Olen 32-vee sinkkunainen, tai tarkemmin sanottuna yh-äiti. Erosta muutama vuosi, ero oli tervetullut, avioliitto kamala. Mutta siis, se mikä ahdistaa on, että...
Parikin kertaa eron jälkeen on tarjoutunut mahdollisuus seurusteluun. Nytkin hiljattain tutustuin tosi mukavaa mieheen, vapaaseen ja fiksuun ja kilttiin. Ihana tyyppi, mutta kun ahistaa. Tää on varmaan psykologista, koska kun järjellä ajattelen, kannattaisi tarttua tähän uuteen tuttavuuteen kiinni ja käyttää tilanne hyväksi, vaan kun ei voi. Ällöttää, ahdistaa, pelottaa, ärsyttää. Mies on kiltti, on enemmän se palvova osapuoli, seuraa tekemisiäni, kehuu vuolaasti, hakisi varmaan kuunkin taivaalta. On kaiken lisäksi lapsilleen hyvä isä, ja muutenkin kiva. En vaan voi sille mitään, että pelkkä keskustelukin saattaa alkaa kuvottaa, se että hän ei ole mistään mitään mieltä, tai sitten on samaa mieltä kuin minä. Se että koko ajan haluaa olla yhteydessä, se että on koko ajan kiinnostunut minusta. Senhän pitäisi tuntua mahtavalta, ihanalta, että on joku joka on kiinnostunut. Mutta ei!!! Ahdistaa ja yököttää, kohta menetän tämän ihmisen, joka oikeasti on ihan jees. Ja sitten tod.näk. taas tulisesti rakastun itse sellaiseen mieheen kuin itse olen nyt tälle miehelle: kelju, etäinen, välttelevä, tunteet on/off.
Miksi näin on?Miksi järkeni ei kulje tunteideni kanssa yhtä matkaa? Onko kellään muulla näin asiat? Vai olenko tunnevammainen vai mikä?
Olen jopa harkinnut, että lopetan nämä seurusteluyritykset, koska tämä on aina sama kaava. Haluan, todella haluan taas perhe-elämää, seurustelua, mutta en pysty tämän ahdistuksen takia etenemään seurustelussa.
Ottaa päähän.
Parikin kertaa eron jälkeen on tarjoutunut mahdollisuus seurusteluun. Nytkin hiljattain tutustuin tosi mukavaa mieheen, vapaaseen ja fiksuun ja kilttiin. Ihana tyyppi, mutta kun ahistaa. Tää on varmaan psykologista, koska kun järjellä ajattelen, kannattaisi tarttua tähän uuteen tuttavuuteen kiinni ja käyttää tilanne hyväksi, vaan kun ei voi. Ällöttää, ahdistaa, pelottaa, ärsyttää. Mies on kiltti, on enemmän se palvova osapuoli, seuraa tekemisiäni, kehuu vuolaasti, hakisi varmaan kuunkin taivaalta. On kaiken lisäksi lapsilleen hyvä isä, ja muutenkin kiva. En vaan voi sille mitään, että pelkkä keskustelukin saattaa alkaa kuvottaa, se että hän ei ole mistään mitään mieltä, tai sitten on samaa mieltä kuin minä. Se että koko ajan haluaa olla yhteydessä, se että on koko ajan kiinnostunut minusta. Senhän pitäisi tuntua mahtavalta, ihanalta, että on joku joka on kiinnostunut. Mutta ei!!! Ahdistaa ja yököttää, kohta menetän tämän ihmisen, joka oikeasti on ihan jees. Ja sitten tod.näk. taas tulisesti rakastun itse sellaiseen mieheen kuin itse olen nyt tälle miehelle: kelju, etäinen, välttelevä, tunteet on/off.
Miksi näin on?Miksi järkeni ei kulje tunteideni kanssa yhtä matkaa? Onko kellään muulla näin asiat? Vai olenko tunnevammainen vai mikä?
