Olen pitkään jo miettinyt tätä...
Itselläni on alle kymmenen mutta yli viiden vuoden takaa sekä huumehistoriaa että sen tiimoilta myös mielenterveyshistoriaa. Sekoiluni ovat jokseenkin mennyttä mutta...
Kun tutustun otolliseen naiseen niin missä vaiheessa tämä juttu pitäisi käydä läpi - vai käydäkö ollenkaan? Siellä kuitenkaan ei ole (kaiketi). Eli vaikka luita on kaapissa ne ei kolise. Mikään nykyisessä elämässäni ei viittaa historiaan. Mainitsematta jättäminen on siis ihan oikeasti vaihtoehto... paitsi jos tää syynää kelakorttini takana olevan koodin merkityksen niin siinä tapauksessa voisi tulla jo hiukan kiusallisia kysymyksiä.
Mutta, ainakaan minun mielestäni tämä ei voi olla tutustumisen alkuvaiheen asia. Ensitreffeillä kertoilemassa : "Hei, mä muuten lossotin yhdessä vaiheessa bongia 3 vuotta päivittäin ja psykosin siitä tosi huolella". Ei todellakaan.
Eli siis jos kertoo niin silloin kertoo vasta kun suhde alkaa vakiintua jollain tavalla, voi sanoa pitävänsä toisesta ja toinen samalla tavalla vastaten. Mutta siinä vaiheessahan on jo pelko että entä jos tää juttu nyt sitten lopettaakin kaiken?
Ehkä oikee aika kertoa - jos aikoo yleensäkään tehdä niin - on vasta vuosien päästä? Kenties ehkä siinä vaiheessa vasta kun on kosimassa toista (kaikki ulos, kaikki peliin että toinen voi oikeasti luottaa?)
En tiedä. Hemmetin vaikea kysymys. Mulla yleensä riittää äly ja viisaus vastaan tänkaltaisiin kysymyksiin mutta nyt tarvin myös teidän viisaiden naisten apua :)
Itselläni on alle kymmenen mutta yli viiden vuoden takaa sekä huumehistoriaa että sen tiimoilta myös mielenterveyshistoriaa. Sekoiluni ovat jokseenkin mennyttä mutta...
Kun tutustun otolliseen naiseen niin missä vaiheessa tämä juttu pitäisi käydä läpi - vai käydäkö ollenkaan? Siellä kuitenkaan ei ole (kaiketi). Eli vaikka luita on kaapissa ne ei kolise. Mikään nykyisessä elämässäni ei viittaa historiaan. Mainitsematta jättäminen on siis ihan oikeasti vaihtoehto... paitsi jos tää syynää kelakorttini takana olevan koodin merkityksen niin siinä tapauksessa voisi tulla jo hiukan kiusallisia kysymyksiä.
Mutta, ainakaan minun mielestäni tämä ei voi olla tutustumisen alkuvaiheen asia. Ensitreffeillä kertoilemassa : "Hei, mä muuten lossotin yhdessä vaiheessa bongia 3 vuotta päivittäin ja psykosin siitä tosi huolella". Ei todellakaan.
Eli siis jos kertoo niin silloin kertoo vasta kun suhde alkaa vakiintua jollain tavalla, voi sanoa pitävänsä toisesta ja toinen samalla tavalla vastaten. Mutta siinä vaiheessahan on jo pelko että entä jos tää juttu nyt sitten lopettaakin kaiken?
Ehkä oikee aika kertoa - jos aikoo yleensäkään tehdä niin - on vasta vuosien päästä? Kenties ehkä siinä vaiheessa vasta kun on kosimassa toista (kaikki ulos, kaikki peliin että toinen voi oikeasti luottaa?)
En tiedä. Hemmetin vaikea kysymys. Mulla yleensä riittää äly ja viisaus vastaan tänkaltaisiin kysymyksiin mutta nyt tarvin myös teidän viisaiden naisten apua :)
Vastaukset 26
Vanhimmat
Jos kuitenkin luet: Mä en huolisi elämänkumppaniksi ja lasteni isäksi tyyppiä, joka on vetänyt huumeita säänöllisesti kolme vuotta kahdesta syystä: a) geeniperimä on todennäköisesti vioittunut ko. läträämisestä b)moinen päihderiippuvuus osoittaa suurta henkistä heikkoutta (tosin siitä selviäminenon hyvä juttu, ja jonkinlaisen vahvuuden osoitus). Sorry, jos järkytyit. Jos sulla on selkärankaa, niin kerrot menneisyydestäsi melko varhain, etkä siinä vaiheessa, kun jostain selittämättömästä syystä saatte synnynnäisesti kehitysvammaisen lapsen. Jos nainen tekee selväksi haluavansa lapsia, niin ole reilu, ja kerro siinä vaiheessa viimeistään.
