Ei, en tarkoita tällä tekstillä Alice Millerin psyko-oppikirjaa, vaan tämä teksti on tarkoitettu vanhemmille, joiden lapsi kärttää heiltä kitaraa.
Toivon mahdollisimman monen isukin ja äipän lukevan tämän tekstin.
Eli monen tytön ja varmasti jokaisen pojan mielissä siintää ajatus tulla kitarasankariksi tai ainakin oppia soittamaan kitaraa. Koska kitarat ovat nykyään kohtuuhinnoissa, periaatteessa joka lapsella onkin jonkinlainen mahdollisuus tutustua kitaransoittoon tavalla tai toisella.
Koska lapsukaiset kuitenkin ovat mitä ovat - helposti innostuvia, lyhytjänteisiä, helposti pinnansa polttavia ja innostus nuupahtaa yhtä helposti kuin se alkaakin, monet vanhemmat epäröivät siksi kitaran - varsinkin sähkösellaisen - hankinnassa.
Kitaransoitto ei kuitenkaan ole mitään ydinfysiikkaa, ja jopa äiti tai isäkin oppii sen, jos pikku Eetu-Vilhelmiina ei innostukaan.
Pahin mahdollinen virhe, mitä vanhemmat voivat tehdä (siis välittömän lannistamisen, tylyttämisen ja nujertamisen jälkeen) on ostaa lapselle halvinta mahdollista kuraa ja jokin akustinen nailonkielinen telkänpönttö tavaratalon tai rautakaupan tarjouksesta. Entistä pahemmaksi virheen tekee se, jos lapsi kaupan päälle on aivan oikeasti lahjakas.
Kitaroissa ja kitaroissa ON eroa. On selvää, ettei 9-vuotiaalle natiaiselle pidä ostaa mitään Gibson Les Paul Customia tai Ibanez Jemiä ja vaatekaapillista vahvistimia ja efektilaitteita (niiden aika tulee sitten myöhemmin), mutta halpa kura on varmin tapa tappaa innostus.
Minulle itselleni kävi lapsena näin.
Ongelma on siinä, että vähääkään musikaalisempi lapsi saavuttaa tuollaisen halvan vanerisen rotiskon rajat nopeasti. Eli taidot kehittyvät niin äkisti, että soittimen omat rajat tulevat vastaan. Oppimiskäyrä katkeaa.
Puolen vuoden päästä vanhemmat ihmettelevät, kun lapsi kärttää uutta kitaraa. "Mutta mehän ostimme sinulle jo sellaisen, koita tulla toimeen", on vakiovastaus. Lapsi hakkaa toiset puoli vuotta päätä seinään, soitto ei edisty millään, ja sitten tuo surullisen kuuluisa avoin F-sointu (akustisella nailonkielisellä - aargh), barree-soinnuista tai asemasoitosta puhumattakaan, saa lapsen katsomaan että jos sousafoni olisikin sittenkin se oikea soitin.
Eli siis soittoharrastuksen alussa kannattaa joko heti satsata laatuun, tai varautua siihen että jos lapsi aivan oikeasti innostuu ja osoittaa lahjoja, vuoden sisällä on uuden ja paremman kitaran osto edessä. Ensimmäinen vaihtoehto on riski-investointi, jälkimmäinen on varman päälle pelaamista (uutta kitaraa ei tietenkään tarvitse ostaa, jollei soitosta tule mitään). Kitaran ostaminen voidaan myös nähdä sellaisena investointina, että jos lapsi ei innostukaan, niin isä tai äiti voi itse innostua. Ei kitaransoitto ole teinien yksinoikeus.
Oikein vihaksi pisti kun kävin Kodin Anttilassa jokunen aika sitten, ja siellä myytiin satasella pakettia, jossa oli huono Strato-klooni (kokeilin, oli todella kuraa) ja vähintään yhtä huono vahvistin. Pikkupojat tietysti pörräsivät ympärillä ja kärttivät äidiltä tai isältä sellaista. Kitara oli suoraansanoen huono: nauhat hiomatta, ei säädettävää trussirautaa, action hyvin korkealla, silti nauhasäröä, todennäköisesti ei pysy vireessä - äyks.
