Keitä Heikinheimo EI tyrmännyt?

H-h ollut haudassa jo kymmenen vuotta. Antaa hänen olla siellä. Ei mitään järkeä höpistä hänestä enää. Esittävät säveltaiteilijat ja kriitikot häipyvät silloin kuin menevät hautaan. Tasokkaat eli oikeasti rehelliset(ei valtaeliitin perseennuolijat, joita suurin osa julkkistutkijoista ja -muusikoista) tiedemiehet ja säveltäjät elävät pitempään.

Martti Talvelasta kuului tykänneen, kirjoitti elämäkerrankin.

Lukekaa se! Siinä hän ainakin ylistää monia suomalaisia säveltaiteilijoita mm. Olli Mustosta. Toisaalta kriitikkona toimiessaan hän haukkui samat henkilöt.. Että otapa siitä nyt sitten selvää!?

Kyllä se Heikinheimokin vähän ihmetteli neiti Lampeniuksen vähiä vaatteita, mutta ihmetteli myös sitä, kuinka tämä oli jo Akatemian vuosinaan soittanut niin hyvin, älykkäästi. Kannusti Lampeniusta kokeilemaan eri asioita, mutta soittavan aina myös klassista. Oli avoimesti myös pahoillaan lehdistön negatiivisen kohtelun takia.

Katsaus HS:n arkistoon..

HS - Kulttuuri - 3.3.1997

Kaupunginorkesterin johto sai uutta verta

Hannu Tapani Klami ja Linda Lampenius yrittävät uudistuksia

SEPPO HEIKINHEIMO Kun miettii niitä syitä, joiden vuoksi Radion sinfoniaorkesteri on yleensä niin selvästi parempi kuin Helsingin kaupunginorkesteri, selityksiä löytyy yleensä kolme: RSO:lla on tavallisesti paremmat kapellimestarit, pätevämpi intendentti ja pätevämpi johtokunta.

Musiikillista asiantuntemusta HKO:n johtokunnassa on edustanut tähän asti vain poliisimusiikin etevä asiantuntija Arthur Fuhrmann, joka toki tuntee sinfonistakin musiikkia.

Nyt lautakunnan asiantuntemus on lisääntynyt räjähdysmäisesti, kun mukaan on tullut ammattimuusikko Linda Lampenius ja yleisen oikeustieteen ja kansainvälisen yksityisoikeuden professori Hannu Tapani Klami, joka kertoo olevansa oopperan tuntija (2000 levyä hyllyssä) ja aikoneensa peräti oopperalaulajaksi.

Välimatka RSO:n johtokunnan asiantuntemukseen kaventuu siis hieman; siinähän nimittäin istuu vain musiikin ammattiväkeä.

Klamin ja Lampeniuksen näkemykset siitä, miten orkesteria pitäisi kehittää, käyvät osittain yksiin, osittain eivät. Molemmat kauhistelevat sitä, että orkesterin palkkasummasta 30 prosenttia menee keikka- ja kausisoittajien kiinnittämiseen, vaikka vakituisesti kiinnitetyt soittajat tulisivat selvästi halvemmiksi.

"Minä taas kannatin Arthur Fuhrmannin vastalausetta siitä, että yksi ykkösviulunsoittajan virka muutettiin markkinointisihteerin viraksi, mutta kaikki muut olivat eri mieltä", Linda Lampenius sanoo.

Siinä näkyy ammattilaisten ja amatöörien välinen ero. Amatööri luulee, että orkesterille saadaan yleisöä viemällä se johonkin Pukinmäen ala-asteen voimistelusaliin ja tekemällä muuta tällaista markkinointityötä.

Ammatti-ihminen tietää, että ainoa tapa saada yleisöä on tehdä entistä parempaa ohjelmistoa, unohtaa Jan Wagnerit ja David Geringasit ja hankkia tilalle kovia nimiä. Tai ainakin sellaisia, jota joku pätevä henkilö on juuri kuullut, ei mainosten perusteella valitsemalla.

Tapani Klami tuo mukanaan kokemuksensa Turun kaupunginorkesterin johtokunnasta ja musiikkijuhlasäätiön hallituksesta. Sillä perusteella hän sanoo, että johtokunnan tehtävä on vastata orkesterin yleisistä toimintaedellytyksistä, mutta ei puuttua ohjelmiston yksityiskohtiin.

Linda Lampeniuksen kynnet syhyävät ammattimuusikkona juuri yksityiskohtiin, ei vain ohjelmiin, vaan vaikeampiin kysymyksiin: hänen mielestään johtokunnan tulee alusta alkaen ottaa vastuu sitten, kun orkesteri joutuu etsimään uutta kapellimestaria.

