on pahoin pidellyt minua useita kertoja. On luvannut ettei tee sitä enää ikinä. Jospa vaikka ihme tapahtuisi ja näin olisi. Hän käy nyt terapiassa.
Voiko sitä väkivaltaa unohtaa koskaan? Kun itselle on jäänyt pieniä fyysisiä muistoja noista hakkaamisista. Ne muistuttavat ikävästi menneestä.
Kertoisitteko kokemuksianne omasta väkivaltaisesta suhteestanne.
Voiko sitä väkivaltaa unohtaa koskaan? Kun itselle on jäänyt pieniä fyysisiä muistoja noista hakkaamisista. Ne muistuttavat ikävästi menneestä.
Kertoisitteko kokemuksianne omasta väkivaltaisesta suhteestanne.
Vastaukset 8
Vanhimmat
tapauksissa kuten meillä, johtuen varmasti siitä että mies sai siipeensä tarpeeksi myös sattuneessa kahinassa, en ollutkaan vain se ottava osapuoli. Ja äijä lens pellolle puolessa tunnissa, ja asusti ilman kämppää kuusen alla seuraavat kuukaudet. Ai kun teki hyvää tämä koulutus jakso siihen päälle.
Rangaistus tekoon nähden pitää olla riittävä, en tiedä sitä onko tälläinen terapia sitä.
Miehen/lyöjän täytyy ymmärtää se että lyönnistä seuraa rankkoja tappioita myös itselleen, jos ei niitä seuraa, mikäs estää lyömästä uudelleen?
Ihmeisiin ei meidän perheessä luoteta.
Toivottavasti miehesi todellakin panee itsensä likoon ja että terapia on pitkä ja tehokas, muuten ei ole toivoa muutoksesta parempaan. Ongelmat on yleensä niin syvällä, että niitä ei muutamalla istunnolla esiin kaiveta, käsittelemisestä nyt puhumattakaan.
En voi enkä halua ikinä unohtaa, mitä olen antanut itselleni tehtävän. Olen vain opetellut sietämään sitä tosiasiaa, että annoin muinoin tyhmyyksissäni miehen lyödä itseäni, jopa toistuvasti. Ketuttaa silti yhä vieläkin se, että olin niin sinisilmäinen enkä älynnyt lähteä lätkimään ajoissa, vaikka kaikki merkit tulevasta väkivallasta olivat ilmassa.
Enää en tee samaa virhettä eikä se ole mahdollistakaan, koska itsekunnioitukseni on vihdoinkin kohdallaan.
Terveellä itsetunnolla varustetut ihmiset on nyt helppo seuloa esiin ongelmaisten seasta kun tietää millaisia signaaleja varoa.
Voi nyt varmasti heti alkuun erotella kaksi asiaa toisistaan... se, että pystyykö pahoinpitelevän puolison kanssa jatkamaan, jos hakkaaminen loppuu, ja se, että miten väkivaltaisesta suhteesta yleensäkään toivutaan.
Itsellä meni neljä vuotta että pystyi tajuamaan, että suhde jossa nyrkit heiluu vasten kasvoja ei oikeasti ole suhde. Nyt erosta neljä vuotta..
suoraansanottuna en usko, että suhteesta olisi tullut yhtikäs mitään, vaikka sulhaskokelas olisi kokenut ihmeparantumisen yms. Olin niin loppuun palanut, ettei kunnioitusta toiselle löytynyt enää edes etsimällä. helläkin kosketus teki kipeää, enkä sitä enää halunnut.
1.5 vuotta kului, ennenkuin uskallauduin deittailemaan taas pitkästä aikaa. Suurin osa kaikista miehistä ällötti niin pitkään. Varauksella suhtaudun vieläkin. Agressiivisesti käyttäytyviä (enkä nyt tarkoita Minua kohtaan agressivisia), tai edes huutavia miehiä en enää siedä pätkääkään. Toisaalta, en usko että minun tarvitseekaan..
Anyways, kyllä se siitä lähtee! Eron koittaessa sitä huomaa, miten kivaa sitä on itseasiassa olla yksin!! Taino, ainakin kivempaa kuin miettiä että milloinhan sitä saa kengästä päähän tai jotain muuta yhtä mukavaa
...yksinolo vahvistaa itsetuntoakin, kun ei ole enää toisen ihmisen vaikutuspiirissä, vaan voi tutkailla rauhassa kuka minä itse olen. Kiva löytää itsestä hyvä puolia, joita se huono puoliso ei kyennyt ehkä koskaan näkemään.
voi unohtaa nimimerkillä kokemusta on :)
Voiko väkivaltaa unohtaa?
Väkivaltaa ei voi unohtaa: umpeen muurautunut silmä avautuu, mustelmat paranevat, mutta ne arvet, jotka ovat jääneet sieluun, eivät parane koskaan! (Sinulle läheinen ihminen, jota rakastat ja kunnioitat kohtelee sinua niin huonosti.)
Omalta kohdaltani oli ensin henkistä väkivaltaa: mitätöintiä ja halveksuntaa, jatkuvaa uskottomuutta etc. Sitten tulikin jo mukaan nyrkit ja muu ruumiillinen väkivalta. Väkivalta aina vaan raaistuu, joten eroa miehestäsi heti. Kauniit lupaukset unohtuvat helposti ja sama toistuu entistä pahempana!
Terv. Parempi myöhään, kuin...
ei voi unohtaa!!
eli lähde nyt ensimmäiseksi pois siitä suhteesta, helppoa se ei ole ja tarvitset siihen ulkopuolisen ammattiauttajan apua, se helpottaa selviytymistäsi.
itselläni on tosta lähtöpäivästä jo 2vuotta ja edelleen päivittäin se kaivaa mieltä.
silti vaikka olen jo uudessa ihanassa suhteessa eli sen väkivalta asian kanssa on opittava elämään.. helppoa se ei ole ja jos ei tee asialle mitään sen seurauksena voi tuhota tämän uuden suhteen.
jos entinen kumppanini olisi saanut kärsiä "isän kädestä" niin uskoisin et toipumiseni olisi ollut helpompaa. nyt hän pääsi kuin koira veräjästä ja se on minusta väärin..
sana perheväkivalta tuo minulle tunteen, siitä että nyt liikutaan alueella johon nyrkki ei kuulu, pelkkä hellyys. riidat selvitetään puhumalla. miehet ovat aina isompia ja vahvempia kuin naiset, ja tapella ei voi itseään pienemmän henkilön kanssa, eikä rakkauteen kuulu se että sanat eivät riitä. sanat ovat mitä rakkailla on.
poikaystäväväni ärtyi todella agressiiviseksi riidellessä, syytän itseäni siitä, että provosoin häntä siihen (hänellä kun eivät sanat riittäneet). hän raiskasi minut myöskin (en halunnut myöntää sitä, mutta kun myönsin itselleni ja hänelle, hän pilkkasi ettei mitään sellaista ollut tapahtunut. oli vaikea tajuta, on edelleenkin, että läheinen ihminen voi rakkaudesta ja välittämisestä huolimatta ottaa tuollaiset keinot rakastaan vastaan). olen seurustellut tämän suhteen jälkeen muiden ihmisten kanssa, mutta huomaan palaavani tämän ihmisen luokse silti. miksi?
vahvuus on niin vaikea asia. sitä jaksaa aina joskus, mutta kun tarvitsee kosketusta ja hellyyttä, niin muistaa vain ne hyvät ajat. olen todella rikki. edes ystäväni eivät tiedä kunnolla.
hän ei lyönyt, kuristi ja heitti lattialle. mistä hakea apua?