Ongelmani on se, että olen aviossa miehen kanssa, joka ei ennen ole ollut parisuhteessa. Eikä hänellä tietenkään ole lapsia. Mutta minulla on kaksi. Toinen on jo naimisissa ja heillä on lapsi.
No, nuorempi tytär asuu samalla paikkakunnalla omassa asunnossaan. Eikä paljoakaan vieraile meillä, kun ei voi hyväksyä miestäni, tytär on vielä alaikäinen.Vanhempi tytär tuo joskus lapsensa yökylään.
Ongelmani on se, että selvästi nykyinen mieheni ei hyväksy lapsiani ja lapsenlastani. Hän on kiusaantunut kun nämä käyvät kylässä. Lukee lehteä tai kirjaa sillä aikaa. Ja ikuinen ongelma on se, että olen vielä velvollinen elättämään nuorempaa lastani ja tätä mies ei tahdo millään hyväksyä. Kehottaa menemään sosiaalitoimistoon. Kerran hän sanoi (ilmeisesti puolileikillään), että "sano sille että tapa ittes".
Mä oon jo niin väsynyt tästä välissäolemisesta, että eilen jo ajattelin vakavasti avioeroa. Mutta rakastan kuitenkin miestäni, mutta myös lapsiani.
Kertokaa ja auttakaa
No, nuorempi tytär asuu samalla paikkakunnalla omassa asunnossaan. Eikä paljoakaan vieraile meillä, kun ei voi hyväksyä miestäni, tytär on vielä alaikäinen.Vanhempi tytär tuo joskus lapsensa yökylään.
Ongelmani on se, että selvästi nykyinen mieheni ei hyväksy lapsiani ja lapsenlastani. Hän on kiusaantunut kun nämä käyvät kylässä. Lukee lehteä tai kirjaa sillä aikaa. Ja ikuinen ongelma on se, että olen vielä velvollinen elättämään nuorempaa lastani ja tätä mies ei tahdo millään hyväksyä. Kehottaa menemään sosiaalitoimistoon. Kerran hän sanoi (ilmeisesti puolileikillään), että "sano sille että tapa ittes".
Mä oon jo niin väsynyt tästä välissäolemisesta, että eilen jo ajattelin vakavasti avioeroa. Mutta rakastan kuitenkin miestäni, mutta myös lapsiani.
Kertokaa ja auttakaa
Vastaukset 26
Vanhimmat
Olin itse aikoinaan samankaltaisessa tilanteessa. Olin aviossa, lapseni asuivat kanssani ja yhteyttä lasten sukuun oli pidettävä tapaamisista ym. Miehellä ei ollut lapsia, kokemus vain lapsettomasta avoliitosta. Ja kavereiden lapsiperheistä, joten esim. riidoista ja kiistoista lasten kanssa hänelle ei ollut kokemusta.
Aikaa myöten hän alkoi inhota lapsistani etenkin tytärtä, jonka murrosikä alkoi varhain ja rajuna. Hänen "henkiseen" perheeseensä ei kuulunut tyttäreni, minä, poika ja hän vain.
Hän toivoi, että tyttö muuttaisi isälleen ym ym. Hän ei enää hyväksynyt tyttöä, ei tämän kavereita, oli kuulemma töykeä ja ilkeä lapsille kun minä en ollut paikalla, suttui silmittömästi jos lapset asetettiin etusijalle tai jos edes lasten (murkkuikäisten!!) mielipide olisi pitänyt huomioida!
Minä rakastin miestä, minun perheessäni oli 4 ihmistä. Siinä välissä oli vaikeaa olla. Olin aina ajatellut, että jos pitää valita, tottaki valitsen lapsen. Kun tilanne oli siinä, ei valinta niin helppo ollutkaan. Välillä olin valmis antamaan tytön huostaanottoonkin, kun isälleen ei voinut.
Yhteenotot tytön kanssa oli rajuja, jotenkin hän minusta pahensi meidän kriisiämme ja kaikki vika oli hänessä, niin ajattelin silloin, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen hän oli vain metelöivä, oireileva ilmapuntari, toi ulos raivollaan, uhmallaan, riitelyllään sen pahan olon mikä siellä koko perheen ja parisuhteen sisällä oli.