Geeniperimää ei tuolla tavalla saa vioitettua. Lähinnä geenivirheet tulee lapselle, jos raskauden aikana käytetään alkoholia tai huumeita.
Mahdollisimman nopeasti, mutta silloin kun se tuntuu susta hyvältä. Se, että on alusta asti avoin ja rehellinen merkitsee suhteelle paljon enemmän kuin mikään paljastus joskus vuosien myötä. kyllähän tuo on aika vakava juttu, mutta toisaalta jos sä otat sen asiakses ja olet rehellinen itselles ja toiselle, on arvostettavaa. Ja ettei se asia pääse hautuun sun päässä kuitenkaan sitten ylisuuriin mittasuhteisiin, kun saat sen alta pois ja voit keskittyä tulevaisuuteen, etkä jännitä menneisyyttä niin, että se vie voimia ja energiaa muusta. Ehdottomasti sun kannattaa käydä se läpi, se on sulle ehkä paljon isompi asia, mutta se, että jos tuo asia roikkuu menneisyydestä käsittelemättä, niin se voi sitten kuitenkin olla joku möykky siinä välillä, ja tyypillinen syy siihen, että hammastahnatuubiriita tai mikä hyvänsä muu saadaan aikaan ja syy on jotakin ihan muuta.
Vaikeat asiat silti vaan vaistoaa toisesta, vaikka ne peittäisi mihin tai miten. Ainakin lähipiirissä on ollut yksi vastaavanlainen tapaus mutta alkoholin kanssa, minkä olen nähnyt liiankin läheltä ja joku vaisto vaan jotenkin kertoo nykyään monesti muistakin ihmisistä enemmän kuin tieto. Uskoisin, että jos joku suhun tutustuu, se kyllä tietää sen jotenkin ja tiedostaa sen asian tai vaikeuden jollain tasolla, vaikka ei nimenomaisesti tiettyä asiaa tietäisikään, että mikä se on.
Mutta käy se sitten läpi, kun susta tuntuu hyvältä ja tuntuu oikealta, että toinen tietää sen. Älä järkeile sitä liikaa, anna sun omien tunteiden kertoa sulle se, milloin on hyvä aika. Kyllä se ratkeaa, kun kuuntelet itseäsi. Musta se, että tuntuu siltä, on paras neuvo. Ei kannata myöskään väkisin alkaa heti kertomaan jos ei tunnu siltä, silloin on huono hetki.
oliko hyvää rekee 1 piisi toi alla vastaus ampu yli noh genetiikka ym mut koppukka ei hyba ja verellä pelleilleet on maalla vaan vaivaks mulla tulee uni joten jatketaan joskus tästä
Ihan vaan kotikasvatettua luomu-kannabista 3 vuotta huiluttelin henkitorveen. Piikit on aina olleet no-no ja kaikki muutkin kamat. Alkoholikin siitä lähtien kun vihreälle linjalle lähdin.
Sitäpaitsi tuo genetiikkaimmeinen saa tässä muutaman viestin sisään pahasti nenälleen kun kerron vähän lisää omasta tapauksestani ;)
anna tulla, odotan mielenkiinnolla :).
Eläpäs vielä nuolaise, antaa muun keskustelun kypsyä aiheen tiimoilta.
Alkoholi heikentää siemennesteen laatua enemmän kuin kannabis. Tieteellisesti todettu juttu.
Lisäksi, ihmisen geeniperimään ei huumeiden veto vaikuta (mukaanlukien alkoholi). Ihmisen geeniperimä on se, mikä on saatu syntymässä. Muutoksia voi tulla lähinnä radioaktiivisesta säteilystä/ vastaavista.
Eri asia on tietenkin se, jos lapsen äiti käyttää odotusaikana jotain. Silloinkin, alkoholi tuottaa sikiölle PAHEMPIA VAURIOITA kuin kannabis. Mikä ei tietenkään tarkoita, että äiti saisi yhtään mitään käyttää odotusaikana.