Olen jopa harkinnut, että lopetan nämä seurusteluyritykset, koska tämä on aina sama kaava. Haluan, todella haluan taas perhe-elämää, seurustelua, mutta en pysty tämän ahdistuksen takia etenemään seurustelussa.
Ottaa päähän.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tuttua tuo ahdistus, vaikka nuorempi olenkin. Itselleni on käynyt pari kertaa niin, että olen löytänyt aivan hyvän miehen jossa ei ole varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta jostain syystä joka ikinen asia, mitä hän on tehnyt, on alkanut nopeasti ärsyttää. Kun toisen pelkkä olemus on kuvottanut, olen itse muuttunut v-mäiseksi akaksi! Olen jättänyt nämä miehet enkä ole katunut päätöstäni jälkeenpäin, sillä yhä joskus ollessani kontakteissa heihin, alkaa taas ärsyttää.
Nyt minulla on taas uusi suhde jota tosin on kestänyt vasta muutaman kuukauden, mutta kaikki tuntuu ihan erilaiselta. Nykyiseni ei ole samanlainen kiinnilähmääjä, vaan antaa minulle paljon omaa tilaa. Sen sijaan että ahdistuisin sitoutumisesta, saatan pikemminkin ahdistua siitä, että pähkäilen, onko hän enää kiinnostunut! Ehkä sekin ajan kanssa helpottaa...
Ajattelin ennen, ettei minua vaan ole luotu seurustelemaan, että tuo aikaisempi ahdistukseni johtui vain siitä etten pysty sitoutumaan. Olen kuitenkin muuttamassa käsitystäni siihen, että kohdalleni ovat vaan sattuneet väärät miehet!
En tiedä, auttoiko tämä nyt yhtään, mutta
ehdottaisin, että yrittäisit vielä vähän aikaa, mutta jollei ahdistus lakkaa, etsi sellainen mies joka ei ahdistele :) Niitäkin on!
KYLLÄ SINÄ OLET IHAN TERVE NAINEN!
Aito biologinen nainen sinusa kertoo alitajuisesti etta tuollainen nössö lipevä
mies ei ole oikeastaan yhtään mitään;mitä hän voisi antaa oikeasti tiukan paikan tullen.Nainen tarvitsee miestä erityisesti vaaran uhatessa.Tiukassa paikassa tarvitaan mies ,ja sellaista evoluutioprosessin luoma nainen etsii jälkeläisten selviytymisen varmistamiseksi.
Tuo kuvaamasi lipevä nössö on naistenlehtien luoma ihannemies, joka tosiasiassa mielistelemällä yrittää kayttää naisia hyväksi,mutta ei tositilanteessa välitä naisesta tippaakaan.
Olet terve nainen kun hälyytyskellot soi!
Joo...ja Luoja suojelkoot "nössö-miehet" ahneilta yksinhuoltaja-äiskiltä...!!!
Et ole mikään kummajainen naisten keskuudessa. Naisethan haluaa tulla huonosti kohdelluiksi renttujen toimesta. Kiltit ja mukavat miehet on naisille turnoff.
Hyvanen aika, nainen, mista ihmeesta sinulla on aikaa juosta miesten perassa?
Olet yksinhuoltaja, eiko sinulla ole tyosi jalkeen lapsesi kanssa tarpeeksi tekemista? Niin kauan kuin tuo huolellisesti ja ajatuksella hankkimasi , sinusta riippuvainen ihminen on luonasi, hanelle sinun aikasi kuuluu. HAN on sinun velvollisuutesi, ei vieraat miehet!
Tietenkin osallistut lapsesi kanssa muihin aikuisten menoihin (matkailu, piknikit, leikki/koulumenot jne) 4n seinan sisalle sulkeutuminen pienikaisesi kanssa olisi sairasta, tuolla sina tapaat muita vanhempia joista tulee ystavia. MUtta huomaatko, se on lapsesi kanssa touhuamista.
Tämän kyseisen miehen olen tavannut lasteni koulun kautta, eli miehen lapset samassa koulussa kuin tyttäreni. Joten, mikäli se edes sinulle kuuluu, täällä nämä minun pienokaiseni on hyvässä hoidossa, enkä todellakaan heidän kustannuksellaan metsästele miehiä missään.