Puoli vuotta ja tuon paketin saaneet lapset sitten kinuavat uutta kitaraa. Vanhemmat sanovat "ei tipu Jepelle piimää" ja sitten saadaan taas uusi Gibson Guy tai Gibson Gal, joka löytää kitaransoiton uudelleen vasta kun kolmekymmentä kolkuttaa mittarissa ja on oma työpaikka ja omaa rahaa, mutta ei enää reaalisia toiveita "oikeasta" muusikonurasta. Vaikka vanhemmiten, kun aloitin taas soittamisen kunnon vehkeillä, oppimiskäyrä ponnahti vieteriukkelin tavoin siitä, mihin se joskus oli jäänyt ja vaikka treenaan puolesta tunnista kahteen päivittäin ja alan jo olla OK, olisi teininä ollut todella kivaa ollut saada olla oikea rokkimimmi ja oikeasti olla bändin kitaristi sen sijaan, että nyt olin vain karaokeprinsessa.
Eli rakkaat vanhemmat:
Jos lapsenne kinuaa kitaraa ja todella osoittaa lahjakkuutta, niin tehkää seuraavaa:
- Ottakaa itse kitaransoitosta selvää. Vaikkapa ostamalla Ralph Denyerin "Suuri kitarakirja" tms.
- Tutustukaa eri kitaramalleihin, valmistajiin jne ja opetelkaa perusasiat.
- Menkää lapsen kanssa musiikkiliikkeeseen ostamaan se kitara, älkää tavarataloon tai rautakauppaan. Sieltä saatte laatua ja neuvoja.
- Älkää pelätkö sähkökitaraa. Ei sitä overdriveä ole pakko käyttää jatkuvasti. Eli ennemmin tai myöhemmin lapsi haluaa soittaa sähköllä. Tarjotkaa siihen mahdollisuus, jos lapsella on lahjoja.
Toivon mahdollisimman monen isukin ja äipän lukevan tämän tekstin.
Eli monen tytön ja varmasti jokaisen pojan mielissä siintää ajatus tulla kitarasankariksi tai ainakin oppia soittamaan kitaraa. Koska kitarat ovat nykyään kohtuuhinnoissa, periaatteessa joka lapsella onkin jonkinlainen mahdollisuus tutustua kitaransoittoon tavalla tai toisella.
Koska lapsukaiset kuitenkin ovat mitä ovat - helposti innostuvia, lyhytjänteisiä, helposti pinnansa polttavia ja innostus nuupahtaa yhtä helposti kuin se alkaakin, monet vanhemmat epäröivät siksi kitaran - varsinkin sähkösellaisen - hankinnassa.
Kitaransoitto ei kuitenkaan ole mitään ydinfysiikkaa, ja jopa äiti tai isäkin oppii sen, jos pikku Eetu-Vilhelmiina ei innostukaan.
Pahin mahdollinen virhe, mitä vanhemmat voivat tehdä (siis välittömän lannistamisen, tylyttämisen ja nujertamisen jälkeen) on ostaa lapselle halvinta mahdollista kuraa ja jokin akustinen nailonkielinen telkänpönttö tavaratalon tai rautakaupan tarjouksesta. Entistä pahemmaksi virheen tekee se, jos lapsi kaupan päälle on aivan oikeasti lahjakas.
Kitaroissa ja kitaroissa ON eroa. On selvää, ettei 9-vuotiaalle natiaiselle pidä ostaa mitään Gibson Les Paul Customia tai Ibanez Jemiä ja vaatekaapillista vahvistimia ja efektilaitteita (niiden aika tulee sitten myöhemmin), mutta halpa kura on varmin tapa tappaa innostus.
Minulle itselleni kävi lapsena näin.
Ongelma on siinä, että vähääkään musikaalisempi lapsi saavuttaa tuollaisen halvan vanerisen rotiskon rajat nopeasti. Eli taidot kehittyvät niin äkisti, että soittimen omat rajat tulevat vastaan. Oppimiskäyrä katkeaa.
Puolen vuoden päästä vanhemmat ihmettelevät, kun lapsi kärttää uutta kitaraa. "Mutta mehän ostimme sinulle jo sellaisen, koita tulla toimeen", on vakiovastaus. Lapsi hakkaa toiset puoli vuotta päätä seinään, soitto ei edisty millään, ja sitten tuo surullisen kuuluisa avoin F-sointu (akustisella nailonkielisellä - aargh), barree-soinnuista tai asemasoitosta puhumattakaan, saa lapsen katsomaan että jos sousafoni olisikin sittenkin se oikea soitin.