Lopputulos oli... ero. Mies se kuitenkin halusi erota. Mies oli kaiketi aikanaan halunnut perheen, ehkä minutkin, mutta lasten olisi kuulunut olla toisenlaisia; kuuliaisia, kilttejä, nöyriä, sopeutuvaisia jne.
Ei yöllä kivun takia valvottavia, ei aikaa ja huomiota vaativia murheineen tai iloineen, nöyrästi tottelevia vain, ei uhmaavia.. jne.
Tytölle tuo aika teki hallaa, meidän väliselle suhteelle. Minun yrittäessä pitää koossa luhistuvaa linnaa, sen avioliiton alttarille meni se tytär.
On meillä nyt hyvät välit. Mutta oma käytös tuolloin hävettää ja nolottaa edelleen. Olin typerä, kun kuvittelin että voin saada molemmat, kaikki. Jos mies ei hyväksy, ei asia kummene muuksi vaikka minä itse hyväksyisin. Jos miehelle perehkäsite ihmisineen on eri kuin mitä se minulle on ja mitä se konkreettisesti, todellisuudessa on, ollaan aika pahasti ristituulessa.
Miehesi ei ilmeisesti kuitenkaan koskaan kykene hyväksymään sinun lapsiasi vaikka ehkä on kuvitellut niin mennessään naimisiin kanssasi.
Puolileikillään ei heitellä kommentteja, että lapsi voisi heittää henkensä tai painella sossuun, että äiti voisi sivuuttaa ja unohtaa lapsensa.
Ilmeisesti mies ei ole itse saanut riittävästi äidin hyväksyntää tai rakkautta.
Totuus on, että ne lapset ovat sinun. Jos tuhoat välit heidän kanssaan pelastaaksesi avioliittosi ja rakkaasi, kuten ilmeisesti pitäisi tehdä jotta rauha säilyy, tuhoat itsesi ja siten myös avioliittosi. Jos uusi kumppani ei hyväksy lapsia, he ovat aina välissä eikä suhde toimi. Se on julmaa, mutta se on totta.
Minulla on nyt uusi elämänkumppani, jolla on lapsia ja joka hyväksyy lapseni todella hienosti. Tyttö asuu jo omillaan ja on edelleen oma monimutkainen itsensä, mutta mies suhtautuu siihen(kin) upeasti. Äitiyttä tai lasteni olemassaoloa hän ei koskaan sivuuta eikä kävele sen asian yli. Lapset nimittäin tulevat aina ensin, etenkin äidille. Tämä mies sen ymmärtää, koska hänellä on itselläänkin lapsia, hyvä suhde omaan äitiin, ja hyväksymällä lapseni hän myös saa minulta suuremman rakkauden jolloin suhdekin on parempi.
Kuten ystäväni sanoi: miehen tehtävä on tehdä nainen onnelliseksi, koska sitten nainen toimii niin, että mies on onnellinen.
Et voi ilmeisesti saada molempia, miestä ja lapsiasi, koska miehesi ei hänkään halua "koko pakettia", sinut vain. Itse asiassa miehesi on jo tehnyt valinnan. Koska hän on mitä ilmeisimmin aika kypsymätön, hän jättää käytännössä "likaisen työn" sinulle.
Mä liikutuin ihan hirveesti tuosta sun kirjoituksestasi. Mä tajusin, että mun on pakko erota. Mutta se tekee todella kipeetä, ollaanhan oltu vasta 5 vuotta yhdessä. Mies ilmeisimmin rakastaa mua, mutta ei käsitä mihin hän mua ajaa. Siinä olet oikeassa että AINA lapset on etusijalla naisen sydämessä.
Tuo nyt oli vain mun tarina, ja mun kokemus. Olisin itsekin halunnut rakentaa siitä perheen, olisin ollut valmis melkein vaikka mihin ettei oltaisi erottu, ettei olisi taas perhe rikkoontunut. Mies kuitenkin halusi erota... siinä ei minun tahtomisella ollut mitään merkitystä.
