Taas yksi valvottu & itketty yö takana. Ja nyt pitäisi jaksaa olla päivä hereillä töissä. Kauheat silmäpussitkin silmien alla...
Siitä on jo useampi kuukausi, kun poikaystäväni jätti minut monen yhteisen vuoden jälkeen. Se tuli yllättäen, kun hän asiasta "ilmoitti". Tosin koitimme jatkaa yhdessäoloa vielä jonkin aikaa, mutta näin jälkeenpäin tiedän, että hän oli varmasti ratkaisunsa tehnyt jo siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran kertoi eroa miettineensä. Nämä kuukaudet ovat olleet raskaita, mutta välillä jo on tuntunut siltä, että ehkä elämä voittaa. Olen lähes koko nuoruuteni seurustellut (minulla on ollut muutama poikaystävä), joten nyt tekee ehkä ihan hyvää olla välillä yksin. Mutta siinä se ongelma onkin. Ystäviä on kyllä, mutta heihin pidän yhteyttä lähinnä sähköpostilla & tekstiviesteillä. Joskus nähdään toistemme luona. Haluaisin mennä ystävieni kanssa joskus jonnekin, mutta he seurustelevat lähes jokainen, eivätkä "voi" lähteä ilman kumppaneitaan minnekään. Asia jota minä en ymmärrä, koska olen itse, myös seurustellessani, voinut lähteä kavereidenkin kanssa ulos ilman mitään ongelmaa. No, kukaan seurusteleva ei ole minua pyytänyt kanssaan (ei edes niin että hänen kumppaninsa olisi mukana) minnekään enkä ole seuraani viitsinyt tyrkyttääkään. Yhden suhde tuossa jokin aika sitten loppui ja silloin hän oli kyllä perustamassa kanssani vanhapiika-kerhoa ja suunnittelemassa menoa vaikka minne, mutta nytpä hän taas löysi uuden miehen ja minä unohduin siltä seisomalta. Olen toki onnellinen ystävieni puolesta, mutta se ei vähennä yhtään yksinäisyyttäni, päin vastoin. Toisaalta käy jopa hieman sääliksi heitä, kun ovat niin keskittyneitä seurusteluunsa. Olemme vielä kuitenkin niin nuoria (hieman yli 20-vuotiaita), että pitäisi elää vielä vähän vapaammin. Nytkin on taas yksi menossa jo naimisiin. Itsellä tuntuu todella kaukaiselta ajatuskin.
Vaikka yksinäistä onkin, onneksi on kaksi asiaa: perhe ja työ. Ne pitävät minut edes jotenkin pystyssä. Vaikka en nyt seurustelua kaipaakaan, vähän pelottaa, löydänkö enää koskaan ketään. Päivisin näen kyllä melko paljon ihmisiä, mutta ei kai päivällä "mitään" voi tapahtua. Illat ja viikonloput olen yleensä kotona. Viikon kohokohtia ovat lempitv-sarjojen katsominen & kirjastossa käyminen. Tiedän, ettei minua kukaan tule kotoa hakemaan, mutta ei minusta ole yksin minnekään lähtemään. Asun pienellä paikkakunnalla ja jos jonnekin menisin, matkaa on vähintään muutama kymmenen kilometriä. Haluaisin niin, ettei nuoruuteni menisi kokonaan hukkaan tässä masennuksessa, mutta ehkä olen jo saanut oman osuuteni onnellisuudesta ja ilosta, nyt on tyydyttävä tähän...
Siitä on jo useampi kuukausi, kun poikaystäväni jätti minut monen yhteisen vuoden jälkeen. Se tuli yllättäen, kun hän asiasta "ilmoitti". Tosin koitimme jatkaa yhdessäoloa vielä jonkin aikaa, mutta näin jälkeenpäin tiedän, että hän oli varmasti ratkaisunsa tehnyt jo siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran kertoi eroa miettineensä. Nämä kuukaudet ovat olleet raskaita, mutta välillä jo on tuntunut siltä, että ehkä elämä voittaa. Olen lähes koko nuoruuteni seurustellut (minulla on ollut muutama poikaystävä), joten nyt tekee ehkä ihan hyvää olla välillä yksin. Mutta siinä se ongelma onkin. Ystäviä on kyllä, mutta heihin pidän yhteyttä lähinnä sähköpostilla & tekstiviesteillä. Joskus nähdään toistemme luona. Haluaisin mennä ystävieni kanssa joskus jonnekin, mutta he seurustelevat lähes jokainen, eivätkä "voi" lähteä ilman kumppaneitaan minnekään. Asia jota minä en ymmärrä, koska olen itse, myös seurustellessani, voinut lähteä kavereidenkin kanssa ulos ilman mitään ongelmaa. No, kukaan seurusteleva ei ole minua pyytänyt kanssaan (ei edes niin että hänen kumppaninsa olisi mukana) minnekään enkä ole seuraani viitsinyt tyrkyttääkään. Yhden suhde tuossa jokin aika sitten loppui ja silloin hän oli kyllä perustamassa kanssani vanhapiika-kerhoa ja suunnittelemassa menoa vaikka minne, mutta nytpä hän taas löysi uuden miehen ja minä unohduin siltä seisomalta. Olen toki onnellinen ystävieni puolesta, mutta se ei vähennä yhtään yksinäisyyttäni, päin vastoin. Toisaalta käy jopa hieman sääliksi heitä, kun ovat niin keskittyneitä seurusteluunsa. Olemme vielä kuitenkin niin nuoria (hieman yli 20-vuotiaita), että pitäisi elää vielä vähän vapaammin. Nytkin on taas yksi menossa jo naimisiin. Itsellä tuntuu todella kaukaiselta ajatuskin.
