Tos Poliisiteeveessä kerrottiin äsken kuinka oriveteläinen pariskunta oli löytänyt ruumiin kävelylenkillä ollessaan. Paikka oli joku hakkuualue syrjämmässä ihan tiiviimmästä asutuksesta.
Ootteko joskus tulleet miettineeksi, että mitä tekisitte tai miltä tuntuis tehdä vastaava löytö joku päivä? Mä varmaan menisin vähä tasapainottomaan tilaan joksikin aikaa, ehkä jotain unia voisin nähdä tapahtuneesta jne, ja ehkä sitä tulis säikyksi.
Täytyy myöntää, että itse olen kelaillu tota asiaa, et aatella jos joskus törmää johki tollaseen näkyyn tai et esmes saapuis ekana henkilönä paikalle, jossa olis tapahtunu vakava liikenneonnettomuus.
Ootteko koskaan olleet tilanteessa, että ootte nähnyt yllättäen kuolleen ihmisen? Minä en ole.
Tää ei liity miesten logiikkaan tai naisten logiikkaan...vaan tietty kumpienki logiikkaan. Mut kysyn silti tän täällä.
Ootteko joskus tulleet miettineeksi, että mitä tekisitte tai miltä tuntuis tehdä vastaava löytö joku päivä? Mä varmaan menisin vähä tasapainottomaan tilaan joksikin aikaa, ehkä jotain unia voisin nähdä tapahtuneesta jne, ja ehkä sitä tulis säikyksi.
Täytyy myöntää, että itse olen kelaillu tota asiaa, et aatella jos joskus törmää johki tollaseen näkyyn tai et esmes saapuis ekana henkilönä paikalle, jossa olis tapahtunu vakava liikenneonnettomuus.
Ootteko koskaan olleet tilanteessa, että ootte nähnyt yllättäen kuolleen ihmisen? Minä en ole.
Tää ei liity miesten logiikkaan tai naisten logiikkaan...vaan tietty kumpienki logiikkaan. Mut kysyn silti tän täällä.
Vastaukset 78
Vanhimmat
Mitä "vakavaa:(" jossain ruumiissa on? Luonnollinen tapahtuma. Olisit katsonut sen poliisi-tv:n jälkeen tulleen Silminnäkijän- siinä oli oikeasti vakava aihe.
Silminnäkijän eläinrääkäys-ohjelman jo aiemmin. Teki vähä heikkoo kattoo sitä.
Eihän sinä nyt liian karseeta kuvamateriaalia ollut sinänsä, mutta se seikka, että sitä tapahtuu joka päivä joka puolella maailmaa. Luomakunnan kruunu sivistysvaltiossa ja päläpälä. Joo-o, ihmiset on idiootteja.
( Tossa linkki ohjelmaan, jos jotain kiinnostaa muka: http://www.yle.fi/silminnakija/juttu.php?tunnus=429 )
En ole koskaan törmännyt ruumiiseen noin yllättäen, mutta olen nähnyt aika paljon vainajia sairaalassa ja ollut ruumiinavauksessakin ja kerran näin rannalla kun poliisit nostivat vesiruumista vedestä. En osaa nähdä vainajissa mitään kauhistuttavaa, eihän niitä oikein osaa mieltää ihmisiksikään.
Miksi vainajien takia pitäisi menettää yöunensa? Eihän ne ole mitään zombieita, jotka voivat yllättäen ponkaista kimppuun.
vois osallistua mihkään kadonneen etsintään metsissä, kun et jos sit löytyyki jotain..tai pahimmas tapaukses itse löytäis jotain. Vois vähä käsi täristä kääntää epämääräistä kangasnyyttiä, et "Kukkuu, mikäs täällä on".
Tiedän et esim. ambulanssimiehet (ja -naiset), sairaan hoitajat yms. osaa ottaa ammattiasioina nuo vainajat. Kuulemma ambulenssimiehillä on joskus sen verran rankkoja juttuja et asioista keskustellaan porukalla selviksi.
En vaan oikein ymmärrä, miksi vainajan löytyminen kauhistuttaisi. Eihän sille enää mitään mahda, mitään ei ole tehtävissä. Ehkä ruumis muistuttaa omasta kuolevaisuudesta tai jotakin? Joka tapauksessa pelko on ihan aiheeton.
Eri juttu kun sattuu onnettomuuspaikalle ja tietää, että jonkun henki voi olla kiinni omista toimista. Puhumattakaan sellaisista odotamattomista tilanteista, joissa itse on hengenvaarassa. Esimerkiksi maanjäristys oli niin yllättävä ja hätkäyttävä kokemus, etten tiennyt lainkaan mitä olisin tehnyt. Kaikki oppimani toimintaohjeet unohtuivat saman tien kun talo alkoi hyppiä ja tavarat tipahdella hyllyiltä.
