Avioliitto on kahden ihmisen välinen sopimus. On sanottu *tahdon* puolin ja toisin. Sitten niitä tummia pilviä alkaa tulla poutataivaalle. Ja niitä vain tulee, toisille enemmän ja toisille vähemmän. Sitten kun ei enää aurinko juuri paista, niin sitä vain väsyy siihen synkkyyteen ja haluaa eroon siitä. Jos toinen haluaa eron, niin ei siinä ole vaihtoehtoja. Sopimus on purettavissa - puolin ja toisin. Ja tässä kohtaa pyydän teitä "jätettyjä" miettimään sitä, että mitä te sillä roikkumisella, moittimisella, parjaamisella...etc. voitatte. Ette mitään. Pahaolo vain on aktiivisena pinnassa ja eikä helpota kyllä elämässä eteenpäin suuntautumista.
Joten päästäkää irti. Ei toista omista, jokaisella on vain yksi elämä. Myös sillä "jättäjällä". Hänellä on varmasti ollut omat syynsä tehdä päätöksensä, ymmärtää niitä toiset tai ei. Mutta tärkeintä on henkinen hyvinvointi, ja siitä on jokainen ihminen ensisijaisesti vastuussa itselleen. Jos on paha olo, niin se kertoo jotakin elämäntilanteesta. Jokin on pielessä.
Toista ei voi vaatia jatkamaan ainoastaan sen takia, että itse ei ole valmis eroon tai käsittelemään vaikeita asioita. Jostakin on päästettävä irti että jotain uutta voi tulla tilalle. Hyppy tuntemattomaan. Mutta elämä antaa uutta jos vain on valmis ottamaan vastaan.
Pyrkikään sovintoon, oli sitten lapsia tai ei. Riitaan tarvitaan kaksi osapuolta. Jonkun on vain oltava viisaampi. Ole sinä se.
Joten päästäkää irti. Ei toista omista, jokaisella on vain yksi elämä. Myös sillä "jättäjällä". Hänellä on varmasti ollut omat syynsä tehdä päätöksensä, ymmärtää niitä toiset tai ei. Mutta tärkeintä on henkinen hyvinvointi, ja siitä on jokainen ihminen ensisijaisesti vastuussa itselleen. Jos on paha olo, niin se kertoo jotakin elämäntilanteesta. Jokin on pielessä.
Toista ei voi vaatia jatkamaan ainoastaan sen takia, että itse ei ole valmis eroon tai käsittelemään vaikeita asioita. Jostakin on päästettävä irti että jotain uutta voi tulla tilalle. Hyppy tuntemattomaan. Mutta elämä antaa uutta jos vain on valmis ottamaan vastaan.
Pyrkikään sovintoon, oli sitten lapsia tai ei. Riitaan tarvitaan kaksi osapuolta. Jonkun on vain oltava viisaampi. Ole sinä se.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kauniisti ja viisaasti sanottu!Ei katkeruudella ja toisen mollamisella mitän voita.Nokka pystyyn,olipa sitten jättäjä tai jätetty:)
Hienosti kirjoitettu! Mutta minun mielestäni se, joka ei ole enää tyytyväinen avioliittoon, tekee myös kaikki ratkaisevat päätökset. Mutta se näyttää olevan todella vaikeaa. Minä olen sanonut miehelleni monta kertaa, että olet vapaa lähtemään mutta minä en eroa hae enkä tee muutakaan sen asian eteen. En ole koskaan eroa halunnut joten se, joka on hypännyt aidan toiselle puolelle on myös velvollinen hoitamaan asian loppuun saakka. Mutta jostain syystä mies ei ole valmis siihen. Nyt sitten asutaan yhdessä, kuin mitkäkin parhaat kämppäkaverit.
Yhdessä on sovittu, että yhden ihmisen on helpompi kotoa lähteä, joten olen jo monta kuukautta odottanut miehen lähtöä. Turhaan!!! Lasten kotia en rupea rikkomaan vaan teen kaikkeni,jotta pystyn talosta huolehtimaan ja säilyttämään lasten kodin ennallaan.