Eli siis soittoharrastuksen alussa kannattaa joko heti satsata laatuun, tai varautua siihen että jos lapsi aivan oikeasti innostuu ja osoittaa lahjoja, vuoden sisällä on uuden ja paremman kitaran osto edessä. Ensimmäinen vaihtoehto on riski-investointi, jälkimmäinen on varman päälle pelaamista (uutta kitaraa ei tietenkään tarvitse ostaa, jollei soitosta tule mitään). Kitaran ostaminen voidaan myös nähdä sellaisena investointina, että jos lapsi ei innostukaan, niin isä tai äiti voi itse innostua. Ei kitaransoitto ole teinien yksinoikeus.
Oikein vihaksi pisti kun kävin Kodin Anttilassa jokunen aika sitten, ja siellä myytiin satasella pakettia, jossa oli huono Strato-klooni (kokeilin, oli todella kuraa) ja vähintään yhtä huono vahvistin. Pikkupojat tietysti pörräsivät ympärillä ja kärttivät äidiltä tai isältä sellaista. Kitara oli suoraansanoen huono: nauhat hiomatta, ei säädettävää trussirautaa, action hyvin korkealla, silti nauhasäröä, todennäköisesti ei pysy vireessä - äyks.
Puoli vuotta ja tuon paketin saaneet lapset sitten kinuavat uutta kitaraa. Vanhemmat sanovat "ei tipu Jepelle piimää" ja sitten saadaan taas uusi Gibson Guy tai Gibson Gal, joka löytää kitaransoiton uudelleen vasta kun kolmekymmentä kolkuttaa mittarissa ja on oma työpaikka ja omaa rahaa, mutta ei enää reaalisia toiveita "oikeasta" muusikonurasta. Vaikka vanhemmiten, kun aloitin taas soittamisen kunnon vehkeillä, oppimiskäyrä ponnahti vieteriukkelin tavoin siitä, mihin se joskus oli jäänyt ja vaikka treenaan puolesta tunnista kahteen päivittäin ja alan jo olla OK, olisi teininä ollut todella kivaa ollut saada olla oikea rokkimimmi ja oikeasti olla bändin kitaristi sen sijaan, että nyt olin vain karaokeprinsessa.
Eli rakkaat vanhemmat:
Jos lapsenne kinuaa kitaraa ja todella osoittaa lahjakkuutta, niin tehkää seuraavaa:
- Ottakaa itse kitaransoitosta selvää. Vaikkapa ostamalla Ralph Denyerin "Suuri kitarakirja" tms.
- Tutustukaa eri kitaramalleihin, valmistajiin jne ja opetelkaa perusasiat.
- Menkää lapsen kanssa musiikkiliikkeeseen ostamaan se kitara, älkää tavarataloon tai rautakauppaan. Sieltä saatte laatua ja neuvoja.
- Älkää pelätkö sähkökitaraa. Ei sitä overdriveä ole pakko käyttää jatkuvasti. Eli ennemmin tai myöhemmin lapsi haluaa soittaa sähköllä. Tarjotkaa siihen mahdollisuus, jos lapsella on lahjoja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
lupaava soittajan ura tyssää muiden ihmisten vastustukseen... itsellä se ei tyssännyt vanhempien vastustukseen, he olivat aina hyvin kannustavia, vaan erääseen parisuhteeseen jonka toinen osapuoli ei pitänyt vaivalla hankittua soittotaitoa yhtään minään, vaan jopa kielsi minua soittamasta kun hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Ja sitä tärkeää tekemistähän kyllä löytyi joka HELVETIN kerta ku otin kitaran käteen. Ja jos arvoisa englannin kielen maisteri sattuu lukemaan tätä palstaa, niin minä osaan EDELLEENKIN englantia sinua paremmin, koska luen muitakin kirjoja kuin mitä koulussa pakotetaan lukemaan.
Kuvitelkaa, 6 ällää eikä oo vaivautunu lukemaan ees Kalevalaa tai Raamattua,kun ei oo ollu pakko.