Nyt on tasan viikko siitä kun mies jäi
(vuoden pettämisen jälkeen) kiinni.
Oloni on tosi kurja, selviääkö tästä joskus
vielä jaloilleen.
Itsetunto on mennyt, sydän haavoilla ja
mieli maassa. Please, kertokaa kokemuksia,
miten te olette päässeet eteenpäin!
(vuoden pettämisen jälkeen) kiinni.
Oloni on tosi kurja, selviääkö tästä joskus
vielä jaloilleen.
Itsetunto on mennyt, sydän haavoilla ja
mieli maassa. Please, kertokaa kokemuksia,
miten te olette päässeet eteenpäin!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Luultavasti teidän suhde ei ole ihan balanssissa. Jos aiot jatkaa, niin sun täytyy tehdä jotain itsetuntosi ja houkuttelevuutesi parantamiseksi. Ala käydä salilla lenkillä, mene kesäterassisiiderille ilman miestäsi, opiskele, tsekkaa erotiikkapuodit, vaihda duunipaikkaa ja hylkää beiget alushousut.
- Axman -
Joo ei ollut homma balanssissa, mutta meidän oli
määrä alkaa juuri nyt liittoamme hoitamaan.
Täytyy kai alkaa pikku hiljaa vilkuilla ympärille,onhan maailmassa kaikenlaista.
Ja onneksi on kevät eikä pimeä syksy.
Menee kyllä jonkin aikaa ennenkuin jaksaa
edes ajatella uutta suhdetta. Pitää alkaa
hoitaa näitä haavoja ja sitten kun ne on hieman
arpeutuneet, niin ehkä sitten - joskus.
Minä sain selville mieheni toisen naisen viime syksynä. Silloin elämä tuntui loppuvan siihen paikkaan ja tuntui, että millään ei ole enää väliä. Itsetunto katosi ja tuntui, että naisena en ole enää minkään arvoinen. Lapset pitivät kuitenkin minut kiinni arjessa ja pikkuhiljaa elämä rupesi voittamaan. Rupesin lenkkeilemään, ostin uusia vaatteita ja rupesin tekemään kaikkea sellaista, joka tuotti iloa minulle. Siihen asti olin ollut "vain" kotona lasten kanssa, välittämättä itsestäni tuon taivaallista. Asumme vielä miehen kanssa yhdessä ja mietimme mitä teemme. Itsetunto nousee päivä päivältä ja nyt tuntuu, että minä selviän tapahtuipa mitä hyvänsä. Henkisesti olen valmis eroon ja jos mies ei osaa pian päättää kumman valitsee, niin minä kyllä päätän asian hänen puolestaan.
Voimia sinulle! Elämä tulee olemaan pitkään vuoristorataa; hyviä, huonoja ja erittäin huonoja päiviä. Mutta kyllä aurinko vielä paistaa ja elämä hymyilee sinullekin.
Kiitos teille, jotka olette jo nyt reagoinneet
avunhuutooni. Kun lukee näitä tekstejä täällä,
niin huomaa, että meitä siipeen saaneita onkin
aika paljon.
Kohtalotoverit ymmärtävät yleensä parhaiten kun asiasta on omakohtaista kokemusta.
Otan osaa! Mä sain 3 vk sitten tietää, että miehellä on ollut 1,5 vuotta salarakas toisella paikkakunnalla . Heillä on jopa yhteinen omistusasunto siellä. Mulla on 3 lasta (nuorin 1,5v)ja nyt oli 'kiva' tietää, että ukko käynyt 'lepäämässä' joka toinen viikonloppu tyttöystävän luona. Eropaperit tehdään huomenna ja kämppä menee myyntiin. Mies siis vaihtoi vaimon 10 vuotta nuorempaan ja heitti meidän 10 vuotta hukkaan....
viime syksynä myös meillä paljastui, että miehellä toinen nainen. 3 lasta ja nuorin myöskin 1,5v... Olemme syksystä asti olleet kuitenkin puheväleissä ja välillä lämpöäkin meillä on ollut ja se on luonut toivoakin...mutta nyt olen viimein sen tajunnut että ei miestakaisin tule, ja suunnittelen omaa elämääni lasten kanssa. Tämä talvi on ollut äärimmäisen rankka, olen ollut henkisesti niin rikki... Meillä myöskin vaivalla hankkimamme omakotitalo nyt myyntiin ja kaikki uusiksi. Nyt tuntuu että itse kyllä selviän, mutta lapset säälittää: eihän tämän näin pitänyt mennä... Tsemppiä kauheasti meille kaikille petetyille ja jätetyille!
Tuuli-Maria. Kävi suhteesi miten tahansa (myös uskottomuudesta voi parisuhde selvitä kuiville), niin suosittelen, että menet juttelemaan parisuhdeterapeutille. Joko yksin, tai jos pystyt, miehesi kanssa. Selviät tilanteesta nopeammin yli ja saat kullanarvoisia neuvoja. Älä jää yksin suremaan. Ammattilaiselta saat apuja, jota ystävätkään eivät pysty antamaan.
Surullista, mutta samalla niin lohduttavaa huomata, että meitä muitakin petettyjä on näin paljon. Miehen kanssa on talvi asioita selvitetty perheneuvojan avustuksella, mutta nyt olen minäkin tullut siihen tulokseen, ettei mies tähän kotiin jää vaan se mukavampi elämä odottaa kodin ulkopuolella. Onneksi olemme jo sen verran vanhoja, että koti on maksettu ja minä jäänkin lasten kanssa asumaan entiseen taloomme. Ehdotin jo talon myyntiä, mutta kuitenkin tulin siihen tulokseen että tämä on minun ja lasten koti, ei sitä voi myydä. Remonttia tiedossa, mutta enköhän minä siitä jotenkin selviä. Tällä hetkellä uskon parempaan huomiseen ja siihen, että minä ja lapset pystymme elämään onnellista elämää ilman isääkin. Ei isä ole enää vuosiin osallistunut meidän elämään, vaan kulkenut omia polkujaan. En vain olisi ikinä uskonut, että niiden polkujen varrelta löytyy myös toinen nainen. Luotin mieheen täysillä ja ehkä siitä johtuu, että petttymys tuntuu niin suurelta.