Sä et ymmärrä, sulta ei sympatiaa heru, sulle naiset on vaan ihmisiä ihmisten joukossa, et näe mitään eroa miehissä ja naisissa. Ruumiitkin on vaan elottomia nahkasäkkejä, mitä niistä. Kaikki on samaa paskaa sulle.
Se on se sun diagnoosi, mikä sun ymmärrystä haittaa. Vai luuletko, että kaikki muut on väärässä ja sä yksin ainoana oikeassa?
Ota ritalin.
mä luulen, et kuolemaan tolleen viileällä tyylillä suhtautuvat olis niitä ketä oikeesti pystyis toimiin pahoissa paikoissa, ne olis niitä ketä auttais, jos vaan osaamista löytyis.
Olihan tavan merkillisiä johtopäätöksiä! Minulta ei siis "heru sympatiaa", koska en näe ruumiissa mitään pelottavaa? Pitäiskö mun sit vaan sympata ja sanoa että onhan ne hirmukamalia ja näen niistä painajaisia, vaikka en niin ajattelekaan? Mun mielestä perseennuoleminen ei ole mikään meriitti. Tai ainakin haluan valita kenen persettä nuolen ja milloin. Kaikki EI ole samaa paskaa.
PS: Eikö tämän pitäisi olla keskustelufoorumi, jossa jokainen saa olla mitä on että joku saatanan pisteviiva palstafasisti on heti ruikuttamassa? Oiskohan tällä paskanjauhamisella vähän liiankin tärkeä rooli sun nykyelämässä? Pitäisit vähän lomaa ja olisit kiinnostunut ihmisistä myös ihan reaalissakin.
kollin ei tarvitsisi halventaa muiden tunteita, vaikka ei pysty niitä itse tuntemaan. Hän voisi kertoa miksi katsoo asioita niin eri tavalla. Ei ole reilua tuollainen.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=3500000000000010&posting=22000000025405992
ne on niitä, jotka meneeki ihan sekasin...jos niitten viileys on perustunu tunteiden kieltämiseen tai siihen, et ei oo viittiny miettii asiaa koskaan syvällisesti. Sit ku tulee tilanne päälle, niin mitenköhän viileenä pysyy...epäilen. Luulen et tollanen "tunnekylmyys" on merkki jostain klikkauksesta ajatuksis, ettei halua ees ajatella tollasia asioita. Voin olla näis arveluissani väärässä, on niitä viilipyttyinä pysyviiki ihmisiä.
esittää omat mielipiteesi. Ja kaikki tietty rekisteröi mieleensä, mitä mieltä oot itse. Jutustelu jatkuu sit siitä johki suuntaan kommentein jne.
Millä tavalla halvensin muiden tunteita? Olemalla eri mieltä?
No, jos loukkasin jotakuta olen pahoillani. Se ei ollut tarkoitukseni.
kaks vaihtoehtoo jää silti.
tää ei sitä sanois, et enemmän tunteellisesti reagoiva ei pystyis toimiin, se vaatis ehkä enempi mielenlujuutta? pari kertaa laatalle ja sit hommiin.
kun viileellä ihmisellä se olisi kai sit enempi viitseliäisyyttä? pari kirosanaa, et miks aina mä ja sit hommiin.
toki voihan ajatella, et kyseessä olis jonkinlaine itsensä kieltämisen prosessi, mut se olis kai sen verran harvinaista, et ei nyt tulis mieleen ekana sellasta epäillä.
Voitpa olla hyvinki oikees.
Mä hain tossa sellaista logiikkaa, et kovimmat yläastekundit ei oo oikeesti kovia jätkiä, päinvastoin. Joo, mut tosiaan herkkä luonne jos on oikeesti, niin vaikeempi on toimia tollasis tilanteis. Kylmähermosemmalta sujuu paremmin.
Olen tunteellinen ihminen, mutta kuolema ja kuollut ihminen on mulle ihan luonnollisia asioita. Jokainen elävä aikanaan kuolee ja palaa takaisin luonnon kiertokulkuun. Kuollut ruumis ei sinällään pelota, tapauksesta riippuen voishan se ällöttävä olla, mutta ei se sillä tavalla saisi mieltäni sekaisin.
Mutta tuo onnettomusstilanteen kohtaaminen, sitä olen monesti miettinytkin. Ja mä luulen, että osaisin vaikka liikenteessä tehdä niitä juttuja, joita pitää. Eli soittaa hätäkeskukseen, josta saisi toimintaohjeet... Tai en tiedä, voishan sitä ihan lamaantuakin... Vaikea kuvitella tilannetta.