Viisaampi en halua olla, sillä en halua olla se jota mies syyttää joskus myöhemmin ratkaisuista. Minusta jokaisen on pystyttävä itse tekemään ratkaisut oman elämänsä suhteen. Jossain vaiheessa se voin olla todella minä, joka pistää miehen lopulta kävelemään. Mutta vielä ei ole se päivä koittanut, vaan yritän saada miehen tekemään päätöksensä.
Olet oikeassa, mutta on myös vaihtoehtoja jos ei ole itsekään ihan varma asioista, eikä voi yksin puhua eikä toinen tajua vihjeitä.Vaihtoehtona on myös aloittaa parisuhteen korjaaminen muutoin, kevyemmillä keinoilla vaikka mikään ei ole kovinkaan kevyttä. Esimerkiksi asumusero jos pystyy se antaa tilaa ja aikaa molemmille pidemmän päälle. Antaa mahdollisuuden selvittää asioita ja tunteita.Paperi on aina ja tulee olemaan sellainen asia, joka ei ole suoraan ilman puhumista vaihtoehto, johon toinen laittaa vain rastin ruutuun ja hyväksyy tilanteen sellaisenaan ja on sitten tyytyväinen tai ei. Kaikki mikä ei tapa kasvattaa, toisaalta aina pitää muistaa, että kasvattaa kannattaa aina toista ja ajatuksia.
Ei ole viimeistä antaa toisella mahdollisuutta, avioliitto on kuitenkin sellainen mikä on minulle aina se lopullinen ja siihen meno tärkein asia, joka maailmassa on. Täytyy huomioida kaikki seikat ja ahdistukset, mutta onko vaihtoehtojen oltava niin totaalisen jyrkkiä on sitten toinen asia toisaalta jos ei ole vaihtoehtoja esim. väkivaltaisuuden tms. takia on tilanne toinen, mutta rakkaus ei koskaan lopu yhtä äkkiä eikä tunteet ja älä tee sitä kuitenkaan että jätät itsellesi sellaisen tilanteen, että olet loppuelämän siinä mielentilassa, että oliko tämä oikein. Aina se satuttaa varsinkin sitä jätettyä, toisaalta joskus näin on parasta, mutta kirjoitankin tämän kaiken kokeneena ja toisaalta ellei toinen suostu asumuseroonkaan vaihtoehdot on vähissä ellei sitten vain lähde, toisaalta jos antaa aikaa ja mahdollisuuden voi avioliitto tai parisuhde saada sen ajan ja tarpeen mikä on tarpeen ja mahdollisen Rakkauden, joka meille jokaiselle on tarkoitettu ja mikä on elämän suurin saavutus ja LAHJA. Minä ainakin annan sitä entistä enemmän ja Rakkauteni on ikuista.
Kaikkea hyvää kaikille on sitten ratkaisu mikä tahansa, helppoa ei ole mikään!
Kaunista. Kaunis idealistinen käsitys erosta. Mutta, koska olen vain ihminen, ja kaikella sillä pahalla, joka minun ihmistyyteni alasajoksi on tehty, minulla on oikeus tunteisiini. Kyllä pohjalla on varmasti minulla meille molemmille ja meidän lapsillemme hyvä elämä, mutta älä sinä tule viistastelemaan, kun minä itken suruani, aion itkeä sitä vielä monta kertaa, aina harvemmin, mutta annan kyllä itseni tuntea tunteeni enkä pakota itseäni hymyileväksi 'päästä irti, jos rakastat' hymytytöksi. Jos en saa elää tunteitani, niin kuin ne tulevat, ob lopputulos luultavasit pahempi kuin että saan surra kun surettaa. Kyllä lapsiperheess'ä ero on aina uuri pettymys ja sitä sitä saa surra, niin surevat lapsetkin.
itkin vaikeaa oloani, sitä vääryyttä mitä koin saavani osakseni - avioliitossa ollessani. Sitten kun tein sen päätöksen lähteä - niin sitä ei hyväksyttykään. Olen se jättäjä - se paha ihminen. Mutta minun lähtemiseeni oli painavat syyt. En väitäkkään, että eroa sinällään on helppo niellä, mutta pyydän ottamaan muutaman askeleen taaksepäin ja katsomaan sitä koko asiaa kauempaa. Yrittää ymmärtää kokonaisuus, miksi mikäkin johti mihinkin. Ja jos toinen haluaa lähteä, niin minkä sille voi. Jos päästää irti, jota tarkoitin, niin ehkä tilalle tulee jossain vaiheessa mahdollisuus aloittaa uudestaan, ehkä sen "vanhan" ihmisen kanssa tai ehkä sitten tulee joku muu. Itke pois paha olosi - en ole sitä kieltänyt. Mutta niinkuin sinulla on oikeus siihen tunteeseen, niin on myös sillä lähtijällä oikeus omiinsa. Kolikolla on kaksi puolta - sinun ja minun.
