Tässä sitä nyt ollaan. Ero, jota mietin noin puolet siitä ajasta kun yhdessä oltiin. En olisi halunnut jättää. Rakas ja ihana ihminen, mutta ei pysty vierestä katsomaan ku heittää elämänsä hukkaan. Ei auttanu tukeminen, jos toinen ei halua tukea. "Millään ei ollu mitään väliä" ja samalla kuitenkin "oot ihaninta ja rakkainta". Ehkä se johtu minusta, sitä toivon.
Onpas tyhjä olo. En oo koskaan eronnu ihmisestä jota rakastan, aikasemmin eron jälkeen on ollu ihan mieletön vapauden tunne. Syyllinen raskas olo ja samalla kauhea ikävä ja lohduttomuus. Ahdistaa kun tietää että yöllä iskee se pakokauhu, kun tajuaa mitä on oikeasti tapahtunu.
Onko muilla kokemuksia siitä, kun ei haluaisi jättää, mutta tuntuu että omat voimat loppuu katsoa toisen välinpitämättömyyttä ja mitääntekemättömyyttä? En uskaltanut edes unelmoida mistään yhteisestä ihanasta tulevasta, kun tiesin että tulen pettymään. Sydän särkyi jo kauan sitten.
Ehkä löydän vielä ihmisen, joka ei syö mun omaa pirteyttä ja elämänhalua vaan lisää sitä. Tai sitten tein väärin ja tulen sitä lopun elämääni katumaan.
Onpas tyhjä olo. En oo koskaan eronnu ihmisestä jota rakastan, aikasemmin eron jälkeen on ollu ihan mieletön vapauden tunne. Syyllinen raskas olo ja samalla kauhea ikävä ja lohduttomuus. Ahdistaa kun tietää että yöllä iskee se pakokauhu, kun tajuaa mitä on oikeasti tapahtunu.
Onko muilla kokemuksia siitä, kun ei haluaisi jättää, mutta tuntuu että omat voimat loppuu katsoa toisen välinpitämättömyyttä ja mitääntekemättömyyttä? En uskaltanut edes unelmoida mistään yhteisestä ihanasta tulevasta, kun tiesin että tulen pettymään. Sydän särkyi jo kauan sitten.
Ehkä löydän vielä ihmisen, joka ei syö mun omaa pirteyttä ja elämänhalua vaan lisää sitä. Tai sitten tein väärin ja tulen sitä lopun elämääni katumaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Koita jaksaaa :) Voimia sulle.
etten ole vielä eronnut. Soutamista ja huopaamista on ollut jo puolitoista vuotta. Aloin olla huolissani omasta terveydestäni jo puoli vuotta sitten. Olin lihonut ja join alkoholia viikonloppuisin.
Sitten aloitin kuntoremontin. Laihdutin ja kuvittelin vuoden ajan, että pystyn terveellisillä elintapojeni muutoksilla myös muuttamaan toisen. Mutta eihän se niin mennyt. Pahemmaksi vain meni.
Kaikista pahinta ovat olleet juhlapyhät kuten joulut ja pääsiäiset. Minulle tärkeät juhlat ovat aina menneet pilalle jollakin tapaa. Tykkään traditioista ja koen tärkeäksi, että perinteitä pidetään edes jollakin tapaa yllä. Eihän siitä mitään tullut. Nytkin pääsiäinen meni jossakin sumussa.
Jossain vaiheessa talvella havahduin kahteen kertaan siihen, kun työpäivän päätteeksi sain päähäni, että ehkä olisi parempi, että hyppäisin junan tai rekan alle. Näin rekan kiitävän ohitseni ja ajattelin, että nyt kohta juoksen sen alle. Tuosta noin vaan...pam. Mutta en hypännyt. Itkin ja ajattelin, että kyllä minä tästä selviän.
Kaikki on kiinni rahasta ja syyllisyyden tunteesta. Tunne olevani paska ihminen, kun jätän hänet. Jään yksin ja pelkään, etten pärjää. Olen kai läheisriippuvainen. Huolehdin toisista ihmisistä, mutta en itsestäni.