Loppuun vielä huomautus. Kannatan selvää linjaa, mukaanlukien alkoholi. (btw, paljonkos dokaat per viikko, genetiikkaimmeinen?)
Vaikutuksista perimään:
http://www.stophuumeille.fi/tietoa_av.html
http://www.paihdelinkki.fi/Pikatieto/?c=Kannabis
"KANNABIKSEN PITKÄAIKAISKÄYTÖN VAIKUTUKSET
SOLUTASON VAIKUTUKSET:
THC VOI MUUTTAA SOLUN METABOLIAA JA DNA SYNTEESIÄ KOEPUTKESSA.
KANNABISSAVU ON MUTAGEENISTÄ, KUTEN TUPAKASSA ELI EI CANNABINOLIEN VAAN MUIDEN AINESOSIEN VUOKSI ERITYISESTI- ASIA EPÄSELVÄ." ( http://www.antidrugnet.org/oppilaat/kannabis.html )
Eli riski on olemassa, jokainen voi itse päättää miten siihen reagoi.
Mun dokaaminen ei tähän varsinaisesti liity, mutta juon 1-5 ravintola-annosta viikossa.
Enpä tiedä, vaikea sanoa. Kyllä sun musta kannattaa kertoa, koska muutoin luottamuksellisen ja pitkäkestoisen ihmissuhteen rakentaminen on itsesi kannalta aika hankalaa. Kuluttavaa ja turhan rankkaa peittelylinjakin varmasti. Melko varhaisessa vaiheessa suosittelisin kertomaan, mutta en kenties kuitenkaan parin viikon 'tuttavuudelle'.
Jotenkin mä näkisin, että ihmisissä on hirveän suuria eroja siinä, miten ne suhtautuu esim. huume/ mielenterveysongelma- juttuihin. Jotkut ovat tuomitsevia ja epäluuloisia jokatapauksessa aina, joten suurin haaste kenties (?) sun ittes kannalta oliskin oppia tunnistamaan ne ihmiset, joilla on tarpeeksi itsetuntoa ja kykyä kestää menneisyytesi ja suhtautua siihen mutkattomasti. Luulen, että mikäli nainen susta aidosti tykkää ja jos & kun sä nykyisin kuitenkin hallitset elämäsi ja pääsi, ei naissuhteesi voi taustaasi kaatua.
Melko tärkeä pointti on tietysti, että missä määrin sekoilusi ovat menneisyyttä... Sanoit, että 'jokseenkin mennyttä'. Jos se bongi porisee sulla siellä yhä kuitenkin jatkuvasti, sun kannattaisi ehkä kuitenkin keskittyä ihan itseesi. Joillakin 'ex- kamailijoilla' voi lisäksi olla rassaavan traumatisoitunut suhtautumistapa hauskoihin asioihin elämässä sekä siihen, mitkä asiat elämisessä ylipäätään on mahdollista kokea mielekkääksi syystä, että ne aidot tunteet on kadotettu kamailuhurmokseen.
Joku keveämmällä taustalla ja kevyemmillä kokemuksilla varustettu ihminen saattaisi siis kokea taustasi raskaaksi painolastiksi siksikin, mutta tämäkin on jälleen hyvin (!) yksilöllistä. Tuskin sä kuitenkaan mitään pyhäkoulutyttöä katselisitkaan, luulen.
Tsemppiä. Kannattaa muistaa, että ei ihmisen arvoa _ihmisenä_ koskaan elämänkokemukset vähennä. Eivät silloinkaan, vaikka joku arvostelijasi olisi toista mieltä. Pää pystyssä vaan.:)
"Kyllä sun musta kannattaa kertoa, koska muutoin luottamuksellisen ja pitkäkestoisen ihmissuhteen rakentaminen on itsesi kannalta aika hankalaa. Kuluttavaa ja turhan rankkaa peittelylinjakin varmasti."