Mies jätti, vai minäkö jätin? Miehellä vain nyt paljastui yli vuoden kestänyt toinen suhde. Minä olen sen jälkeen tehnyt kaiki ratkaisut, vaatinut asumuseron, vaatinut osituksen teon, kysynyt josko hän nyt hakee sitten sitä II-vaihetta, kun edelleen seurustelee toisen kanssa. Ei oikein haluaisi sitä 'vielä' tehdä.
Olen sitten se viisaampi tai en, niin minä tunnen olevani myös se paha, joka lapsiaan rakastavan puolison lapsistaan näin julmasti erotti. Lähtijällä on oikeus omaan tunteisiinsa, niinpä niin, mutta onko minulla?
olisi oikeutta tunteisiisi - kuka ne kieltää? Sinä itse? Alkuperäisessä viestissä viittasin jokaisen vastuusta omaan hyvinvointiin. Vanhempina (joka minäkin olen) meidän on pidettävä itsesämme huolta - lastenkin takia. Itse sain paljon voimia ja engergiaa touhuta lapseni kanssa, vaikka olinkin se eron hakija. Minä voin nyt paremmin, ainoastaan minä itse voin tietää mikä on minulle parempaa. Mutta tässä on oltava vereslihalle asti rehellinen, rakastanko oikeasti tuota toista ihmistä, onko minulla hyvä olla hänen kanssaan, teenkö / sallitaanko minun tehdä oman tyylisiä juttujani, elänkö täydesti, tunneko iloa, tunneko vihaa - jos tunnen,niin mistä ja miksi, olenko tyytyväinen, voinko saavuttaa haaveitani tällä elämäntyylilläni... Tunteita ei voi kieltää, ne ovat siellä jossakin odottamassa ulospääsyään. Ellei hyvällä niin sitten pahalla.
"vereslihalla", "päästäkää irti", "katsokaa itse peiliin", "riitelyyn tarvitaan aina kaksi" ...
Inhoan noita kliseitä. Joskus on niinkin, että aivan tavallisesta avioliitosta, jossa kaikki sujuu kohtuullisen hyvin, arki on usein hauskaa, raha ja rakkaus riittää, toinen potkaiseekin aidan yli ja jää sille tielleen joksikin aikaa. Kun nurmi on kaluttu viereiseltä laitumelta, hyppääjä tulisi takaisin, "koska kumminkin rakastaa enemmän sitä ensimmäistä ja ihan pikkuisen sitä toista".
Minulla, ensimmäisellä, on oikeus sanoa EI KIITOS. Ja myös surra, että perheeltä meni hyvä isä naapurin tädin viihteeksi.
Sisareni puolestaan ei suostu lähtemään ihanasta talostaan, vaikka aviomies haluaisi tuoda pikkukaupungin kauneimpaan omakotitaloon uuden naisen. Tämäkin viihdyttäjänainen putosi kuin pilvestä, pyytämättä ja arvaamatta, sekoittamaan kunnon perheen kuvioita.
Onneksi asunto on maksettu. Mies haikailee, kumman kaa oikein jäisi hengaileen. Luulen, että murrosikäiset lapset kohta ratkaisevat tilanteen ja potkaisevat isukin pois.
Törkeitä äijiäkin kun jo hinaa uutta lumppua vaimon ja lastensa kotiin ennen kuin on ero selvä ja hynttyyt erillään. Äijä saisi jättää kodin vaimolle ja lapsilleen ja hinata luuperseensä sinne lumpun hoteisiin. Mutta ne lumput tahtoo näköjään päästä valmiiseen kotiin ja häätää vaimon ja lapset kuusenjuurelle. Ei voi enään törkeempiä ja röyhkeempiä ämmiä olla? Kuinka kehtaavatkin? Ovatko he niin katkeria ja epäonnistuneita että pitää toisten vuosikymmeniä luotuun valmiiseen päästä?