Ero teki tosi kipeää, mutta annoin itselleni luvan surra, aivan pohjamutia myöten, ja siksipä ?aika pian toivuinkin. En jäänyt hautomaan ikävää.
Ei ero ole mikään ratkaisu. Monet erot ovat turhia. Monet liitot ovat korjattavissa.
Exästä en tiedä eikä kiinnostkaan, mutta itse en (toivottavasti) ole kantanut vanhaa ongelmaa uuteen liittooni, kävin terapeutilla ja perustellisesti kävinkin. Aloitin sen jo avioliiton aikana kuvitellen, että muuttumalla itse voin pelastaa liittoni.
Ehkä teidän liitto on korjattavissa. Mutta se kyllä vaatii molempien panostuksen. Minun mielestäni se ei ole yhden tai vain toisen osapuolen projekti, siihen pitää molempien ryhtyä.
Luin vastauksiasi, ja huonoa on se, ettei miehesi kykene keskustelemaan. Mutta toivottavasti aikanaan... Kuulemma pitäisi aloittaa keskustelut että "minä koen näin ja näin .. minä toivoisin ..." Eikä niin, että sinä ..
No, minun ex-liitossani tuokaan ei auttanut. Hän käänsi kaiken niin, että joku on syyllinen, tai kun vain kerroin miltä minusta tuntuu, hän suuttui ja karjui ja koki että minä syyllistän tai vaadin häneltä jotakin.. no, toivoin kait että hän kuuntelisi minua ja näkisi asiat minun kannalta, mutta eipä sit pystynyt siihen.
Toivotan sinulle onnea ja jaksamista avioliitossasi ja lastesi kanssa. Toivottavasi kaikki käy parhaiten. Muista antaa aikaa myös itsellesi, että jaksat.
Ei se aina ole helppoa hyväksyä toisen lasta. Ajattele jos itse olisit lapseton ja miehellä olisi lapsia. Olisit esim. sellaisesta perheestä jossa aina on valistettu että avioero on "paha" asia ja vaikkei hyvin mene, yhdessä ollaan lasten takia. Olen huomannut että ne joilla on lapsia ovat usein hyvin itsekkäitä ihmisiä eivätkä ajattele asiaa muiden kannalta. Keskustele miehesi kanssa, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja on mustasukkainen!
Luuletko niin? Mustasukkaisuus. No, hän ei ole ainakaan näyttänyt koskaan, että olisi minusta jollakin tapaa mustasukkainen. Kun uskaltaiskin puhua, mutta kun alan puhumaan jostain tällaisista ongelmista, hän on raivarin partaalla ja syyttää mua kaikista ihmeellisistä asioista (joita ei ole olemassakaan).
Joskus kyllä tuntuu siltä, että hän pitää mua äitinään, joten mustasukkaisuus kuulostaisi oikeelta tunteelta.
Kyllä mä olen tässä miettinyt sitäkin, että miksi mun pitäis mieheni jättää. Pitääkö tehdä niin radikaalia, eikö riitä että yrittää luovia näiden välissä. Ja sitten kun nuorempi tytärkin tuosta hiukan itsenäistyy ja saa kaveraita, niin sitten olen yksin.
Jos saa raivarin tollaisen keskustelun yhteydessä niin sun miehesi on tosi turhautunut, itsetunnoton ,,, tiedän sen kun olen välillä itse sellainen, ja sen myöntäminen ja tiedostaminen ei ilman ammattiauttajaa tule esille. Isäni on ja oli samanlainen, jos hälle asiasta jotain puhuu niin raivo härkä sieltä tulisi huutaa jotain" että viekää vaan puoskarille, antaa vaikka piikin ja kuolisin pois niin saisi kerrankin nukkua niin ettei akkojen juorut kuuluisi"
Tälläisen raivopään seurassa kuituu seuraelämä, lasten itsetunto aviopuolison henkinen elämä...
Jos ei puhumalla selviä teille tärkeät asiat itse en jaksaisi sellaisessa suhteessa olla.