Klami haluaisi vetää esiin puoliunohdettuja suomalaisia teoksia, Lampenius odottaa yhteydenottoja orkesterista, jotta ne voisi serveerata johtokunnalle.

Kaksi uutta pääskystä ei kesää tee, mutta onhan suuntaus joka tapauksessa parempi: HKO:n johtokunnassa aletaan jo osata lukea nuotteja.

Ensiksikin: ei puhuta pahaa kuolleista!

Yksi H-H:n suosikkeja oli Marinski-teatterin kaputähti Sergei Gergiev. Oliko H-H väärässä suosiessaan Gergieviä?

Eipä ollut.

Pekka Kuusistosta kai myös ihan tykkäsi.

"Olli Mustosen väärä suunta"

Tätä nykyä Mustosta riivaa se, että hän pyrkii soittamaan kaiken ylikorostetun intensiivisesti, kuin riivaaja niskassaan. Brahmsin musiikkiin ja myös nuorekkaaseen d-mollikonserttoon kuuluu kuitenkin olennaisesti levollisuus ja rauha, mutta sen Mustonen oli nyt onnistunut karkottamaan.


Mustonen ei soita enää pianoa normaalisti niin kuin kaikki suuret pianistit, joille se on oman olemuksen elimellinen jatke, vaan piiskaa sitä korkealta ylimitoitetuin ja epätaloudellisin liikkein. Siitä on se seuraus, että sointi muuttuu kireäksi ja pinnalliseksi, että mehukkuus ja täyteläisyys häviää. Sen lisäksi Mustosella on nykyään kummallinen taipumus korostaa oikean käden osuutta suhteettomasti. Kun basso jää usein kuulumattomiin, sointi muuttuu entistä laihemmaksi.


Myös Mustosen tempojen käsittely on hermostunutta, koko ote ylikireä ja rauhaton. Samat ominaisuudet antoivat leimansa hänen omalle konsertilleen, jonka satuin kuulemaan talvella Mikkelissä, ja kaiken tämän perusteella en näe kuin kaksi mahdollisuutta: 1) Mustonen, joka on vielä nuori mies, 22-vuotias, menee jatkamaan opintojaan jonkun vanhan ja viisaan pedagogin johdolla; heitä on sekä Moskovassa, New Yorkissa että sillä välillä. Vuoden työllä hän voisi saada virheensä kuntoon ja pysyä mukana siinä joukossa, josta muutamien kymmenien vuosien kuluessa valikoituvat ne, jotka ovat aikanaan pianotaiteen nimiä; 2) Mustonen jatkaa omin päin puskemista ja katselee, miten normaalin koulutuksensa päätökseen saattaneet ikätoverit menevät vähitellen ohi.


Olli Mustonen on tyypillinen suomalainen jukuripää, ja siksi pelkään, että hän jatkaa nykyisellä raiteellaan, jonka varrella kaikki valot näyttävät punaista. Toivon, että hän valitsee ensimmäisen vaihtoehdon.



https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002974988.html

"Nuori Batiashvili hienosti toiselle sijalle"

Kuusiston voitto merkitsee paljon kaikille muille nuorille suomalaisille viulisteille. He saavat intoa, stipendirahastot lisää uskoa suomalaisiin viulunsoittajiin.

Pitkän ja mielenkiintoisen kilpailun monet fyysiset kärsimykset hyvitti moninkertaisesti se, että löysimme sellaisen suurenmoisen viulistin kuin Elisabeth Batiashvilin.

Batiashvili on uransa ja kehityksensä alkutaipaleella, mutta Suomella on nyt onneksi ensikiinnitys häneen. Tervetuloa monille kiertueille!

Näiden kahden soittajan sijoittaminen on pitkälti makuasia. Pekka Kuusisto soittaa väkevämmin, mutta ei krouvisti. Hänen viulun äänensä on kantava ja vivahteikas. Elisabeth Batiashvili on silti herkempi, ja pidän itse hänen soitostaan paljon enemmän.

Tanskan Nikolaj Znaider oli valinnut Bruchin konserton. Elisabeth Batiashviliin verrattuna hänellä on noin kaksi kertaa suurempi ääni, mutta vaikka se lähtee miljoonien arvoisesta Guarnerista, siitä puuttuu viulunsoiton tärkein ominaisuus, sielu. Se tulee soittajasta, jos tulee, ei puulaatikosta. Znaider soittaa viulua niin kuin olisi liikennepoliisina korokkeella.