Missä noin röyhkeitä naapureitakin on että sotkeudutaan toisten perheisiin? Olen samaa mieltä ja tiedän monta turhaa eroo vain sen takia kun joku onneton alkaa tarjoon vähän erilaista pesää ja keppiä kun itse on epäonnistunut niin hajotetaan muualtakin perheitä. Myöhemmin kadutaan kun saa vielä paskemman tilalle. Ne ilolinnut ovat hyvinkin "ihania" alussa kunnes saavat jalkansa ovenväliin. Näiden pitää heti kakarakin tehdä äijälle kun tietävät ettei mies pysy alkumuuman jälkeen muuten. Saadaan edes kiristää lapsella kun pelko on persuuksissa että äijä tekee samat temput itselle niin kuin exällekkin. Petos ja syyllisyys kaivertaa ikuisesti.
Enhän minä saa rakastaa sitä miestä, jota jo lähes 20 vuotta rakastin, saaden tehdä haluamani. molemmat saimme tehdä haluamiamme juttuja, minun oli hyvä olla. Juurihan sinä kiellät minun tunteeni alkuperäisessä viestissäni, minun pitää päästää irti.
Ei ne "lumput" ole sen kummempia naisia kuin muutkaan. Ei nekään HALUA toisen naisen entiseen kotiin. Joskus ei ole muuta vaihtoehtoa jos haluaa yhdessä elää.
Minä jouduin asumaan kaksi ja puoli vuotta mieheni talossa, jossa hänen ex vaimo ja perhe oli asunut. Olisi ollut taloudellisesti idioottimaista pitää kahta kallista asuntoa kun kuitenkin asuimme yhdessä. Miehellä ei ollut varaa yksin ylläpitää sitä taloa, eikä voinut siinä vaiheessa myydä. Pariksi vuodeksi vuokralaisen etsiminen olisi ollut turhaa. Ei kukaan muuta vuokralle omakotitaloon vain kahdeksi vuodeksi kun tietää että se kuitenkin myydään.
Onneksi mies sai asunnon juridisen tilanteen siihen pisteeseen, että möi talonsa ja muutimme pois. Aloitimme yhteisen elämäämme ikään kuin uudelleen. Yhteisessä MEIDÄN kodissamme. Se oli helvetillinen helpotus minulle, mutta näytti olleen myös miehelle. Aiemmin riitelimme joskus pikkuasioistakin ja olin varma ettei suhteemme tule kestämään. Emme kumpikaan halunneet erota toisistamme kuitenkaan. Uudessa asunnossa riidat loppui kuin seinään. Miehestä katosi kireys. En tiedä mikä sitä edellisessä asunnossa ahdisti, mutta se ahdistus katosi.
Ainoa joka puuttui asunnon myyntiin oli hänen ex vaimonsa. Mies oli lunastanut erossa asunnon exältään eli hänellä ei ollut mitään sanottavaa asiassa. Muuton ja myynnin jälkeen ex alkoi pommittaa minua sillä että olisin painostanut miehen muuttamaan pois, ja miestä pommitti silläe ttä miksi mies halusi myydä heidän avioliittonsa aikaisen kodin. Kenties exällä ei ollu ero omassa päässään aivan selvä.... Heidän ainoa lapsensa kertoi myös ettei tykännyt kun tulin asumaan "heidän kotiinsa", mutta tämä meidän uusi kotimme on myös lapsen mieleen.
Ehkäpä exät haluavat pitää jotain katkeraa vihaa yllä niillä mielikuvilla, että uudet naiset haluaisivat heidän saappaihinsa "valmiiseen perheeseen ja kotiin". Niinkö ne exät itse ajattelivat silloin kun olivat menossa silloisen miehensä kanssa naimisiin? Erikoinen ajattelutapa. Mutta jos joku haluaa kieriskellä vihassa ja katkeruudessa, se on jokaisen oma asia. Elämä voisi olla mielekkäämpääkin.
omaa tulevaa elämää varten. Että pystyy luomaan oman tulevaisuutensa, on päästettävä entisestä irti. Ei kukaan kiellä tuntemasta kaikkia inhimillisiä tunteita; surua, vihaa, rakkautta, tuskaa, epävarmuutta, pettymystä...mutta niitten kanssa on opeteltava elämään.