Uskon vakaasti että hän on vain mustasukkainen. Eikä sitä aina päällepäin näy. Yritä huomioida hänet kaikin tavoin (vaikka onkin jo aikuinen) silloinkin kun lapset ovat paikalla. Yritä saada keskustelu aikaiseksi. Tiedän ettei sinulla ole helppoa, eikä miehelläsikään. Tilannehan on hänelle aivan uusi.
Hei!
Itse seurustelin yli 3 vuotta vastaavantapaisen miehen kanssa. Hänelle lapseni olivat kuin ilmaa. Vanhapoika, jolla ei kokemusta lapsista.
Hän ei esimerkiksi koskaan puuhannut pienten lasteni kanssa, ei auttanut heidän hoidossaan eikä mitään.
Onneksi lopulta pääsin hänestä irti. Tajusin, ettei tuollainen keskenkasvuinen (ikää n. 40v kuitenkin) itsekäs ihminen ole mun ja lasteni arvoinen.
Ajattele lapsiasi!
Valitse heidät äläkä vaaranna heidän tulevaisuuttaan ja aiheuta suunnatonta pahaa oloa tavallaan hylkäämällä heidät. Minusta osoitat, että mies on lapsiasi tärkeämpi, jos annat tuollaisen miehen pilata ilmapiirin kodissanne ja välit lapseesi.
MIETI, LAPSET OVAT KAIKKEIN TÄRKEINTÄ!!!
T. paljon kokenut äiti
Ei se siitä tule muuksi muuttumaan! Tai, jos tulee niin huonompaan suuntaan. Mies saattaa rueta kaikin keinon pilaamaan sinun ja lastesi välejä. Ellei hän mene psykoterapiaan niin samallaisena tulee pysymään.
Etkö sisko hyvä tiennyt, että tämä on ajan henki, lapsivihamielisyys, minullakin naapurissa asuu erittäin lapsia vihaava pariskunta, ainoastaan oma lastenlapsi on kultainen muut ovat ilmaa, sanoisin sen olevan myös suurta välinpitämättömyyttä.
Anna miehesi tietää, että ellei hänen asenne muutu, niin olisiko parempi että hän katselis muualta asuntoa tai vaadi ja pyydä häntä johonkin perheneuvolaan, sillä uskon hänelle olevan jotain omassa itsessään josta olisi hyvä puhua eli ellet laita häntä seinää vasten tässä asiassa, niin ei se korjaannu vaan päiväpäivältä pahenee!Hän voi olla sairaalloisen mustasukkainenkin sinusta!En neuvo sinua eroamaan vaan uskon miehesi olevan itsetunnoltaan hyvin heikon, joten anna hänen ymmärtää, että ellei hän muutu niin täytyy tehdä jokin ratkaisu, sano hänelle myöskin, että hän katuu omaa käytöstään sitten, kun lapset ovat isoja ja ovat esim.tulevia Sibeliuksia, silloin hän haluaisi olla niiden paras kaveri
Kun lähtee sutta pakkoo niin karhu tullee vastaan,minä en kehoita sinua todellakaan eroamaan vaan asiaan täytyy tulla korjaus!
Toiseksi, kun rakastat miestäsi, niin miksi sisko hyvä eroaisit, uskon sinun alamäkesi alkavan myös silloin.
Minä voin sanoa, että puhun osin myös kokemuksesta sillä olen myös ison perheen isä ja nähnyt ja kokenut hyvin monenlaisia asioita, olen myös osallistunut sosiaaliseen työhön, joten ongelma pitää hoitaa siellä missä se on syntynyt, pakoon sitä ei kannata lähteä, uskon tosiaankin, että miehesi kokee olevan ulkopuolisen ja luulee ettei hänestä välitetä, ottakaa hänet "syliin" sitä hän tarvitsee, Lopuksi sanoisin sinulle harkitse sata kertaa ennen kuin eropaperit laitat meneen, se ei ole ratkaisu vaan ongelman siiro tulevaisuuteen!