Hyppäsin nevaojan yli ja sattumalta tuli katsottua oikeaan paikkaan, siellähän se viime talvena kadonnut dementikkopappa kellui vatsallaan. Ei olisi muuten tuntenut mutta vaatteet ja lenkkarit paljasti. Hätkähdytti ja veti hiljaiseksi, muttei juurikaan muuta, eikä mennyt uniinkaan. Aika mustaa huumoria poliisitkin tilanteessa vetivät kun tulivat paikalle. Aika ymmärrettävää, rankka työ ja rankat huvit jne...
Kuollut ei mitään puhu, ja sillä on aikaa odottaa, mutta enemmän laittaa sykkimään jonkinasteinen, pienempikin tapaturma.
kans varmaan. Kadonneen löytämisestä voi tulla loppuviimetteeksi myös helpottunut olo, siis jos tulee ajatus et oli hyvä että kadonnut löytyi ja pääsi kunnolliseen viimeiseen leposijaansa.
Joku väkivallan uhri voi olla kaamee kohdattava. Ja varmaan siinä tuntis raivoa tekijää ja uhrin kohtaloa kohtaan.
Lähinnä aattelen sitä, et miten hyvin haihtuis omasta mielestä pois esim. vainajan kasvot, jos on oikein kasvokkain oltu.
Eihän sitä voi edes kuvitella miltä ruumiin löytäminen tuntuisi ennen kuin sen kokee tai miltä tuntuisi kohdata sellaisia tapauksia joita Heidi Leyser kohtaa työssään(Silminnäkijä tänään). Ei pelkästään eläinten heitteillejättöä vaan myös lasten. Itku tuli.
näkee kaikelaista. aika phoiki juttui.
mut tää ei olis kuitenka vielä toistaseks joutunu sellasee et ekana olis ollu paikalla.
eikä oo tarvinnu ikikä elvyttää tai olis ketää pelastanu tai olis ollu lähelläkää, ku ketää olis kuollu.
mikä olis ollu kai onnekasta.
kuin myös sekin, et olis ite selvinny tähä asti pelkillä paikkauksilla.
tää osais kyllä ensiavut ja teorias järjestää pienimuotoise operaation, mut se et joutuis oikeesti tilanteesee olis sit asia eriksee, kui harjotukset.
et ei voi sanoo et mite homma sit sujuis. meniskö shokkiin vai pystyiskö klaaraan tilanteen.
et meitsi kävis kattoon esim. onnettomuus autoon suht läheltä (et näkee et onko elävii vai/ja kuolleita) ja sit puhelimella soittamaan. Tai jos ei selvii heti et missä hapessa joku onnettomuuden uhri on, niin kävisin huutelemas sille ja koittaisin pulssin. Epäilen et siihen ja tekohengitys elvytysjuttuihin mun rahkeet riittäis. Aikaki tohon et käy kattoon, mikä on tilanne...ja epäilen et siinä omassa heikotuksessaan varmaan alkaisin kyl elvyttää, ei varman antais luonto periks olla elvyttämättä jos toisella olis siinä mahdollisuus selvitä hengissä. Tai sit vaan puhuisin pökerryksissä ja oksennellen hätäkeskuksen kans..ei tiedä omia reaktioita ku ei oo koskaan ollu tilanne päällä. Pikkuvelillä oli hengenlähtö lähellä ku se oli pieni...mä joitaki vuosia vanhempi...tekohengitystä sille jouduttiin antaan, ja jotain hyytymistä huomasin itessäni. Eli ei oikeen kyenny toimiin mitenkään. Aikuiset lähellä olleet (sukulaiset) pystyi elvyttämään eli ne ei "hyytyny" tilantees.
Tämän rinnalla kaikki naisten murehtimiset renttujen perään saavat uudet mittasuhteet :)
Niin...voi jokainen miettii tykönään ennenku rentun matkaan lähtee, et mitä kaikkee voi kaljaspäissä tai aineissa ollessa tapahtua...läheisillekkin.
oma faija kuoli kolarissa kun 15-vuotias ja olin samassa kyydissä. ei sitä sanoilla pysty kertomaan.
Huh, rankkaa. Otan osaa.
näin on. kiitos
Kerran kävellyt vastaan elotonta miestä...
Mitä tein?
Heti läpsimään, kysymään onko kaikki kunnossa, tarkistamaan pulssia, soitto 112, tekohengitystä ja sydänhierontaa... oli vielä selvää lämpöä jäljellä, ei voinut olla varma, en halunnut jättää kysymyksiä olisko voinut tehdä jotain joten tein kaiken voitavani.