Miksi olisi? Mulla ei ole vaikeuksia työnsaannissa, ei ystävien kesken, ei missään suhteessa historiani kanssa. En koe itseäni alkuunkaan mielentervysongelmaiseksi/huumeidenkäyttäjäksi (uhriasenteelliseksi) edes historiallisessa perspektiivissä; ne asiat ovat takana. On hyvin vähän - jos lainkaan - arkisessa elämässäni asioita jotka viittaavat noihin asioihin... miksi siis kertomatta jättäminen tuottaisi minkäänlaista painetta? En koe oikeastaan laisinkaan mitään senkaltaista. Vain minua ihastuttaa ajatus ettei kumppanin kanssa tarvi pitää mitään salassa, mutta ei se mikään kriittinen tarve ole. Vähän kuin naisen isot rinnat - toivottava, muttei oleellisen tarpeellinen ominaisuus suhtessa ;-)
"Jotkut ovat tuomitsevia ja epäluuloisia jokatapauksessa aina, joten suurin haaste kenties (?) sun ittes kannalta oliskin oppia tunnistamaan ne ihmiset, joilla on tarpeeksi itsetuntoa ja kykyä kestää menneisyytesi ja suhtautua siihen mutkattomasti. Luulen, että mikäli nainen susta aidosti tykkää ja jos & kun sä nykyisin kuitenkin hallitset elämäsi ja pääsi, ei naissuhteesi voi taustaasi kaatua."
Tässä puhut paljon asiaa. Toisaalta tiedän että ihmisissä on vikansa enkä halua sulkea ketään pois siksi että he on noissa asioissa ymmärtämättömiä jästipäitä - itse en aitoa mieleterveysongelmaista kelpuuttaisi, ja etenkin kovia huumeita käyttävän kanssa en kovin herkästi suhteeseen ryhtyisi oli käyttö kuinka hallussa tahansa...Mutta itselläni noi jutut on historiassa lepäämässä on yksinkertainen ratkaisu olla kertomatta lainkaan jos huomaa että toinen on "sellainen". Vaikka on oletettavaa että "sellainen" ei ole hyvä kumppani niin turha sitäkään mahdollisuutta on poissulkea. Silloin se on mun tehtävä taata että olen sopiva kumppani - eli en huumeidenkäyttäjä enkä mielenterveysongelmainen. Niihin vaatimuksiin mä yllän kirkkaasti... Mutta jos historiassa oleva painolasti muka vaikuttaa niin en mä koe että olis mikään todellinen pakko alkaa rikkomaan yltiö-rehellisyydellään suhdetta jossa tuntee toisen perunegatiivisuuden .
"Sanoit, että 'jokseenkin mennyttä'."
No siis papereissa mulla on yhä edelleen ja ikuisesti on diagnoosit vakavasta skitsofreniasta ja töitäni varten saan työllistymistukea vaikka ei se kyllä palkassa yms. näe. Samoin vaikka olen vaihtanut paikkakuntaa voisi olla mahdollista että laajasta silloisesta tuttavapiiristä joku tulisi heittään läppää kadulla tms.
Mutta jos asiaa kaivelisi vakavasti niin olisi mahdollista törmätä joihinkin asioihin jotka viittaavat johonkin synkkään vaikka tietosuojan takia yksityiskohtia ei voisikaan saada. Toisaalta aina kun on ollut tarvetta selitellä noita juttuja niin "vakava hoitoa tarvinnut masennus" on kattanut kaikki kysymykset historian aukkokohdista.
"- itse en aitoa mieleterveysongelmaista kelpuuttaisi"
"No siis papereissa mulla on yhä edelleen ja ikuisesti on diagnoosit vakavasta skitsofreniasta"
Etkö näe tuossa mitään ristiriitaa? Mikä sitten on "aito mielenterveysongelmainen"? Tuo nyt on vähän samaa linjaa, kuin se, jos tosi läski henkilö vaatii kumppaniltaan tosi timmiä kroppaa.
Noh, voit vetää johtopäätöksiä siitä että ainoat diagnoosit joita minulle on tehty on tehty kun olen ollut erittäin vahvasti päihtyneenä (ja viikon päästä kun olen ollut tainnutuslääkityksessä). Ei ole aikaisempaa mielenterveyshistoriaa eikä käytön jälkeen palauduttuani ole ollut minkäänlaisia oireita siihen suuntaan.
Mikä viittaa skitsofreniasairauteen? Ei mikään. Jos käyttäisin taas vuosikausia huumeita niin varmasti tilat palaisivat, mutta sehän nyt ei ole homman nimi.