Tää oli hyvä vastaus. Olen täysin samaa mieltä. Ongelmat pitää selvitellä sen kanssa, joiden kanssa niitä on tullut. Käsittelemättömät ongelmat kostautuvat seuraavissa parisuhteissa ja saattavat myös jäädä kummittelemaan. Ero on aina väärin ensimmäisenä mahdollisuutena : ellei kyse ole jonkintyypin väkivallasta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, jossa henki kyseessä tms. Luulenpa että ongelmanne selviävät. Olen itse suuren perheen äiti, ero takana ja nyt uusi ihana mies, joka myös huomioi lapsiani vaikka niitä hänellä itsellään ei ole. Älä tyydy pikku palaan, voit saada koko kakun =). Voimia ja aurinkoista kevättä =))).
Jospa juttelisit lapsillesi, että suhtautuvat mieheesi kunnioittavasti hänen käytöksestään huolimatta. Sitä enemmän antaisivat hänelle huomiota ja juttelisivat mukavia mitä enemmän hän vetäytyy omiin oloihinsa. Jos hän olettaa, että lapset ovat automaattisesti häntä vastaan, koska ei ole heidän isänsä.
Eihän kukaan rupea suhteeseen hoitaakseen toisen ongelmia vaan kaikkihan haluavat tasa-arvoisen kumppanin, jonka kanssa jakaa ilot, surut, lapsetkin. Ja jos toinen on siihen kykenemätön niin....
Jos miehesi rakastaa sinua ja on henkisesti terve hän ei leikilläänkään sanoisi moista.
Sille ei voi mitään että hän on vaivautunut lapsiesi vierailusta, kenestäkään ei voi väkisin pitää, jotkut ei tykkää lapsista oli ne sitten kenen. Silti ei hänen pidä olla töykeä , luulisi tyhmemmänkin tajuavan että lapsesi ovat sinulle rakkaita eikä eikä heitä pidä väheksyä.
Tutullanai on riesana samanlainen mies ja sen miehen käytös on muuttunu vuoden-kahdenvuoden aikana niin pahaksi että nyt lähipiiri saa pelätä koska siltä katkee viimeinenkin järjenhippu.
Joskus kun mietitään avioeroa ; onko rakkaus oikein rakkautta vai olemmeko vain tottuneet siihen toiseen, useimpia pelottaa se arki ilman sitä toista, helppoa se ei ole eikä varmaan kuulukkaan olla, sitä se kasvu on...
Jos päädyt avioeroon niin ei sitä kannata ottaa niin pahalla, saat sitten viettää aikasi kenen seurassa haluat ja saat antaa lapsillesi rahaa oman mielesimukaan.
Elän itse parisuhteessa, kaksi lasta ja mies, miehellänikin on sellaisia kavereita joiden kanssa en tule juttuun , silti keitän kahvit ja kuulumiset vaihdan ,jos kotona olen.
Vasinkin Pekolle. Kaikki olivat tosi lohduttavia. Kun ajattelen asiaa oikein syvältä, en saata jättää miestäni. Rakastan häntä todella paljon. MUTTA lapset ovat aina sydämessäni etusijalla.
Annan kyllä paljon huomiota miehelleni. Ja lapset kyllä ovat hänelle kohteliaita; koskaan ei suoraan ole sanottu mitään pahaa toisistaan. Myös se, että kun olimme eilen vierailulla tyttäreni luona. Pikku-lapsenlapseni meni myös heti mieheni syliin ja suukotteli häntä lähtiessämme.
Joten oivallan, että mun pitää ottaa kaikki tasapuolisesti huomioon. Viettää enemmän aikaa kaikkien kanssa yhdessä eikä vain mieheni kanssa.
Vaikeaa se on, mutta oletan että tämä kaikki johtuu mieheni vaikeasta menneisyydestä, siis yksinäisyydestä. Hän ei ole tottunut perhe-elämän hälinään, mutta eiköhän se tästä ala sujua, kun itse pidän pääni kylmänä, enkä masennu.
Kirjoitit, että kaikki alkaa sujua, kunhan sinä otat vain kaikki tasapuolisesti huomioon. Olet ilmeisesti tahtomattasi laittanut miehen etusijalle? ja annat hänelle paljon huomiota...
On hienoa, että alat tietoisesti huomioimaan myös lapsesi ja lapsenlapsesi.
Mutta entäs sinä itse? Kuka huolehtii sinusta? Ottaa sinut huomioon, asettaa etusijalle kuitenkaan unohtamatta tai huomioimatta muita?