Ei auttanut 15 minuuttia elvytystä ja sitten olikin jo asiantuntijat paikalla. Koittivat hätäelvytystä toivossa että kylmä ilma olis estänyt vaurioita... Totesivat ettei ole kaiketi mitään tehtävissä. Sitten vietiin kaiten sairaalaan jossa totesivat virallisesti kuolleeksi.
Poliisille haastateltavaksi, siinä käytiin oikeastaan läpi koko juttu. Kysyivät tarvinko jotain apua järkytykseen tms, en kokenut tarvitsevani ...
Sitten vaan eteenpäin elämässä. Kyllä sitä oli hiljaisena aikansa sen takia.
Sellasta se elämä on. Kaunista ja haurasta. Oikeastaan henkisesti siis en kohdannut kuollutta vaan oletin positiivisesti eläväksi/elämään kykeneväksi ja siitä sitten toimimaan. En luovuttanut kuolemalle ennenkuin pakon edessä. Sitä kutsutaan kaiten... elämäksi.
Niin, ja oman mummonikin nähnyt kuolleena.
Hän oli paljon rauhallisempi ja tyynempi kuin viimeisinä vuosinaan sairaalassa. Tunsin pientä kaihoa ja sellaista... noh. Voisko sanoa "voitontunneta" kun mummon viimeiset vuodet oli sellaiset... hitaasti ja piinaavasti kiduttavat ja elämän sammuttavat.
Se oli sellainen hetki jolloin näin kuolemassa häivähdyksen kauneutta ja ennenkaikkea ansaittua lepoa.
Oon kans nähny isovanhempiani vanhainkodissa, sen jälkeen kun he ovat kuolleet. Ennen näkemistä jännitti ihan hulluna, et miten ikinä uskaltaa sinne ees mennä. Mut tilaisuus oli sit pelkästään posiitivinen ja kaunis.
mihinkään todella pahaan tilanteeseen ole joutunut.
Kerran jouduin sellaiseen tilanteeseen, että huomattiin eräässä mutkassa auto katollaan tienvieressä pellolla. Oli talvi, oltiin jo menty ohi, kun mulla välähti, perkele siinähän oli valot päällä.
Käskin avon pysäyttämään auton ja lähdin juoksemaan sen parin sadan metrin matkan sinne onnettomuuspaikalle.
Käskin avon ja lasten jäädä autolle.
Jumankauta, mutta en ole eläessäni pelännyt niin paljon kuin sinne autolle juostessani, kuvittelin mielessäni kaikkia mahdollisia hirveyksiä mitä sieltä voi löytyä.
Auto oli niin syvällä hangessa, että sinne ei nähnyt sisälle. Ravasin kuin viitamaan susi sinne hankeen ja aloin huudella, että onko siellä ketään?
Sisältä kuului hiljainen ääni "mä en pääse ulos". Lumi oli kovaa ja ovia ei saanut auki, joten aloin apinan raivolla kaivaa paljain käsin sitä hankea ja rauhoittelin sitä naista, että ei panikoisi. Taisin rauhoitella itseäni siinä samalla.
Kun sain etuoven kaivettua esille, huomasin, että nainen oli jotenkin siirtynyt takaosaan autoa.
Eikun kaivelemaan takaovea esille, autoin naisen, joka ei onneksi ollut muuta kuin lievässä shokissa, tielle.
Mujia siitä meinasi lähteä takaisin autolleen, lakkiaan etsimään. Mä sanoin sille, että pysy sinä nyt täällä tiellä, niin minä käyn etsimässä sen.
Kun mä pääsin sinne autolle, alkoi mun päässä se tilanne laueta. Ilmeisesti oln täynnä adrealiinia, koska aloin vapista hillittömästi ja hyvä kun en porannut helpotuksesta, jäin hetkeksi sinne autolle vapisemaan, kun en kehdannut mennä vollamaan avon ja lasten eteen.
Kun sain taas itteni koottua, oli paikalla jo muitakin ja me päästiin jatkamaan matkaa, mutta musta ei ollut kuskiksi, vaan avo jatkoi kuskina.
Pikku hiljaa se vapina loppui, mutta sormenpäistä oli nahka lähtenyt, sitä ei vaan huomannut aiemmin.
Mielenkiintoista oli, että kun tilanne laukesi, niin tosiaan helpotus, että ne mieleeni maalailemani kauhukuvat autolastillisesta loukkaantuneita tai kuolleita lapsia olivat vääriä, oli niin suuri, että itku pääsi.
liian tabu, tässä meidän yhteiskunnassamme.