Nyt vaan yritän jollakin tapaa sinnitellä kesälomaan asti. Työ vie voimia ja ei pysty keskittymään hakemaan asuntoa. Jotenkin tunnnen oloni niin pettyneeksi siitä, miksi en onnistunut tässä suhteessa. Ei tullut avioliittoa, asuntoa ei lasta. Kaikki on valunut kuin hiekka sormien välistä.
Mutta kyllä se menee niin, että jos toinen vain syö energiaa eikä tuo sitä, niin siitä suhteesta on pyristeltävä eroon. Enää toista kertaa ei elämänhaluani viedä näin totaalisesti pois.
erosta kohta 2 v ja kyllä minua painaa ajatus, että miten tämä elämä meni näin.
Oltiin onnellinen perhe, mutta kaikki ei mennytkään ihan niin onnellisesti.
Rakennettiin , rakentamisen jälkeen vakavaa sairautta (josta selvittiin) siitä seurasi miehen paheneva alkoholismi josta taas seurasi sellainen yhdistelmä kuin mustasukkaisuus ja alkoholismi... väkivaltaa henkistä sekä fyysistä ... elämä oli painajaista
Kun lopullisen päätöksen tein asianajajani luona, sattui niin valtavasti tehdä sellainen ratkaisu, mutta koin että muutakaan vaihtoehtoa ei enään ollut. En voinut antaa kohdella itseäni niin kuin hän kohteli.
En ikimaailamassa olisi voinut kuvitella, että se mies jonka kanssa menin naimisiin olisi voinut käyttäytyä minua kohtaan niin kuin hän käyttäyty liiton loppuvuosina.
Rankkaa se on, mutta sen kanssa pitää vain osata elää. Ehkä minulla vielä senkintakia pyörii enemmän mielessä, kun lastenhuoltajuusoikeudenkäynti kesken ja osituskin on kesken (ex ei vastaa osittajan tasinkoehdotelmaan)
että sellanen elämä tässä kohtaa ...
omaa sydäntään. sen mukaan kun toimii,on kuitenkin tehnyt sen oikean ratkaisun. jos jo vuosia on tuntunut siltä,että tämä ei ole sitä mitä elämältä haluan,on varmasti tehnyt oikean ratkaisun,vaikka toki se sattuu silti,eikä ole helppo päätös...auttaa paljon jos voitte silti jatkaa ystävinä eron jälkeen. näin kävi omalla kohdallani.
Hei!en usko että tulet sitä katumaan.Kerran tässä vaan eletään.Itse olen suhteessa kanssa mistä olen halunnut lähteä jo monen monta vuotta sitten.Tuli tilanne...löysin uuden ihanan miehen mutta hän ei halunnut olla se toinen mies.Laitto meidän jutun jäähylle siksi aika kunnes saan asiat järjestettyä.Jämähdin taas vanhan kanssa kun yhteinen asunto ja 2 lasta eikä tästä tule mitään.Kaipaan sitä toista miestä kamalasti.Sydän vaan särkyy kokoaika lisää.Ahdistaa vaan ja vanha mies ei tue missään asioissa päinvastoin loukkaa (niin kun on aina tehnyt)ja menee vaan omia menoja.Vielä tulee mulla aika kun lähden tästä.Vaikka vaikeata tulee olemaan mutta se mikä heikentää myös vahvistaa.JA MIEHIÄ ON MONIA.Myös niitä ihania ja varmasti tulet semmosen vielä saamaan.Aika näyttää.
Ihan kummankin kanssa.
Vuosikymmeniä sitten jätin rakkaani toisen naisen valheen takia. Lupasin eron hetkellä jättää rakkaani rauhaan ja niin teinkin ja tein sen puhtaasta rakkaudesta - en halunnut enää satuttaa.
Menin naimisiin ja pian erosin - ei valheen kanssa voi elää. Lupaukseni rakkaalleni olen pitänyt, vaikka vaikeaa se oli varsinkin avioeroni jälkeen. Korvikkeita sitten tuli ja meni...
Vielä nyt, kymmenien vuosien jälkeen, herään aamuisin muistoihini oikeasta rakkaastani - vai oliko se sitä? Oliko hän vain haave, jonka halusin säilyttää ikuisesti? Olenko tehnyt väärin häntä tai itseäni kohtaan kun en ole ottanut häneen yhteyttä?