Et voi olla vain antava osapuoli, jakava. Et voi vain itse ryhtyä korjaamaan, rakentamaan. Myös sinun on saatava, sinun on myös saatava kumppani rinnalle korjaamaan, rakentamaan. Et voi tehdä sitä yksin, parisuhteessa on kaksi aikuista.
Avioliitto ei ole saamista. Se on antamista. Ja toisinpäin. Mutta se tarkoittaa, että molemmat antaa, ja sitä kautta he kumpikin saavat. Nyt kuulostaa siltä, että vain sinä annat. Alkuun miehellesi ja nyt laajennat sen kaikille, tasapuolisesti.
Miten jaksat? Miten kauan voit ammentaa, jos et koskaan saa kuin rippeitä, palasia, joita kokoat omaan antamisen reppuusi?
Kyselen siksi, että aikoinan itsekin kuvittelin, että kunhan minä vain muutun ja jaksan ja olen ja annan, niin sitten kyllä.. kunnes huomasin, ettei ole enää mitään annettavaa, kun en itse kokenut saavani tai se mitä sain, oli melkoisen vähäistä, suurin olisi pitänyt olla syvä kiitollisuus siitä, mitä kaikkea on..
Mitä tulee vaikeaan menneisyyteen:Aviopuoliso on elämänkumppani, ei puolisolleen terapeutti.
Niin se on kyllä totta, että välillä tuntuu siltä ettei jaksa enää.
Tämä perheasia ei ole ainoa. Olen antanut myös paljon työlleni ja olen korvaamaton esimiehelleni. Sekin rassaa joskus. Nyt on päälimmäinen murhe työtoverin vaikeuksista.
Kuinka voisin oppia ajattelemaan joskus vain itseäni. Olen aina ajatellut vain muita ihmisiä, en osaa olla itsekäs. Pelkään etten ole tarpeeksi hyvä. Olen tuntenut huonommuutta jo ex-avioliitosta lähtien. Ex-mieheni ei hyväksynyt koskaan asioita joita tein. Enkä saanut itse päättää asioista. No, tämä tällainen välikommentti. En haluaisi korostaa itseäni ja omia tunteitani. Mutta joskus haluaisin, että mieheni kertoisi että hänkin välittää. Hänellä on aika kiinteä suhde äitiinsä. Kaikki mitä äiti tekee on aina oikein. Kun menimme avioon, anoppi kertoi että hänen poikansa on vaikea luonne. Eräässä riidassa tulin sitten kertoneeksi miehelleni mitä hänen äitinsä oli sanonut. Hän suuttui. Jälkeen päin hän kertoi, että oli kysynyt asiaa äidiltänsä ja äiti oli sanonut, että hän ei ole ikinä sanonut sellaista omasta pojastaan.
Mitä enemmän puran näitä asioita sitä enemmän tuntuu siltä etten voi jatkaa tällaista elämää. Kertokaa mitä teen? Minulla ei ole omia harrastuksia eikä omia menoja. Ja minun on vaikea menä ammattiauttajalle, koska minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa.
Otat sairaslomaa töistä ja menet juttelemaan ammattiauttajalle. Tai, jos sinulla on muuta lomaa lähiaikoina tiedossa.
Tiedän, että kun varaa ajan, niin sekin tuo jo lohtua, että on mennyt sen verran askeleen eteenpäin.
miehellesi, että rakastat häntä, mutta MYÖS lapsiasi. Etkä halua kuulla enää sanaakaan tämän kaltaista puolileikkiä "sano sille että tapa ittes"...
Tuolla joku ehdotteli, että mies on vain mustasukkainen sinusta, mutta sitä minä en usko. Miehellä on väärä asenne lapsiasi kohtaan ja asenteisiin on kovin vaikea toisen saada muutosta aikaan. Vaikka mies oppisikin käyttäytymään paremmin niin tuo asenne hänestä tuskin mihinkään lähtee.