Nyt on 10kk, kun mies jäi kiinni vuoden kestäneestä suhtestaan. Alku oli aivan kamalaa. Ajatukset menivät laidasta laitaan, muutaman päivän olin kuin ei tässä mitään, sitten itkin viikon putkeen, sitten suunnitelin jo pariterapiaa, kahdenkeskistä aikaa meidän suhteemme työstämiseksi. Mies ei sanonut juuta ei jaata. Näin meni kolme neljä kuukautta, mies sanoi, että ei tapaa tuota toista, vaan aina uudestaan ja uudestaan paljastui: kyllä tapaa.
Vuoden lopussa tilanne oli jo kauhea, en voinut tulla enää kotiin töistä, kun miehen tapaaminen sai mielen niin pahaksi. Mies muutti pois ja suuri helpotus tuli sydämeeni, enää minun ei tarvinnut 'vahtia' ja olla mustasukkainen.
Alkoi odotus, mies ei halunut tehdä ositusta ja lainojen siirtoa, koska ei tiennyt mitä haluaa.
Lopulta ositus tehtiin viime kuussa ja I-vaihekin on nyt päättynyt. Sanoin miehelleni, että hän sitten tekee sen II-vaiheen haun. Hän ei edelleenkään tiedä mitä haluaa. Tiedän, että se johtuu lapsista. Mies rakastaa heitä yli kaiken ja yksinäiset illat, aika pois latsen elämästä tuntuu kauhealta. Minusta häne ei kuitenkaan taida välittää, että toellakin ihmettelen, mitä hän vielä vatvoo? Että se rakkaus minuun tulisi takaisin? Minö viihdyn nyt itsekseni lasten kanssa, joskus kuitenkin käy mielessä, että on tämä järjetöntä, miksi emme voisi asua yhdessä ja opetella toisemme uudestaan. Noh, se on kyllä selvinnyt, hän välittää lapsista, ei minusta. Ei siinä mitään, kun tunnustaisi nyt sen itselleenkin. Ja tekisi sen lopullisen ratkaisun, koska kuitenkin on ilmeisesti edelleenkin tämä tyttöystävä olemassa. Joku saattaa ihmetellä, miksi minä en nyt hae sitä II-vaihetta, odotanko miestä takaisin. En. Haluan, että juuri hän sen tekee, hän sen tämän aloitti, otakoon vastuun ja lopettakoon sen myös.
Suosittelen Bruce Fisherin kirjaa Jälleenrakennus (saa netistäkin tilattu, jos ei kirjastosta löydy). Siellä erosta parantumisen prosessi oli kerrottu sanoin, jotta minäkin pystyin ymmärtämään miksi tunnen niinkuin tunnen. Silti ne kaikki tunteet tuli käytyä läpi, kieltäminen, viha, suru, takertuminen. Nyt on jo paljon parempi, sunnaton suru ja epäonnistumisen tunne käy välillä mielessä, mutta eiköhän se aika tee tehtävänsä.
Nuo lapset kuitenkin ovat jotain, joka auttaa elämässä eteenpäin, muuten en tietäisi, kuinka kestäisin tämän naiseuteni maahan polkemisen. Väillä tuntuu, että ainoa ihmisarvo on nyt öitinä, yritän sen siis hoitaa hyvin. Kyllä minä joku päivä luulen, että voin tuntea itseni myös naiseksi, jota joku voisi rakastaa, nyt se on aika kaukainen tunne.
Meillä myös mies odottaa, että minä tekisin kaikki ratkaisut meidän parisuhteen osalta. Mutta minä haluan, että mies tekee ratkaisevat päätökset sillä hänhän tämän kaiken aloitti kun rupesi hoitamaan meidän parisuhdetta vieraan naisen avulla. Me asumme edelleen yhdessä, mutta miehellä ei mitään tunteita minua kohtaan. Lapset ovat hänelle rakkaita ja tärkeitä, siitä syystä olemme edelleen yhdessä.
Nainen minussa kuoli samalla hetkellä, kun kuulin miehen toisesta naisesta. Pikkuhiljaa olen alkanut nostaa naista esiin, mutta se on todella vaikeaa. Jos oma rakas ei minusta välittänyt, niin kuinka kukaan vieras voisi minusta koskaan välittää, saatikka rakastaa minua.
Meillä paljastui toissa kesänä että vaimollani oli suhde toiseen mieheen. Minäkin järkytyin suunnattomasti ja sanoin että liittomme loppuu tähän, mutta vähän aikaa mietittyäni päätin ettei tämä voi päättyä näin. Siitä alkoi elämäni pahin aika sairaslomineen ja valvottuineen öineen. Yhteis tuumin kuitenkin aloimme rakentaa liittoamme uudestaan käyden avioliitto neuvolassa useita kertoja ja lisäten yhteisiä menoja. Kävimme myös muutaman kuukauden kestävän avioliittokurssin. Anteeksiantaminen ei tapahdu hetkessä, mutta se on tahdon ratkaisu. Viime syksynä paloin loppuun ja vein avioerohakemuksen käräjäoikeuteen, mutta siitä huolimatta asumme edelleen yhdessä. Olen vieläki epävarma mutta näillä näkymin emme eroa. Olen kuullut että toipuminen kestää vähintään 5 vuotta.