Yritän selitää tapahtumat ja tilanteen varsin lyhyesti.
Äitini ja isäni siis erosivat minun ollessa noin 6 vuotias. Lähdin äitini mukaan ja näin isää vasta monen kuukauden jälkeen ja siloinkin harvoin. Minulle selvisi myöhemmin, ettei isä ollut halunnut ottaa minua ja oli kuullemma "niin sairas", ettei voinut edes käydä katsomassa minua. Isäni ei mutenkaan pitänyt lupauksiaan ja oli surkea valehtelija. Tästä on nyt kulunut noin 8 vuotta eli olen nykyään 14. Perumme nykyään isän kanssa kilpaa noita tapaamisia. Minua ei harmita, ettei isä kuulu elämääni, hän teki sen valinnan ajat sitten.
Äitini välittää minusta todella paljon, mutta hän joutui aina olemaan töissä. Näin äitiä vain iltaisin, joten kasvoin hyvin itsenäisesti ja olen oppinut pärjäämään itse. Kun erosta oli kulunut vuosi, löysi äiti itselleen uuden miesystävän joka vaikutti mukavalta. Olkoon tämän miehen nimi nyt vaikka "Jaakko".
Muutimme muutama kuukausi sitten "Jaakon" ja tämän perheen kanssa yhteen asumaan. "Jaakolla" on noin 19 vuotias poika "Mika", joka opiskelee ja asuu siksi vielä kotona. "Jaakolla" on myös tytär, joka on minua vähän vanhempi ja tämä tyttö asuu äitinsä luona.
Muutto oli minulle todella järkytys, koska en ole tottunut siihen, että ihmisiä pyörii ympärillä. Kyllä se nyt on jo alkanut helpottaa, mutta eihän se kivaa ole. Tuon "Mikan" kouluajat ovat hyvin erikoiset ja siksi on hän paljon kotona, kun minäkin olen. "Mika" raahaa myös tyttöystäväänä tänne joka päivä yöksi. Tuo "Jaakko" pääsee myös hyvin aikaisin töistä, mutta se on van kiva. Vihdyn "Jaakon" seurassa ja hän huomaa minut, mutta antaa kuitenkin välillä olla rauhassa. Harva nimittäin tässä perheessä huomaa minua, en tiedä johtuuko se siitä, että olen toistaiseksi nuorin vai mistä. Kuitenkin jään jalkoihin... Äitini ei jaksa olla kuuntelemassa kokoajan huoliani, sillä hän tekee paljon työtä ja se on ymmärrettävää. "Jaakko" kyllä huomaa minut, mutta ainakun hänen tyttärensä tulee käymään, olen hänelle vain ilmaa ja hän saattaa muutaman kerran tulla juttelemaan. "Mika" taas ei koskaan puhu minulle, mutta en minä kyllä hänllekkään.
Ongelma on se, että äitini on raskana ja synnyttää vauvan muutaman kuukauden sisällä. Onhan se kiva saada sisarus, kun ei niitä ennestään olekkaan. En ole puhunut isälleni tästä vauvasta, kun yhteenmuutostakin oli vaikea kerto. Isä kyllä kysyi, onko minulle tulossa sisaruksia, mutta valehtelin. En vain pystynyt sanomaan totuutta, koska en muutenkaan kerro juuri mistään isälle.
Pelkään myös sitä, että minut unohdetaan kokonaan kun lapsi syntyy. Jos nyt ei ole aika tai innostusta huomata, niin entäpä siloin kun on pieni lapsi hoidettavana. On aika ristiriitaista, että toivon ihmisten vain katoavan ympäriltäni, mutta en tahdo olla kuin näkymätön heille. En liiku talossa muualla kuin huoneessani ja vessassa käyn välillä. En syö juurikaan mitään kunnes äiti tulee töistä ja pakottaa. Kyllä hän minut huomaa, mutta silti tunnen itseni jotenkin ulkopuoliseksi.
Onko kellään vastaavia kokemuksia?
Äitini ja isäni siis erosivat minun ollessa noin 6 vuotias. Lähdin äitini mukaan ja näin isää vasta monen kuukauden jälkeen ja siloinkin harvoin. Minulle selvisi myöhemmin, ettei isä ollut halunnut ottaa minua ja oli kuullemma "niin sairas", ettei voinut edes käydä katsomassa minua. Isäni ei mutenkaan pitänyt lupauksiaan ja oli surkea valehtelija. Tästä on nyt kulunut noin 8 vuotta eli olen nykyään 14. Perumme nykyään isän kanssa kilpaa noita tapaamisia. Minua ei harmita, ettei isä kuulu elämääni, hän teki sen valinnan ajat sitten.