Tärkein ihminen itsellesi olet sinä itse, sitten lapsesi, ja sitten voit yrittää vähän tajuta miehesi aivoituksia. Muista kuitenkin, että hänen ajatuksiaan et voi ymmärtää tai yrittää kuvitella, mitä hän ajattelee. Tätä olen yrittänyt kertoa rakkaalleni vuoden ajan.
Itselläni tulee kohta eka vuosi täyteen perheessä, jossa kotona on meidän lisäksi kaksi lasta, ja jo poissa 3 lasta. Itselläni on kaksi aikuista lasta. Vaikeuksia on ollut, ja paljon, kun yrittää ymmärtää etenkin vanhempien lasten suhtautumista minuun. Nyt alamme vähän päästä samalle aaltopituudelle, myös lasten ystävien kanssa. Kaikki vaatii aikaa ja molemminpuolista tahtoa ja halua tehdä jotain joka päivä, asioitten pitämiseksi hallinnassamme. Se rakkaus vaatii kovaa työtä joka päivä, kummaltakin.
Parisuhteen pitää olla antamista ja saamista, ei suhde voi koskaan perustua ehdolliseen hyväksymiseen. Omaa lasta kokemattoman on hankala tajuta äitiyttä. Hänelle lapset ovat kilpailijoita suhteessa sinuun. Oma isänikin piti minua kilpailijana suhteessa äitiini! Jotenkin miehesi vaikuttaa aika lapselliselta ihmissuhteessa, koska hän tuntuu vaativan sinulta kaiken, pystymättä antamaan henkisesti tarpeeksi.
Eiköhän se sama ongelma ole hänelle myös ystävyyssuhteissasi. Parisuhde edellyttää myös kummankin omia ystävyyssuhteita, ymmärrystä ja niiden hyväksymista. Kumpikin tarvitsee aikaa myös itselle ja myös omia juttuja, muuten kaikki alkaa pienetä niin pieneen ympyrään, että siinä ei ole enää tilaa toisille. Sitä ei kukaan kestä väsymättä.
Opettele kuuntelemaan itseäsi, tuntemaan omia tuntemuksiasi ja opettele sanomaan myös ei, myös työssä. Me kaikki ollaan aika omalaatuisia yksilöitä, mutta vain tällaisina meidät on hyväksyttävä. Toista ei voida muuttaa, eivätkä he meitä. Aina me olemme korvattavissa, tavalla tai toisella. Vain omaa ajatusmaailmaamme voimme yrittää suunnata pikku hiljaa parempaan. Ainakin voimme niin toivoa.
on ihania ihmisiä, miksei mun elämääni ole tullut sellaista. Avioeron jälkeen jo ajattelin että nyt löysin ihmisen joka rakastaa mua. Mutta ei se niin ollut.
Tuntuu todellakin siltä, että pitää opetella sanomaan EI. Tänään juuri riitelin tyttäreni kanssa aamulla ja siinä vaiheessa ajattelin, että nyt oli viimeinen kerta kun mua pompotetaan. En jaksa revetä joka suuntaan. Taidan olla ihminen joka välittää liikaa toisista, eikä muista itteensä. Mua on monet ihmiset kehoittaneet olemaan itsekäs, mutta kun on tällainen luonne...
Todella mieheni on juuri sellainen, että hän puhuu vain omista asioistaan. Kun ajattelen näin jälkeenpäin, huomaan että olen tullut hiljaisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi hänen kanssaan. Minulla ei ole omia ystäviä enää ollenkaan. Ja olenkin liikaa huomioinut miestäni, joten hän pitää itsestään selvänä, että hän on ainoa ihminen mun elämässä.
Onkohan se niin, että itse olen tärkein???
Jotenkin tuntuu, että miehesi ei ehkä osaa rakastaa, edes itseään ja purkaa oman huonon tuulensa sinun 'virheisiisi'. Luultavasti teet kaikki hänen mielestään väärin, vaikka sama asia voidaan tehdä yleensä aika monella tavalla. Meille kaikille on usein muotoutunut oma kaava, jonka mukaan haluamme asioita tehtävän. Sama vika on meilläkin, jonka takia on paljon puhuttava. Kun puhe loppuu, alkaa tilanne mennä huonoon suuntaan.