Me erosimme, kun mies löysi uuden naisen työpaikaltaan. En ollut valmistautunut eroperheen elämään, vaan visioni oli aivan toisenlainen. Näin vain kävi, eikä toista ihmistä väkisin pysty pitämään. Mies teki oman ratkaisunsa ja elää sen kanssa lopun elämäänsä.
Suru ja irtipäästämisen aika oli pitkä, pari vuotta, mutta nyt alkaa helpottaa. Pystyn katselemaan elämääni taaksepäin ja toteamaan yhden vaiheen päättyneen ja uuden alkaneen. Mies pitää aika tiivistä yhteyttä milloin mistäkin asiasta ja hyvä niin, mutta paluun mahdollisuutta minun puoleltani ei enää ole, jos sellainen tilanne eteen tulisi.
Näin luulen minullekin käyvän. Vajaa vuosi on nyt mennyt tämän prosessin alkamisesta. Mies oli tehnyt sitä irtautumishommaa minusta jo vuoden etukäteen, joten on siinä mielessä edellä. Hänellä on nyt tämä lapsista irtautumisen vaikeus, jolla sitoo minuakin.
Tämäoli lohduttavaa, 'mies teki ratkaisunsa ja elää sen kanssa loppuelämänsä'. Tämä olkoon minullekin tästä päivästä mottona, kun lasten ja miehen suhteen vuoksi olen tätä irrottautumista antanut jatkaa.
Tässä sanoja, joita haluan kuulla, tästä selviää, ajan kanssa.
sinua. Erostani on kolme vuotta. Takana kaksikymmentä vuotta avioliittoa, hyviä aikoja ja huonoja aikoja, velkoja, sairauksia, kuolemantapauksia perheessä, toveruutta, riitoja ja rakastamista. Kun mieheni jäi kiinni salasuhteesta päätimme erota. Mies selitteli, voi huonosti, syytteli minuakin välillä, tarvitsi lohtua, hänen sivusuhdettaankin minun olisi pitänyt vielä ymmärtää (häntä en suostunut tapaamaan ja lohduttelemaan), ja lapset voivat huonosti, tietenkin. Ja minä, minä olin ihan paskana.
Ymmärsin sen kaiken keskellä että oikeasti tässä elämässä tästä eteenpäin minulle ovat olemassa minä ja lapset. Ja lapset eivät selviä jos minä en selviä. Aloin pontevasti itsekkääksi, eli en suostunut ottamaan enää vastuuta miehen huonosta voinnista. Ajattelin, että mies on tehnyt tämän valinnan, hän kestäköön seuraukset omalta osaltaan, minä kestän omalta osaltani.
Olenkin kestänyt hyvin, ja kyllähän olen joutunut kyllä exäni puolestakin kestämään, koska elatusmaksuja hän ei kykene maksamaan, nuorimmasta on nyt puolitoista vuotta tullut minimimaksu ulosoton kautta, vanhempi on nippa nappa täysi-ikäinen että hänestä ei "tarvi" eksän maksaa, mutta eihän sen ikäinen nyt omillaan selviä. Eksä piti talomme, mutta siitäkään hän ei ole sovittua summaa maksanut mulle. Että kaikella tavalla hän on kyllä esiintynyt tavalla joka saa olemaan yhä tyytyväisempi ja tyytyväisempi siihen että edes tässä vaiheessa pääsin hänestä eroon. Surin aikani, mutta mitä surin: en sitä miestä, vaan omaa pettymystäni, kun eihän sitä miestä jota yritin rakastaa, ollut pitkään aikaan ollut olemassakaan. Annoin itseni surra, mutta samalla hoidin itseäni hellästi. Vältin tukeutumasta lapsiini, koska haluan heistä itsenäisiä ja parisuhteeseen (kaikesta huolimatta) kykeneviä naisia, sitäpaitsi omine kipuineen he tarvitsivat edes yhtä vahvaa vanhempaa. Käytin hyväkseni (itkupuuna) ystäviäni ja myös terapeuttia. Nyt voin tosi hyvin, elän varmaan parasta ja mielenkiintoisinta aikaa elämässäni. Suuri helpotus on että lapsetkin alkavat voida hyvin (paitsi vanhempi aina välillä suree isänsä vointia, mikä on tietysti hirveän surullista, mutta minkä sille voi).