Aito mielenterveysongelmainen on tietenkin sellainen jolla tila on pysyvä ja vaikuttaa elämään jatkuvasti. Esim. jatkuvasti masentuneen tai harhaisen kanssa elämä voisi olla melko helvetillistä; en siis moiseen ryhtyisi.
Eli voi jumaleissön, olen ihan totisesti tosissani.
Vastaan nyt, mutta kiirus hieman.;)
"Miksi olisi? Mulla ei ole vaikeuksia työnsaannissa, ei ystävien kesken, ei missään suhteessa historiani kanssa."
Sä kuitenkin huom. itse kysyit aloituksessasi, että kannattaako sun kertoa. Kyllä mä siitä tulkitsisin, että taustasi jollakin tasolla yhä vaikuttaa ihmissuhteidesi solmimiseen, kun kertomista/ kertomatta jättämistä ylipäätään edes mietit, vaikkei sulla vaikeuksia taustastasi muuten olisikaan. Hyvä asia tuo tietysti, jos koet, ettei menneisyytesi ole sulle enää suuri painolasti.
Skitsofrenia- diagnoosisi luulisi kyllä herättävän jonkinverran ennakkoluuloja. Sanoisin kuitenkin, että sulla on aika hyvä ja tasapainoinen suhtautuminen tuohonkin asiaan. Et vaikuta ainakaan skitsofreeniseltä.;)
Ihan kypsästi ja tasapainoisesti musta suhtaudut tuohon kysymykseen ennakkoluuloisistakin ihmisistä. Ihan oikein varmasti toimit tuossakin, kun et kokemuksiasi turhaan kailottele sellaisille, joista ennalta arvaat, etteivät kuitenkaan ymmärtäisi. Kaikilla ihmisillä kuitenkin omat rankat kokemuksensa ( kenellä suuremmat kenellä vähän pienemmät, mutta jokaiselle kokijalleen henkilökohtaisesti rankat ja haavoja aiheuttaneet), joten voit aina lohduttautua sillä.
Tsemiä vielä.
Minulle olisi tärkeintä tietää oletko saanut hepatiitteja tai sukupuolitauteja tai oletko syyllistynyt väkivaltarikoksiin.Taudittomuus olisi se tärkein asia.Haluaisin tietää siinä vaiheessa kun seksi astuu kuvaan.Jos kertoisit vuosien päästä se olisi piste kaikelle.
ovat menneitä. Olet jättänyt päihteet ja psykoosin taaksesi joten jätä ne myös menneisyyteen. Se, että olet kokeillut troppeja, mutta olet nyt kuivilla, ei vaikuta tuleviin lapsiisi millään lailla, ellet ole saanut hepatiitti ym. tartuntaa. Minusta sinä voit kertoa menneisyydestäsi, jos niin haluat. Sellainen nainen, joka oikeasti on vakavissaan kanssasi, hyväksyy myöskin menneisyytesi. Kaikkihan me elämme täällä oppiaksemme, toiset meistä vaan opii asioita kantapään kautta. Ihminen on niiden kokemuksiensa summa, joten menneisyydessäsi ei ole mitään hävettävää, mitä ei rakkaalle ihmiselle voisi kertoa. Tsemppiä sinulle ja muista olla avoin.
Jeh. Kotona kasvaneesta hampusta nyt ei taatusti saa hiviä tai hepaa. Ja vaikka joskus tyhmänä kumitta olen töksinytkin satunnaisen kanssa niin oon käynyt testauttamassa itseni ihan oman mielenrauhani takia, jotain kertoo sekin että SPR kerjää vertani aktiivisesti ...
Taudinkantajana / antajana oleminen olisi kyllä täydellinen itsemurha, sen sanoo jo perusjärkikin.
Jos ei hepaa tai hiviä ja se onkin vain pössyttelyä;ei siis i.v huumeiden käyttöä on se jo paljon lievempää minulle.jopa sallin sen ennemmin kuin alkoholin käytön.
perusteella alkuvaiheessa mutta kunhan toiseen eka hieman tutustuu sillä ekalla tapaamisella tuollainen taatusti pelästyttää ja pitkän ajan kukuttua taas suututtaa ja karkoittaa niin mutta en tiedä koska olen seurustellut linnakundien kanssa,narkkareiden ym ym ja se ei oo mua eikä läheisiäni häirinnyt kun en itse oo ikinä käyttänyt eikä mulle olla ikinä tyrkytetty aineita ja kunhan läheiseni jätetään rauhaan mutta jokainen suhtautuu eritavalla.