Minä olen nähnyt vainajan vain kerran, kaukaa. Mutta heti sen näki, että on kuollut.
En usko, että järkyttyisin hirveästi, mutta tietenkin jos sitä löytäisi esim. itseään päähän ampuneen ihmisen ruumiin, se voisi olla aikamoinen shokki. Enkä myöskään haluaisi löytää läheisiäni kuolleina. Jos mitään ruumiinavauksia ei ole tehty, näkisin mielelläni läheiseni ennen viimeistä matkaa, arkussa. Kai.
Minusta meidän yhteiskunnassamme ei puhuta kuolemasta ollenkaan tarpeeksi. Siitä ei puhuta koulussa, ja lapsia yritetään asialta varjella. Sinänsä todella typerää, koska se kohtaa ihan jokaista.
Kuolema on osa elämää, ja sen pitäisi olla luonnollinen asia. Joissakin kulttuureissa ja yhteisöissä se onkin, mutta täällä ollaan asiasta etäännytty aivan liikaa.
Oikeassa olet, kuolemasta on tehty liiankin tabu. Ei uskalleta lähestyä omaisia, puhua kuolleesta tai surra kunnolla, yritetään vain palata normaaliin elämään mahdollisimman nopsaan.
Mä olen saanut monesti kuulla kuinka tahditon olen kun puhun ja suren avoimesti, muistelen rakasta ja lopulta pystyn päästämään irti. Meillä ei saa läheisten sukulaisten kanssa edes puhua kuolleista, vaihtavat heti puheenaihetta tai lähtevät pois..
Mun silmät avasi 3v kummityttö, jolle tärkeintä oli löytää pappa ja sanoa hälle heipat, ja tietää et pappa asuu nyt hautausmaalla. Hän lohdutteli mummoa ja äitiään moneen kertaan ettei tarvitse itkeä, pappa oli löytynyt ja hänellä on hyvä olla. Lapsille se on niin luonnollista, ennen kuin "oppivat aikuisten tavoille".
Samaa mieltä, kuolema ja hautajaiset on jotenkin niin siisti ja tehokas tapahtuma joka vain joku viikonloppu hoidetaan pois alta.
Lisäksi tuo ruumispelko on vielä oma asiansa.
Saman ihmisen ruumishan siinä vieressä on jonka kanssa on biletetty, ryypätty ym. Sitä samaa ihmistä on kosketettu, halattu ym. Miksi siinä vaiheessa kun henki lähtee pois, myös ruumis muuttuu niin luotaantyötäväksi? Ei se kuolema siitä ruumiista koskemalla tartu.
Hyvänä esimerkkinä kummastakin on kuinka kova paikka se arkunkantaminen tuntuu monelle olevan. No, jotkut on herkempiä kuin toiset. Kuolema on tietysti vakava asia mutta ei sen mitään inhoreaktiota pitäisi aiheuttaa.
vaikeeta, tuo omaisen kohtaaminen kuolemantapauksen jälkeen. Oon miettiny, et se vaikeus vois johtua oikeastaan siitä, ettö kun ei tiedä miten se läheinen suhtautuu siihen kuoleman tapaukseen. Et murtuuko se heti, jos asiasta vihjaisee vai onko hän joku joka haluaa muistella vainajaa ja puhua siitä. Et tavallaan se toisten tunnereaktiot pelottaa, ei niinkään se ettei itse löytäisi tarvittavia sanoja tilanteeseen. Musta sellanen osaaottava ele, esim. meillä tavataan viedä kukkia ja vain vaikka istua hiljaa seurana, jos omainen ei halua esim. jutella. Meidän lähisakki on kyl sellasta, että asiasta ei voi olla kauaa puhumatta, kun ollaan totuttu siihen et tunteitaan ja ajatuksiaan voi ilmaista. Keinot sit vaihtelee ihmisestä toiseen, jotkut puhuu asialinjalla, toiset muistelee vainajan menneisyyttä, toiset ikäänkuin ottaa esim. vähän hauskuuttajan roolia ja yrittää päästä sen varjolla puhumaan asioista.
siitä, et löytäisit sattumalta tuntemattoman ihmisen ruumiin jostain, vaikka kesken hiihtolenkin, kykenemättä varautumaan asiaan ennalta mitenkään. Miten reagoisit?
Mun kaverilla on ikivanhoja sukuvalokuvia hautajaisista, joissa on kuvattu vainaja avoimessa arkussa ja perhe siinä ympärillä. Varsinkin kuvat pienistä lapsivainajista ovat koskettavia. Ennenvanhaan myös ruumiinpeseminen oli rituaalinen toimenpide, jonka yleensä suoritti lähiomainen, esim. lapsi vanhempansa.