Tsemppiä nainen. Tästedes sulle kelpaavat vain ihanat asiat.
minunkin elämäni meni, vaikka hiukan helpommin sikäli ettei noista raha-asioista ole ollut exän kanssa mitään kiistaa. Pystyttiin hoitamaan ositukset sun muut sopimukset rivakasti ja lopullisesti alta pois. Se auttoi osaltaan eteenpäin pääsyssä. Tunnepuolella sitten kävinkin pitkän ja kivisen matkan itseeni, mutta lopputuloksena on sellainen vahva ja varma olo. Kuulostaa ehkä itsekkäältä, kuten sanot, että on lakattava olemasta huolissaan ja vastuussa sen exän tunteista ja elämästä, mutta niin se vain on. Se on suoranainen välttämättömyys tajuta asia oikein munaskujaan myöten. Siitä aukeaa uusi leveämpi tie itselle. Eikä se suinkaan tarkoita kovaksi ja kylmäksi muuttumista, vaan silloin pystyy exänkin kohtaamaan tyynesti tuttuna ihmisenä muitten joukossa. Miehenä, joka ei ole enää edes sukulainen, mutta jonka kanssa on yhteiset lapset. Mutta, kuten todettua, tähän asti pääsemiseen tarvitaan voimia, apua, luotettavia itkumuureja, vierihoitoa ja luottamusta itseen.
Kiitos teille molemmille minulle kannustavasti kirjoittaneille. Tässä oli rohkaisua saada aikaan se lopullinen henkinenkin ero, en minä en todellakaan ole vastuussa exäni olosta enää.
Pyyhinpä kyyneleet silmistäni taas kerran, ja suuntaan katseeni eteenpäin. Hyvää kevättä teille molemmille.
Minä pidän yllä yhteyttä entiseen vaimooni. En silti haluais enään koskaan avioliittoa hänen kanssa. Enkä muutakaan suhdetta. Minusta lasten takia on parempi että ollaan väleissä. Vaikka ei ihan ystäviä ollakaan. Me kuitenkin tunnettiin lähes 20 vuotta toisemme ja miksi yht äkkiä pitäis käyttäytyä kuin oltais vieraat. Se olis melko lapsellista.
Asiallisesti pitää silti käyttäytyä. Koska sitten kun on erottu niin asia pitäisi olla selvä. Sitten ollaan kuin ketkä tahansa tutut ihmiset. Eihän sitä nyt kavereillekaan kiukutella ja vittuilla jos toinen tekee jotain mistä ei itse tykkää.
Eks vaimon miesystävä oli aluksi vähän epäluulonen että mitä minä sille soittelen. Katsoin sitten parhaaksi tehdä asian hänen kanssa selväksi ja siitä asti on asiat sujuneet paremmin. Se on lapsille parempi että kaikki aikuiset on väleissä.
Näin se juuri menee. Kun on päässyt irti siitä entisestä suhteesta, pystyy kohtaamaan toisen osapuolen ilman sen kummempia tunnemyrskyjä kuten kenet tahansa pitkäaikaisen tuttavansa. Ystävyydeksi en omaakaan suhdettani exääni luonnehtisi, koska ystävyyteen liittyy jotain syvempää ja luottamuksellista. Sellaiseen en exän kanssa pysty enkä edes halua. Kohteliaat ja myötämieleiset välit voi silti säilyttää, mutta rajoittaa aihepiirit lapsiin ja muihin yleisempiin juttuihin. Esim. erilaiset perhejuhlat on niitä tilanteita, joissa pitää voida olla ihan luontevasti sen exän kanssa samaan aikaan. Ei ole fiksua pahoittaa lasten tai muiden läheisten mieltä huonolla käytöksellä.