Typerä kommentti sinulta, kun olen kertonut yksittäisestä asiasta joka koskee elämämääni.Jättänen sen omaan arvoonsa.
Ja mitä tulee yllä mainittuihin kommentteihin: jos olen jonkun mielestä tämän perusteella ahne yh, joka kiusaa miehiä, niin aivan sama. Do I really care?
Luulen, että tulen samastumaan täällä esitettyyn mielipiteeseen, että tämä kyseinen mies taitaa olla liian selkärangaton, eikä ehkä ole minulle tarpeeksi miehekäs ja raavas mies. Että josko tässä kannattaisi pikku hiljaa kertoa tälle kaverille, että häntä odottaa joku hänen oma parinsa tuolla sinkkujen viidakossa ja minulle lienee jossain joku muu...
/// :lle: ei ole laitonta myöskään kehittää tunneälyä. Vink vink*
...sun tarttis kertoa tälle miehelle mitä ajatuksia sulla on ollut. Vai ootko jo kertonut?
Siis älä tietenkään pahoita mieltä sanomalla että suoa ällöttää jne. :p Mun miestä tuskin ällötti suhteen alussa, mutta se oli vähän etäisempi ja yritti jarrutella juttuja ja se kyllä reilusti aina kertoi että missä mennään. Varoitteli että en saa olla mieliksi jne. Enkä kyllä mielestäni tehnyt asioita vain hänen mieliksi. No kuitenkin. Eräs päivä kun pahoitin mieleni näistä töksäyttelyistä ajattelin että hittoakos nyt kattelen tätä hommaa. Mies on mulle rakas, mutta jos ei tuu takas samalla mitalla niin se on loppupeleissä mulle haitallista ja lähdin kävelemään. No ei me keretty olla montaa päivää erossa. Asian ydin oli se että hän oli halunnut jostain syystä pitää kiinni tietystä vapaudentunteesta jne. Mutta kun huomasi että en olekaan itsestäänselvyys ja todellakin voin lähteä kävelemään ihastelun sijasta, hän tajusi ettei missään tapauksessa halua olla ilman minua. En ikinä paljoa soitellut tälle miehelle enkä lähetellyt lässynlää viestejä. Ei oo ollut meillä tapana eikä ole nykyäänkään. Ei todellkaan vietetä eikä pyritä viettämään jokaista päivää yhdessä. Tästä huolimatta hänen vapauden menetyksen pelko oli sen verran suuri että se peitti alleen kaiken muun. Onneksi hän tajusi pelkäävänsä enemmän sitä ettei enää koskaan saisi olla mun lähellä ja vapaus muuttui täysin turhaksi asiaksi. No, en mä sitä ole kahlimassa ollutkaan...Ehkä sulla on vähän sama juttu? Tai sitten se mies on vähän liian lässynlää. Ei anna sulle mahdollisuutta miettiä ja kaivata häntä. Ei anna mahdollisuutta sulle miettiä että jos vaikka sä soittaisitkin sille? Ei se oo kyllä kivaa...Kerro sille. Tai sitten sua ei vaan oikeasti nappaa koko tyyppi :)
enpä oo ikinä kuullut kenenkään englantia puhuvan käyttävän tollasta ilmasua..=D =D =D sainpa hyvät naurut. kuule. pysy ihan omassa kielessäsi, tuo kuulosti hassulta.
Oletkos ihan ...? Luuletko, että lapsi voi tai lapselle on edes hyväksi "täyttää" äidin elämä? Ei lapsi voi tarjota äidille sitä mitä mies voi tarjota naiselle. Ja kyllä äideilläkin on tarpeet! Sitä paitsi lapselle on hyväksi, että hänestä pitää huolta kaksi aikuista, joilla on hyvä suhde keskenään...oidipaalivaiheessakin lapsen ei ole hyvä olla se äidin "mies" vaan että saisi olla lapsi ja huomata, että äidillä on jo mies elämässään.