Äitini välittää minusta todella paljon, mutta hän joutui aina olemaan töissä. Näin äitiä vain iltaisin, joten kasvoin hyvin itsenäisesti ja olen oppinut pärjäämään itse. Kun erosta oli kulunut vuosi, löysi äiti itselleen uuden miesystävän joka vaikutti mukavalta. Olkoon tämän miehen nimi nyt vaikka "Jaakko".
Muutimme muutama kuukausi sitten "Jaakon" ja tämän perheen kanssa yhteen asumaan. "Jaakolla" on noin 19 vuotias poika "Mika", joka opiskelee ja asuu siksi vielä kotona. "Jaakolla" on myös tytär, joka on minua vähän vanhempi ja tämä tyttö asuu äitinsä luona.
Muutto oli minulle todella järkytys, koska en ole tottunut siihen, että ihmisiä pyörii ympärillä. Kyllä se nyt on jo alkanut helpottaa, mutta eihän se kivaa ole. Tuon "Mikan" kouluajat ovat hyvin erikoiset ja siksi on hän paljon kotona, kun minäkin olen. "Mika" raahaa myös tyttöystäväänä tänne joka päivä yöksi. Tuo "Jaakko" pääsee myös hyvin aikaisin töistä, mutta se on van kiva. Vihdyn "Jaakon" seurassa ja hän huomaa minut, mutta antaa kuitenkin välillä olla rauhassa. Harva nimittäin tässä perheessä huomaa minua, en tiedä johtuuko se siitä, että olen toistaiseksi nuorin vai mistä. Kuitenkin jään jalkoihin... Äitini ei jaksa olla kuuntelemassa kokoajan huoliani, sillä hän tekee paljon työtä ja se on ymmärrettävää. "Jaakko" kyllä huomaa minut, mutta ainakun hänen tyttärensä tulee käymään, olen hänelle vain ilmaa ja hän saattaa muutaman kerran tulla juttelemaan. "Mika" taas ei koskaan puhu minulle, mutta en minä kyllä hänllekkään.
Ongelma on se, että äitini on raskana ja synnyttää vauvan muutaman kuukauden sisällä. Onhan se kiva saada sisarus, kun ei niitä ennestään olekkaan. En ole puhunut isälleni tästä vauvasta, kun yhteenmuutostakin oli vaikea kerto. Isä kyllä kysyi, onko minulle tulossa sisaruksia, mutta valehtelin. En vain pystynyt sanomaan totuutta, koska en muutenkaan kerro juuri mistään isälle.
Pelkään myös sitä, että minut unohdetaan kokonaan kun lapsi syntyy. Jos nyt ei ole aika tai innostusta huomata, niin entäpä siloin kun on pieni lapsi hoidettavana. On aika ristiriitaista, että toivon ihmisten vain katoavan ympäriltäni, mutta en tahdo olla kuin näkymätön heille. En liiku talossa muualla kuin huoneessani ja vessassa käyn välillä. En syö juurikaan mitään kunnes äiti tulee töistä ja pakottaa. Kyllä hän minut huomaa, mutta silti tunnen itseni jotenkin ulkopuoliseksi.
Onko kellään vastaavia kokemuksia?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Näillä palstoilla liikuskelee monen monta hörhöä, jotka yrittävät parhaansa mukaan trollailla. Mitä se heille (teille) antaa, en käsitä. Huvinsa kullakin, tietysti.
En nyt aivan ymmärtänyt, mutta jos trolliksi yritit väittää, niin en ole. Usko mitä uskot.
Mielestäni on todella typerää ja loukkaavaa väittää feikiksi toisten tekstejä, kun ei selvästikään ole mitään pätevää syytä epäillä, että niin olisi!!!!
Minäkin olen pari kertaa kaivannut tukea johonkin mieltäni vaivaavaan asiaan, ja joku idiootti on leimannut kirjoitukseni trolliksi.