Miehesi on liian itsekäs eikä osaa huomioida toista. Suosittelen, että luet vaikka Tommy Hellstenin *Virtahepo Olohuoneessa* ja *Vanhemmuus - vastuullista ajankäyttöä*. Näitä me olemme yhdessä lukeneet, ja se on auttanut meitä paljon ymmärtämään itseämme ja sitä kautta myös toisiamme. Näitä voit lainata kirjastosta.
Kodinhan pitää olla paikka, jossa viihdytään, tehdään asioita yhdessä. Se on myös paikka, jossa saadaan olla tehottomia, siis nukkua pitkään, kun siltä tuntuu, ilman että sitä kukaan arvostelee. Lue Hellsteniä, niin opit ymmärtämään itseäsi ja parisuhteen ongelmia.
Sinulla on hoidettavana (mies) pieni lapsi, joka ei osaa muuta kuin kiukutella pahaa oloaan. Älä anna sen kalvaa kaikkien mieltä, vaan tilanne on pakko purkaa, etteivät kaikki masennu turhista kuvitelmista.
Tämä on se päivä, joka pitäisi osata elaa, muuten eletään kuvitelmissa 'sitten kun', jota ei koskaan tule. Elämä on opettanut minua aika paljon, mutta turhat luulot haittaavat tästä päivästä nauttimista edelleen ajoittain. Sinä olet hyvä ihminen. Jos toinen ei sitä tajua, se ei ole sinun vikasi, vaan hänen. Tsemppiä vaan, ja opi tekemään niin kuin SINUSTA TUNTUU. Ei sillä ole väliä, mitä toinen ajattelee, koska kukaan muu kuin sinä ei osaa elää sinun elämääsi eikä ajtella sinun aivoillasi. Tsemppiä vaan elämähän on edessä, ei takana!
...ammatti-ihminen tällä alalla. Nimittäin sain niin suurta lohtua sun vastauksista, että jaksan taas puurtaa eteenpäin.
Hmm, luonteensa muuttaminen ei kaikilla onnistu ihan noin vain. Olen tehnyt muutaman kerran päätöksiä, jolloin olen ajatellut vain itseäni. Mutta kuitenkin sitten jälkeenpäin tulee hirveen huono omatunto. Pelkään että loukkaan läheisiäni, olemalla itsekäs.
Yritän oppia tästä jotain, luen näitä vastauksia aina kun minulle tulee paha olo.
Ainakin tämä päivä on alkanut auringonpaisteella, ihan konkreettisestikin.
Tosi hyvä, että saat itsestäsi kiinni. En ole ammattilainen, mutta oma parisuhde on tärkeä nyt, kun on tarpeeksi tehnyt mokia entisissä suhteissa, me kumpikin. Ei mikään suhde ole helppo, eikä mikään päivä suju helposti ilman ongelmia, meilläkään, koska kysessä on aika monen ihmisen yhteensovittaminen sekä miehen ja naisen ajatusmaailman erojen ymmärtäminen. Pitää osata riidellä oikein ja asiasta, tajuta toisen pahan tuulen purkaminen täysin ilma syytä. Kun toinen on saanut purettua itsensä, voimme vasta alkaa keskustella. Tärkeintä meille on se, että rakkaus on aina taustalla, vaikka tilanne joskus riistäytyy käsistä. Kuitenkin olemme oppineet sen, että vanha kaava on yritettävä murtaa, jotta suhde toimii. Tämä elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa. Älä anna periksi, elämä on edessä ei takana!
Mielenkiintoista huomata sellainen seikka, että ne jotka ovat niitä itsekkäitä ja perheen "virtahepoja", niin eivät varmasti lue tai kommentoi keskustelupalstoilla mitään. Jos ehdottaa heille luettavaksi kirjoja, niin eivät varmasti lue.
Eli se ymmärrys puolen joutuu aina tekemään se, jolla ei itsellään tätä varsinaista ongelmaa ole.
Vai tiedättekö kenties esim. sairaalloisen mustasukkaista ihmistä, joka lukee mielellään aiheesta kirjoja tai osallistuu keskusteluihin? Tuskin! Kyllä se on sijaiskärsijöiden tehtävä.