Itse todella avarakatseinen koska kokenu paljon..
Tulipa mieleen että olisko tässä eroa syrjäkylien tyttöjen ja kaupunkilaisten välillä siten että luultavasti city-immeiset ovat suvaitsevampia ja syrjemmässä katsotaan sitten kieroon?
Itse kun asun maakunnassa nykyisin (aikaisemmin ruuhkasuomessa) niin voi olla sekin yksi angle asiaan.
Jos en itse olisi nähnyt niin läheltä vastaavaa, niin olisin suoraan sanottuna järkyttynyt ja shokissa, olen ns kuitenkin aika pullossa kasvanut ja suhteellisen viattoman lapsuuden elänyt. Mutta elämä opettaa. Mä jouduin lähipiirissä yhden läheisimmän ihmisen kanssa tilanteeseen, missä tuli rankkoja psykoosioireita sekoilusta. Ja tämä ilmeni ihan yllätyksenä, tuli täysin odottamatta ilman mitään ennakkovaroitusta. En edes tiennyt, että sellaista oli ollut. Ja sehän oli aluksi järkytys, shokki, hirveä hätä ja tuska perheessä ja itselläkin toisen puolesta. Ihmisen, josta en olisi unissanikaan odottanut. Ja jouduin elämään sen tilanteen siinä melkein vierellä, välillä jopa pakenin sitä tilannetta ja tuskaa, kun en osannut käsitellä sitä itseni kanssa. Ja näkemään sen kaiken, ja kokemaan sen tuskan, kun ei avuttomana osannut eikä voinut auttaa, ja nähdä sen toisen harhat ja tuskat.. Elämäni rankin kokemus, kasvattavakin kyllä.. Mutta toisaalta auttoi ymmärtämään, että näitä voi tulla kelle hyvänsä ja apua löytyy ja jos en olisi nähnyt, en ymmärtäisi tänäkään päivänä siitä mitään. Ja näin sen, kun hän joutui hoitoon vastentahtoisesti, mutta näin myös sen, kuinka se auttoi, hän siitä nousi, voi hyvin ja elää tänä päivänäkin oikein hyvää elämää ja olen jotenkin hänen puolestaan moninkertaisesti onnellinen, että hänellä on ystäviä ja hyvää elämää ja että nauttii elämästä.
Ja sanon suoraan, että jos ei olis tullut niin kohdalle tuo tapaus, en kestäisi kuulla, enkä ymmärtäisi, menisin shokkiin tai järkyttyisin, jos kuulisin ihan ilman näitä kokemuksia.. Aluksi se oli hänenkin kanssaan sitä, hirveä shokki tajuta asia. Ja tuntui, ettei elämässä ole mitään järkeä katsoa vierestä kun nuori elämä on yhtä kärsimystä. Ja se epätietoisuus oli niin raskasta, kun ei tiennyt paraneeko hän. Psykoosijutut tuntuu kuin se ihminen itse kuolisi ja tilalla olisi jotakin muuta, mutta ei sitä ihmistä.. Eikä tiedä tuleeko hän takaisin..
Ehkä päällimmäisenä siinä oli kuitenkin se hätä ja tuska ja huoli toisen puolesta. Ja se, että nyt menee hyvin, on jotenkin moninkertaisesti onnellisempaa minustakin. Ei siinä tilanteessa tullut mieleenkään, että olis voinut hylätä toista, kun se oli niin läheltä.
Toisaalta itseä se kasvatti paljon. Joutui kohtaamaan sellaisia asioita, ja käymään niitä läpi pakosti, nyt ymmärtäisin paremmin, jos joku kertoisi. Muutama vuosi sitten en olisi ymmärtänyt mitään. Nyt ymmärrän laidasta, vähän ja heikosti, mutta paremmin.
Lähinnä siitä että joskus historiassa on ollut tuota meininkiä mutta nykyisin siis kaikki hyvin.
Kartoitan lähinnä kuinka leimaava asia huumetausta/mielenterveydelliset ongelmat historiassa ovat.
Mutta, mutta... hyvä että olet oppinut jotain. Jos jotain saan itse sanoa niin toivoa ei kannata menettää, koskaan - ja toisaalta muistaa että toisten ongelmat eivät ole kuitenkaan loppukädessä omia vaikka ne koskettavatkin itseään.