Johan mä yhden olen löytänyt...? Katso ylempää toi mun viesti.
Ai niin hyi, sä löysit sen papan nevajoesta.
jos huomaa puukkonsa jääneen erellisehen rumiiiseen
Klopit ei osaa viiltää, ne tökkii...
Vai niin :) Pohjanmaalaisia liikenteessä. Eikös oo joku sanonta, joka menee jotenki että "En mä sitä tappanu. Se juoksi vahingos mun puukkoa päin...15 kertaa.
"mitään pahaa en oo tehny" :)
me/te pohjanmaalaiset olla oikeesti tollasia, eiks toi oo aina vaan tollasta läppää ku noita kerrotaan? Aina ei kato ota siitä selvää ;)
hiukan väritettyä totuutta... :)
sellaselta paikalta Pohjanmaata, ettei Hankkija-lippis-jutut, "kummalla on uudempi Toyota, meillä vai naapurilla", Rehupiikles ja muut peruspohjanmaalaisiksi mielletyt asiat ole oikein tuttuja täällä enää. Toki olen noihin stereotypioihin törmännyt Suomessa liikkuessani ja ihmisiltä muutenki. Pitääköhän tästä lukea joku etelä-pohjalaisen kansanperinteen ABC netistä, jos löytyy ja tutustua lähemmin aiheeseen.
oot muuten pohjalaiseen tapaan ihanan vaatimaton :) :D OSA saattaa olla...just :)
kaunistaa :)
tiedetään, ettei se oikeesti kaunista...kateellisten puhetta ;) :) *vitsi*
eihän sitä oikein sovi virallisissa yhteyksissä vääntää pohojalaasta jotta tulee ylipäänsä ymmärretyksi mutta just tollanen Rehupiikles liioittelu on kyllä ihan hauskaa...
Halavinta hupia on kun ittellensä nauraa.
esimerkiks että pesis vaatteensa verellä.
mä mistään Laihia-junttilasta ole ;)
paitti sanassa pesufati...
Meirän kansalaavelevollisuus on pitää ittestämmä ja omasta erikooslaarustamma huoalta.
palvelut miellyttävässä maalaiskunta ympäristössä :)
yleensä v sitten? Musta tuntuu et pohjikset viljelee kiitettävästi tuota äffää...lähteä följyyn jne.
Mulla tulee ajatus 10 sekkaa myöhässä, taisit laskee leikkiä :)
Ai säki oot täältäpäin. No, mut eiköhän jätetä tänne tilaa muille keskustella ruumiista.
on esmeks kaksvooninkinen talo tai lähteä völjyyn
syö salaattia ja nuoret likat juo viinaa...
:D
ne on enemmän nuo hämeen ja Turun seudulta olevat, jotka harrastaa tota f:n muuttamista v:ksi.
siinä vooninkises ei vissiin oo koskaan ollukkaan alunpitäen f:ää (våning på svenska)..jos ei sit oo joku menny koristelemaan sanaa vooninki fiinimmäksi fooningiksi :)
tutkimusta tullut tehtyä, jokaisella on kai oma näkemyksensä asiasta, esimerkiksi muistan joskus harjoitteluajoilta kun piti purkaa rikkoutunut muuntaja niin työkortissa luki aina "puda muuntaja" kun se oli kai hienompaa kuin arkipäiväinen "pura muuntaja" :)
nettisivua, ja hemmetti sielähän oli heti sana "fooninkinen" eli sori kaverit, näin huonosti mä tunnen pohjalaisten asioita :(
sekaisin ärrä ja ree :)
siitä harjoittelupaikasta, kai se oli muka sitten hienompaa :)
kun en osaa puhua pohjanmaan muuretta. Mut oon kuullu, et pohjalaislapset saattaa kirjottaa kouluaineissa r:t d:nä, kun ne ajattelee et ne r:t olis murresanoja. Et kun esim. sanotaan 'mä lähren' ku kirjakielellä olis 'minä lähden'...niin sit korjataan ainekirjotukses niitä oikeita kirjakielen R-kirjaimia taas D-kirjaimiksi. Eli kir.kielen pura-sanasta tulee puda. Oon kuullu et murretta puhuvat/osaavat on tehny noita virheitä kouluaineissa. Et musta tuntuis vähä oudolta et kirjotettais hienommankuloisesti, kallistun enemmän sille linjalle et murteenpuhuja on yrittäny kirjottaa vaan kirjakieltä mut se onki menny väärinpäin.
varmaan siinä on ollut tarkoitus kuulostaa kirjakieleltä kun on ollut epävarmuutta kirjoitusasusta...
me ei muuten pohjammaalla ajella tojotoilla. om meinaa ainaki yks mersu pihas joka isännällä.(ristus notta)
ja alkuperäiseen aiheeseen...