Vaikka yksinäistä onkin, onneksi on kaksi asiaa: perhe ja työ. Ne pitävät minut edes jotenkin pystyssä. Vaikka en nyt seurustelua kaipaakaan, vähän pelottaa, löydänkö enää koskaan ketään. Päivisin näen kyllä melko paljon ihmisiä, mutta ei kai päivällä "mitään" voi tapahtua. Illat ja viikonloput olen yleensä kotona. Viikon kohokohtia ovat lempitv-sarjojen katsominen & kirjastossa käyminen. Tiedän, ettei minua kukaan tule kotoa hakemaan, mutta ei minusta ole yksin minnekään lähtemään. Asun pienellä paikkakunnalla ja jos jonnekin menisin, matkaa on vähintään muutama kymmenen kilometriä. Haluaisin niin, ettei nuoruuteni menisi kokonaan hukkaan tässä masennuksessa, mutta ehkä olen jo saanut oman osuuteni onnellisuudesta ja ilosta, nyt on tyydyttävä tähän...
Vastaukset 12
Vanhimmat
...et sinä yksin jää! Parin vuoden päästä jo hymähtelet tuolle kirjoituksellesi! Pistäpä se säilöön!
Kesä tulee, ja piristyt huomaamattasi. Tottakai pitkästä suhteesta toipuminen vie aikaa - joillakin se voi viedä jopa vuoden. Se on ihan luonnollista - suruytöksikin kutsutaan, jos puoliso on kuollut/avioero, mutta sama hommahan se on, jos toinen vain lähtee.
Ota jokin kiva tavoite itsellesi kesäksi tai ensisyksyksi, se piristää kummasti. Olet töissä? Mitäs jos suunnittelisit kivan matkan kesälomallesi? Sitten voisit unelmoida siitä tulevat viikot, että muistaisikaan niin usein sitä miehen retkua.
Missä olisit aina halunnut käydä? Suomessa tai kauempana? Minä matkustelen aika paljon yksikseni, ja se on kyllä ihan turvallista suurimmassa osaassa paikkoja (ei nyt ehkä Pietariin ja yöllä kannata lähteä seikkailemaan).
Mietipä!
Lähde vaikka vaellukselle Lappiin! Suomen Latu järjestää niitä ryhmämatkoina - olisi muuten upea uusi harrastus alkusyksystä! Eikä ole edes kalliita. Tai lähde pyöräilemaan Ahvenanmaalle! Tai mene kaupunkilomalle Dubliniin, Pariisiin, Tukholmaan...aivan ihanaa!
Mul on myöskin vähän samantapainen tilanne...mutta seurustelen tällä hekellä vielä...poikaystäväni jätti minut oikeastaan jo..mutta olemme yhä yhdessä, ei kovin hyvissä merkeissä...En halua jäädä yksin...
Olen sinun ikäluokkaasi myös ja lähes kaikki ystäväni seurustelevat...
Tuntuu myös et jos ero tulee, löydänkö enää toista jota joskus rakastaisin näin kuin nykyistä miestäni...
En haluaisi erota hänestä..kerran erosimme, olimme monia kuukausia erossa, mutta palasimme yhteen(minä tahdoin). En tiedä onko suhteellamme tulevaisuutta...mut toivoisin asioiden muuttuvan.
Jaksamista sinulle, usko tiedän miltä sinusta tuntuu ja ei ole helppoa...mutta pakko jaksaa eteenpäin!
Ehkä se aurinko paistaa meillekkin vielä jonainpäivänä!
Ja uskon että se "oikea" mieskin sieltä tulee kun sen aika on!
Kevään odotusta ;)kaikkea hyvää!