Pitääkö aina touhuta lapsen kanssa? Ei taatusti, se on hyvä jos lapsella on muitakin aikuisia, jotka hänestä pitävät huolta, ja äidillä myös "omaa" elämää. Et voi vaatia ketään äitiä omistautumaan niin lapselleen, että hylkää omat tarpeensa naisena ja ihmisenä...ei sellainen äiti ole hyväksi...eikä edes esikuvaksi.
ihan rupes kiinnostamaan tämäkin..? kerros mikä tässä sua huvittaa, tai siis tietysti haluan sulta sen kieliopillisen selvityksen tähän. Jään mielenkiinnolla odottamaan.
tuossa tilanteessa, vaikka näyttää, ettet ole siihen ollenkaan valmis? Loukkaat vain toista osapuolta yrittämällä väkisin olla jotain muuta, kuin mitä olet. Anna itsellesi aikaa parannella menneisyys, niin olet valmis tulevaisuuteen.
tarkoituksellisesti hakeutunut, sen varmaan jokainen järkevä tajuaa. Tutustuimme siis lastemme kautta, ja juttu alkoi pelkällä jutustelulla. Kun suhteemme oli etäinen ja pelkästään tuttavallinen, tuntui hän kiinnostavalta. Kerran sitten erehdyin hänelle tunnustamaan, että hän on mielestäni tosi kiva (mitä hän onkin) ja fiksun oloinen ja hän tunsi minua kohtaan samoin. Sen jälkeen kyseinen mies jotenkin intoutui, ja alkoi avautumaan tunteistaan enemmänkin. Olen hänelle sanonut, että en ole nyt valmis syöksymään suin päin suhteeseen, mutta että jos tutustuttaisiin paremmin ja tunteet vahvistuisivat, niin sittenhän se on vain ok.
Mutta jostain syystä hän ei malta antaa kaipaamaani aikaa ja tilaa. Olen sanonut hänelle senkin, että mielestäni hän kiiruhtaa asioiden edelle.
Nyt vain olen siinä pisteessä, että joudun sanomaan hänelle tilanteen olevan kohtuuton meitä molempia kohtaan. Eihän kumpikaan saa kaipaamansa.
Olen tietysti antanut tälle asialle aikaa, koska sekin olisi mielestäni ollut väärin, jos heti olisin laittanut pillit pussiin.
En edelleenkään tiedä, onko kyse siitä etten hänestä sittenkään tykkää, vai siitä että hänen käytöksensä ei istu elämäntilanteeseeni.
Kaipa tämä on ollut minulle tärkeä tuttavuus, koska aiemmat miessuheeni ovat olleet kaikkea muuta kuin terveellä pohjalla. Olisi ollut kerrankin mahdollisuus aloittaa seurustelu jonkun tavallisen ja kiltinkin ihmisen kanssa. En vain voi tälle fiilikselle mitään.
TÄSMÄLLEEN samalta! Tilanteeni ja taustani on aavistuksen erilainen, mutta tuo ällötystunne on sama! Ja nimenomaan se, että järki sanoo, että en tule koskaan löytämään näin hyvää miestä, mutta tunteet ei vaan pelaa samaa peliä.
En halua päätyä kylmään ja etäiseen mieheen roikkumaan. En halua olla loppuelämääni yksin. Jos tämän miehen kanssa ei toimi, millaista supermiestä olen alitajuisesti oikein etsimässä?! Ei sellaista ole olemassa! Mutta kuitenkaan en voi olla tämän kanssa.
Turhauttaa ja ahdistaa, todella! Miksei meille jokaiselle voisi olla vain joku kiveen kirjoitettu "se oikea", jonka kohdatessaan voisi vain unohtaa kaiken muun ja keskittyä häneen.
Suurin ongelmahan itselläni ainakin nyt on se, etten tiedä, tulisiko minun tietoisesti opetella pois ahdistuksesta ja etäisyydestäni ja pysyä tämän miehen kanssa, vai pitäisikö meidän erota ja minun olla yksin hyvän aikaa päätäni selvitellen.