Olen nähnyt, ja joutunut nostamaan vastakuolleen ihmisen pois tuolin päältä mahaltaan retkottamasta. Oli siihen lyyhistynyt siis.
Tästä on aikaa jo pian 10 vuotta, ja asia muistuu mieleeni ihmeen usein. Se korahdus, mikä hänen kurkustaan kuului, oli hirvittävä.
En osannut tuohon tilanteeseen varautua etukäteen, ja se tulikin "puskista". Olen myös aika herkkä ihminen, ja tuo oli minulle ilmeisesti liian traumaattinen kokemus, koska sitä niin usein mietin.
Toisaalta, aiemmin tuolla mainittiin, että ihmiset, jotka eivät kuolleen ihmisen tapaamisesta hätkähdä ,ovat niitä jotka osaavat toimia niissä tilanteissa.
En allekirjoita. Kriisitilanteissa (kuten tuossa edellämainitussa) osaan toimia järjellisesti ja rauhassa :)
Mä en ole koskaan (onneksi) joutunut onnettomuuspaikalle tai löytänyt ruumiista, toivon myös ettei koskaan kohdalle sattuisi..
Eniten pelkään pystyisinkö kursseista yms. huolimatta toimimaan vai menisinkö ihan lukkoon. Koskaan ei voi tietää mitä tositilanteessa tekee.
Toivoisin et osaisin toimia järjellisesti ja auttaa.
Eikö sitä sanotakin et siinä usein toimii ajattelematta ja tuntematta, ja myöhemmin tulee tunteet, eikä välttämättä edes muista tehneensä mitään?
Kuollutta en ehkä niin paljon pelkäisi, tyhjä kuorihan hän enää on. Eikä varmaan mitään tee tai sano ;)
Olen pukenut läheisiä hautajaisiin, ja se on outo tunne, katsoa tuttua ja rakasta, joka ei kuitenkaan enää ole siinä. Mut samalla voi hyväksyä viimeistään sen ettei toista enää ole, ainakaan tässä maailmassa.
Pari kertaa on kohdalle sattunut.
Joskus nuorempana satuttiin kaverin kanssa huomaamaan että juna oli pysähtynyt aika outoon paikkaan ja asemalla paljon hälytysajoneuvoja. Pitihän tilanne mennä tarkistamaan ja joku oli laiturilta hypännyt pikajunan alle. Eipä siitä tyypistä paljon jäljelle jäänyt. Mustaan jätesäkkiin siellä palomiehet palasia joutui keräämään. Ei muistuttanut enää ihmistä lainkaan. Siitä jäi vaan mieleen että haju oli aika karmea kun ruumisauto ohi ajoi. Pohdittiin kanssa kaverin kanssa että eipä käynyt sillä hetkellä palomiehiä kateeksi.
Toinen tapaus parin vuoden takaa kun satuin ensimmäisten joukossa liikenneonnettomuus paikalle. Rattijuoppo oli ajanut päin puuta ja niskat siinä asennossa ettei mitään ollut tehtävissä. En menettänyt yöuniani, lähinnä tuli mieleet miten pienestä se on kiinni. Esim rattiin nukahtaminen ja puuta päin niin se onkin sitten siinä. Loppumatkan ehkä itsekin ajoin hieman rauhallisemmin.
Satuin kerran paikalle kun pari nuorta oli ajanu autonsa rusinaksi, poliisit ja muut viranomaiset oli siinä just rajaamassa paikkaa ettei sivusta töllistelijät änkeis liian lähelle. Ruumiita en nähny mut kyllä se veti hiljaseks katsella sitä autonraatoa kun tiesi että ne kuolleet oli siellä sisällä, saman ikäisiä kuin itse. Pahinta oli kuitenkin se kun siinä mun vieressä oli muutamia pikkupoikia, jotain ala-asteikäisiä, ja ne heitteli vaan vitsiä koko asiasta ja naureskelivat makeasti päälle. Tuskin ne sitä julmuuttaan teki, mut aika pahalta tuntu kuunnella. Kaipa se oli vaan niin et kun kohtasivat kuoleman niin se piti vetää huumoriksi, joku suojamekanismi pelottavan aiheen käsittelyyn. Mut teki kyllä sillä hetkellä mieli sanoo muutama painava sananen kunnioituksesta niille naureskeleville mukuloille.
tosiaankin sitä itsesuojelua ja kypsymättömyyttä se naureskelu ja herjanheitto.