Sama tilanne, ollaan soudettu edes takaisin useita vuosia ja nyt se lopullinen(?) ero on taas käsillä.
Yksin olemista se minäkin pelkään... Viime kerralla elämä vajosi todella pohjalle, elämän into loppui, koulu jäi kesken. Kaiken pelasti suhteen jatkaminen, mutta eipä tainnut olla järkevä ratkaisu. En tiedä.
Voimia ja jaksamisia sinulle Tytteli sekä Niisku-Neiti !!! :)
ps. minulle voi halutessa kirjoittaa [email protected]
Kiitos teille kaikille! Tuntuu heti hieman paremmalta, kun tietää, ettei ole aivan yksin tässä maailmassa. Tai kyllähän minulla ystäviäkin on, mutta he eivät taida oikein osata "astua minun saappaisiini". Elävät niin erilaista elämäntilannetta. Mielestäni se kertoo jo jotain, kun esim. yksi kyllä kovasti on lohdutellut olevansa tukenani ja sanonut, että hänelle voi soittaa vaikka keskellä yötä. No, kuitenkaan hän itse ei ole soittanut minulle kertaakaan näiden kuukausien aikana. Tekstiviestin on lähettänyt muutaman kerran ja samoin nähty. Mielestäni sekin on aika lohdutonta, että tämän lähes puolen vuoden aikana, joka erostani on kulunut, olen kerran ollut baarissa ja kerran bileissä. Muuten on vapaa-aika kulunut todellakin lähinnä perheeni kanssa. Ehkä olisi vähitellen aika itsenäistyä (välillä olen opiskelujen takia asunut pois kotoa), mutta juuri nyt minusta ei siihen ole. Muutto kotoa pois tarkoittaisi samalla taas muuttoa eri paikkakunnalle ja silloin taitaisin jäädä kokonaan yksin. Nyt on sentään vielä perheeni jäsenet lähelläni "koko ajan".
Mutta toki jotain positiivistakin on. Kevät on tulossa ja jo pelkästään sen vuoksi alkaa suupielet välillä nousta ylöspäin. Tarkoituksena on myös lähteä tässä joku viikonloppu erään vähän kauempana asuvan ystäväni luo (hän ei myöskään seurustele), ihanaa päästä JONNEKIN! Ja mitä eniten odotan: matkaa ulkomaille lapsuudenystäväni kanssa! Eli Höpö: osuit ehdotuksessasi juuri siihen, mikä on jo muutenkin toteutumassa. Loistava yhteensattuma! Ette arvaakaan, miten tuota matkaa jo odotan. On ollut sen verran raskas talvi. Mutta en aio lannistua! Voimia teille kaikille, jotka olette samassa tilanteessa kanssani! Kyllä meillekin vielä parhain päin käy, sitä ennen kannattaa ottaa kaikki ilo irti vapaudesta. Vaikka sitten kotisohvalla murehtien. Eiköhän sitä sitten joskus kaikkien koettelemusten jälkeen osaa olla paremmin onnellinen, kun on joutunut vähän kärsimäänkin. Toivotaan niin.
joo, mäkin olen samassa tilanteessa. 6kk siitä, kun jäin yksin. vieläkin sattuu. olen kyllä ahkerasti käyny baareissa ja on ollu muutakin menoo mut en pysty unohtamaan. monen uuden kanssa olen yrittäny, ei siitä oo tullu mitään. on se vaan niin säälittävää et jotkut henkilöt muutuu kotihiireiks heti ku alkaa seurustelee. itse en koskaan ollut sellainen, enkä mä ymmärrä niitä jotka on sellaisia.
tuntuu yleensä et nyt vois jo sulkeutuu luostariin. joskus silti tuntuu, et ehkä sittenkin on vähän toivoa vielä. sit se tunne häviää taas...
Hei oikeesti nuoret naiset! Mäkin erosin juuri, olen 22-vuotias. Ei saa vaipua masennukseen ja itsesääliin! Mä tapailen iltaisin ystäviä, käydään kahvilla, toistemme luona kylässä, kävelyllä, kirjastossa...Joskus makoilen sohvalla lukien ja telkkua katsellen ja mussuttaen jotain hyvää...Viikonloppuna käyn kavereiden kanssa baarissa ja ostoksilla, hengailemassa. Elämä on ihanaa! Kerrankin voin tehdä täysin mitä haluan, ei tarvitse selitellä kellekkään menemisiään, tekojaan eikä sovittaa aikataulua toisen mukaan. Voin kuunnella musiikkia kotonani aamu kolmeen jos huvittaa ja nukkua iltapäivään jos haluan. Tapailkaa ystäviä, juorutkaa, naurakaa, katselkaa miehiä ihan vaan huvikseen ja aloittakaa vaikka joku harrastus. Te olette nuoria, vapaita, mitä tahansa saattaa tapahtua. Ehkä jo huomen illalla kun lähdette ulos, vastaan saattaa kävellä joku ihana mies. Ja jos ei huomenna, niin tapahtuu sekin ennen pitkää, siihen saakka olkaa iloisia vapaudestanne ja ystävienne kanssa vietetystä ajasta. Ihanaa, vapaata ja aurinkoista kevättä kaikille!
