ihmisen ominaishajukin on vangitsevaa. Vaikka ihmisiä on paljon, saattaa niistä tuhansista ihmisistä joita tapaat normaalielämän puitteissa, olla vain yksi joka säväyttää ja kiinnittää todella huomiosi ja tuntuu juuri sopivalle ja maailman hienoimmalle asialle.
Sellaisesta menetyksestä toipuminen on ymmärrettävästi erittäin vaikeaa. Mutta itse olen yrittänyt ajatella näin vuosien jälkeen siten että onneksi sain tuon hetken kokea, olisin jäänyt paitsi tästä ihmeellisestä asiasta.
Tiedän että sinusta tuntuu pahalle, mutta jonain päivänä kohdallesi sattuu toivottavasti ihminen jonka kanssa tulet tuntemaan elämän iloa jossa muistoillekin on oma lokeronsa eli elämästä voisi kenties saada siedettävämpää vaikka todellinen kaipuu ei kenties koskaan tule poistumaan.
Ei se helppoa ole.