Joillain ihmisillä tuntuu olevan niin rajallinen maailmankuva, että heti jos jokin asia ei mahdu oman ymmärryksen piiriin, niin sitä ei haluta uskoakaan.
enemmän yrittää itsekin? Siiis jos et muualla liiku kuin huoneesi ja vessan väliä.Missä ovat omat ystäväsi?
Tilanteesi on aika vaikea aj mulle tuli paha olo puolestasi. Voisitko mitenkään puhua äitisi kanssa asiasta? Olisiko mahdollista, että esimerkiksi näyttäisit hänelle tämän kirjoituksen? Voisit vaikka lähettää hänen sähköpostiinsa linkin tähän keskusteluun, eikä sinun tarvitse sanoa, että olet itse sen kirjoittanut. Sinun pitäisi saada nyt äänesi äitisi kuuluviin, se on kovin tärkeää.
äitinikin on yhtä fiktiivinen kuin minä.
Lisään vielä, ettei ole sinun tehtäväsi kertoa isällesi sellaisia asioita, jotka ovat ensisijassa äitisi päätöksiä. Ei siis ole sinun tehtäväsi kertoa muutostanne eikä myöskään äitisi raskaudesta. Jos isäsi kysyy tällaisia asioita sinulle, pyydä häntä soittamaan äidillesi ja kysymään suoraan häneltä. Äitisi voisi (ja on mielestäni velvollinen) myös auttaa sinua kertomalla asioista isällesi etukäteen vaikkapa puhelimitse.
Voisit muuten myös mennä juttelemaan terveydenhoitajalle koulussa ja kysyä häneltä, olisiko mahdollista mennä esim. terapiaan puhumaan asioistasi. Sinun lapsuutesi kuulostaa aika yksinäiseltä ja sinulle tekisi varmasti hyvää voida purkaa kokemuksiasi.
Voimia.
kaikille asianosaisille, ei vain yhdelle.
Minun (entisellä) miehelläni oli aikuisia lapsia naimisiin mennessämme, ja se oli vaikeaa, vaikka he jo asuivat muualla. Parisuhde vaatii sopeutumista ja toisen tapoihin opettelua jo kahdenkin kesken. Jos mukana on lapsia, se vaikeuttaa tilannetta.
Isäpuolesi näyttää yrittävän olla ystävällinen. On luonnollista, että oma tytär on läheisempi, ja varsinkin, jos hän ei asu siellä kanssanne, vaan tulee joskus käymään, on ymmärrettävää, että isä haluaa viettää aikaa hänen kanssaan.
Velipuolikin varmaan tuntee olonsa oudoksi kahden vieraan naisihmisen muutettua hänen kotiinsa.
Joskus uusperheet toimivat hyvin, sopeutumisvaiheen jälkeen. Siihen tarvitaan toisten huomioon ottamista. Kysele itseltäsi, mitä sinä voit tehdä uudelle perheellesi, sen sijaan että odottaisit heidän ottavan joka aloitteen. Ole kiva itsesi. Vähitellen totutte toisiinne. Uusi vauva saattaa parantaa tilannetta, onhan hän teille kaikille sukua.
16 vuotiaana. itkin kun luin kirjoitustasi, vaikka olen jo 27. Perheeni lisääntyi yhtäkkiä 4 ihmisellä ja jäin jalkoihin uusperheeseen. Kukaan ei huomannut saatika välittänyt.
No nythän olisi hyvä aika jutella äitisi kanssa, kun kerran hänellä äitiyslomakin alkaa. Sanot äidillesi, että sinulla on todella tärkeää asiaa... istutte vaikka keittiön pöydän ääreen ja kerrot murheesi äidillesi. kyllä hän ymmärtää, jos on jotain. äitisi on vain nyt ollut kovin kiireinen työasioidensa parissa, ettei hänellä ole ollut juurikaan aikaa muuhun.
Sanot miltä sinusta itsestäsi tuntuu.
Luulen, että äitisi on saanut saman käsityksen kuin sinä, että :"ei hän halua kuunnella minua." olette eristäytyneet toisistanne jo paljon, joten kannattaa keskustella äitisi kanssa aina silloin kun hänellä ei ole mitään muuta tekemistä. Hän varmasti arvostaa sitä että voit kertoa hänelle asioista joita et muille voi/halua kertoa. Voisit myös parantaa äitisi ja sinun suhdetta auttamalla äitiäsi kotitöissä ja joskus voisit tehdä ruoan koko perheelle ja kattaa pöydän. :)