Itse sitä osaa jo ajatella, että ne ovat jonkun lapsia, isiä, äitejä, vejiä jne..
no, tota, suoranaisesti en ole nähnyt...
Mut toi TODELLAKIN EX poikaystävä oli ammatissa jossa joutui näkemään ja kohtaamaan kuolemaa, eli palomies-sairaankuljettaja.
Viranomaisethan ottaa kuvia paikalta omiin arkistoihinsa...
Ja tämä sen lisäksi myös itselleen.
No, hengailin miehen kämpällä, odottelin miestä töistä palaavaksi ja selailin siinä sitten valokuvia. (harrasti valokuvausta)
ja löysin yhden kuvanipun jossa oli jokunen hukkunut ja useampi hirttäytynyt. (nämä olivat palolaitoksen omaisuutta, eivät hänen omia otoksiaan)
Menin ihan shokkiin ja en voinut muuta tehdä kun itkeä hysteerisesti. Ehkä tää reaktioni monia huvittaa, mutta minua se järkytti. Sitä paitsi tuon ukon touhuilu on mielestäni jo vainajia kohtaan häväistystä.
Mies kun tuli kotiinsa niin ensimmäisenä sanomatta mitään vedin avarin (en ole ennen ketään lyönyt, enkä senkään jälkeen). En tosiaan ymmärrä miksi ja kuka tollasta materiaalia tuo omaan kotiinsa, onko edes laillista? Ja pitää ihmisen suorastaan olla SAIRAS!
Olipa se samanlaissta materiaalia kuulemma omalla kameralleenkin ottanut. Kysyin syytä, eikä hän sitä osannut selittää.
Eipä kestänyt tuo suhde kauaa. Jatkaa varmaan vieläkin tuota omaa "pikku" harrastustaan, pääasia ettei tartte olla tekemisissä.
Ei se exäsi todennäköisesti ollut mikään pervo, vaan niille kuville saattaa löytyä ihan hyväksyttäväkin selitys. Todennäköisintä on, että hän käytti niitä apuna kriisiterapiassa. Siinähän on tärkeää, että tapahtumasta luodaan mahdollisimman tarkka mielikuva. Valokuvista on suurta apua muistojen palauttamisessa.
Tai ehkä hän harrasti valokuvausta ja oli herkkä sielu, joka näki kuvissa elämän katoavaisuuden kauneutta tai muita esteettisiä arvoja. Onhan itsemurhan tehneiden ja yliannostukseen kuolleiden valokuvista tehty taidenäyttelyitäkin. Ja klassisessa maalaustaiteessa vainaja on erittäin yleinen aihe. Mutta näköjään sinun taiteellista sieluasi kuvat eivät puhutelleet.
jossa oli ripustettuna itsemurhan tehneiden viimeisiä viestejä?
Ei kai se nyt pervo, mutta joku psykopaatti kuitenkin.
Voi kun oliskin ollut niin, että olis jossakin terapiassa ollut, sen verran kun tyyppii tutustuin niin olis se kunnon terapiaa tarvinnutkin, mutta ihan muihin vaivoihin kun traumojen poistoon.
Eikä ei sitä tyyppiä kuolleet hetkauttaneet. Ja nuo kuvatkin, mitä löysin oli otettu aiemmin kun hänestä oli tullut palomies (kuvissa oli päiväykset ja kellonajat). Eli oli napannut ne kuvat arkistosta ihan omin nokkineen.
Muistan eräänkin tapauksen jossa hän surkutteli sitä että joutui potilaan päältä leikkaamaan tosi upean nilkkoihin asti olevan nahkatakin pois, muutekin höpisi siitä mitä kaverille oli tapahtunut naureskellen. Totesin että mahtaa poikaa sitten vituttaa hienon takin tuhoutuminen kun heräilee. Mies naurahti hölmistyneesä, ai miksi hmeessä? sehän kuoli. Ja ihan oikein sellaselle humalaiselle pellelle joka sillankaiteilla taiteilee.
Tämä oli yksi esimerkki hänen suhtautumisestaan muihin ihmisiin.
Ja mitä valokuvaukseen tuli, pääasiassa kuvat oli pelkkiä paloautoja, ambulansseja ja niiden instumentteja. Joten se siitä "herkkyydestä". Se tyyppi on häiriintynyt. Sääli kun en sitä itse tajunnut kun muutaman erittäin ikävän kokemuksen kautta.
Ne näkemäni kuvat ja kyseinen tyyppi saa kyllä edelleen näin monen vuodenkin jälkeen yhä puistattavan olon.