Kyllä minäkin alan vähitellen nauttia vapaudestani. En kaipaa miestä rinnalleni tällä hetkellä, vaan haluaisin mennä, kulkea ja katsella ympärilleni. Siinä on vain se ongelma, että kaverit seurustelevat ja ovat niin pirun kiinni kumppaneissaan, ei paljon huvita yksin lähteä jonnekin hevon kuuseen. Raivostuttaa oikein ystävieni, nuorten ihmisten puolesta, kun pitäisi vielä saada olla vapaa, niin ei. Vähän pirullisesti tulee välillä ajateltua, että kuinkahan monen suhde kestää... No ehkä he silloin viimeistään tajuavat. Toivottavasti ei ole silloin liian myöhäistä etsiä minusta menoseuraa.
Onneksi on vielä kaltaisiasi ihmisiä ja naisia olemassa! Toimin itsekin samoin!!!
Teen mitä mulla ikinä huvittaa, töiden ja harrastusten ohella!
Ihanaa kun ei tarvi olla riippuvainen kenestäkään:)
Biletys ja monipuolinen elämä kunniaan!
Naiset vaan tuppaavat olemaan liian herkästi riippuvaisia miehistä!! Mikä niitäkin risoo?? Huono itsetunto ja yksinjäämisen pelko??!
Luulen myös että yksin jäämisen pelko vaivaa monia ihmisiä eikä siksi uskalleta lähteä suhteesta... Itse oli 4 vuotta mieheni kanssa ja olihan se vaikeaa mutta tosiasia on että on parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa. Mulla ei ole kiire löytää uutta miestä. Pidän hauskaa ja teen niitä asioita mistä nautin. Ei yksin oleminen ole oikeasti niin kamalaa ollenkaan! Suhteita tulee ja menee, sen olen oppinut. Ja kaikki tytöt tässäkin on parikymppisiä, ei ole mitään kiirettä. Pärjäilkää! Kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi! Siitä olen varma!
...jos jääkin yksin. olis kiva tietää miten vois hommata itelleen niin hyvän itsetunnon ja uutta merkitystä elämään et se yksinjääminen ei peloittaiskaan. oppis hyväksymään itsensä sellaisena
miten???
Elämässä on ja pitääkin olla muutakin merkitystä kun suhde. Ei ikinä pidä elää vain suhteen tai toisen ihmisen kautta. Suhde on elämän piristys, ei siis itse elämä. Itsetunto onkin sitten vaikeampi juttu. Sitä saattaa tuntea itsensä huonoksi suhteen päättyessä. Varsinkin jos kumppani on pettänyt/kohdellut muuten huonosti. Itselläni kävi päinvastoin. Tunsin itseni huonoksi kun aluksi en uskaltanut lähteä. Kun vihdoin sain itseni irti ja uskalsin tehdä ratkaisevan päätöksen tunsin itseni voittajaksi. Tunsin että MINUSSA on vielä rohkeutta irtautua, MINÄ uskallan olla yksin, MINÄ ansaitsen parempaa,MINÄ olen vahva,MINÄ voin elää tavalla jolla haluan, MINÄ tulen vielä onnelliseksi kaiken surun jälkeen. Täytyy uskoa omaan itseensä. Itselläni on aina ollut aika hyvä itsetunto ja olikin järkyttävää huomata miten yksi henkilö voi saada sen nollaan niin helposti. Mutta nyt olen saanut oman itsetuntoni takaisin ja tunnen olevani aika hyvä:) Joka tapauksessa suhteen päättyessä tuntee epäonnistuneensa mutta pian se kaikki muuttuu paremmaksi ja siinä se itsetuntokin alkaa kohota ja huomata että hei, oikeesti elämässä on vaikka mitä. Ei ne miehet ole se elämän ainoa merkitys. Itsensä pitää oppia hyväksymään sellaisena kun se on, oli sitten mielestään liian ujo tai liian painava tai jotain muuta. Joku toinen ei kuitenkaan ehkä ajattele sinusta niinkuin luulet, voi olla että jonkun mielestä hän on löytänyt helmen ja se helmi olet juuri sinä!
anteeksi ku kysyn, mutta oletko sä virtujen niiskuneiti?