Omassa tapauksessani arvaan että läheisteni on ollut vaikea suhtautua minuun sekä noiden ongelmien aikana että sen jälkeenkin. Etenkin psyykeen ongelmat ovat niin hemmetin mörköjä ihmisille ja niihin liittyy aina sosiaalinen vakava särö. Minulle asian käsittely omalla tai muiden kohdalla on nyt hyvin paljon helpompaa, olenhan itse ollut siellä mitä pelätään kuin ruttoa.
Siis tarkoitan, että sekin kokemus on ohi, ja että vasta sitten jälkeenpäin oppi tajuamaan asioita joltain toiselta kantilta. Kyllä sanoisin, että aikaisemmin olisin itse leimannut, ja siinä on myös se, että kun ne asiat ovat niin outojakin ja niistä ei tiedetä, mutta ei ainakaan puhuta kovin julkisesti. Olen huomannut, että niitä asioita on yllättävän monessa perheessä, mutta niistä vaietaan, ei kyllä ole mitään syytä niitä mainostaakkaan.
Kyllähän ne tietysti leimaavat silloin kun on ennakkoluuloja, mutta toisaalta kun olen joutunut jopa taistelemaan itse sitä vastaan, ettei tätä mun läheistä ihmistä leimattaisi, niin on joutunut näkemään sitä toistakin puolta.
Niin, otan ehkä joitakin asioita toisten puolesta raskaasti, mutta toisaalta en ottaisi, jos en välittäisi. Musta tuntuu pahalta sinun puolesta, että suhun on oltu vaikea suhtautua sun läheisten. Ainakin silloin itsellä tuntui, että hän jotenkin alkoi tuntua entistä tärkeämmältä ja rakkaammalta, vaikka oli niin äärimmäisen vaikeaa ja ehkä meitä se lähensi entisestään ja jouduttiin opettelemaan puhumaan asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Ja että jotenkin on aivan erityislaatuinen suhde siihen ollut sen jälkeen.
Ei silti voi ketään siitä syyttääkään, jos tuntuu, että se rikkoo välejä tai tekee asioista mutkikkaita. Ei ihmisillä välttämättä ole valmiuksia kohdata asioita tai käsitellä niitä. Eikä sitä voi oikein odottaakaan välttämättä. Olen nähnyt ihmisiä, joille se on niin kipeä juttu, että he ikäänkuin kieltävät sellaisen viimeiseen asti. Toivoisin silti, että jokaisella olis joku, keneen voisi oikeasti turvautua. Ei niiden asioiden tarvitse olla säröjä, ne voi jopa lähentää jossain tapauksissa
Ja toisaalta kyllä elämään kuuluu niitä säröjäkin ja vaikeita asioita. Mutta se, että jos niihin jää jumittamaan, eikä pääse irti, on pahasta.
Kyllähän monesti se epätietoisuus ja puhumattomuus asioista lisää sitä tabumaisuutta ja pelkoakin. Ja tiedän, että ne jutut on edelleenkin tabuja monille. Mutta kun itse on elänyt siinä, niin tietää, että sekin on elämää, vaikka vaikeimillaan ei jaksanut uskoa huomiseen. Ja tulee uusia aikoja ja ne jutut jää taakse, jos niihin ei takerru.
Eli kiitos kaikille vastanneille. Vastaukset levittyivät todella laajalle skaalalle aina hyväksymisestä täyteen hylkäämiseen. Oikeastaan osasinkin odottaa sitä, hämmästyin vain kuinka tasaisesti kaikkia mielipiteitä oli, olisin ennemminkin uskonut että varovaisia "ehkä" vastauksia olisi ollut paljon enemmän ja äärilaitoja vähemmän. Noh, hyvä huomata että jokaiselle jotakin.
Tarinani on totta. Sensijaan en ole etsimässä deittiseuraa tai kumppania koska minulla on jo sellainen.
Hän on vanha ystävättäreni jonka kanssa minulla oli vuosia ennen käyttöäni sellainen on-off suhde. Ajauduimme erillemme ja minä aloin käyttelemään sitä pilveä varsin... maanisesti. Tosin sikäli fiksusti että tiesin jo etukäteen ettei se minua voi pysyvästi vahingoittaa. Onneksi.
Käyttöni hektisimpänä aikana jolloin olin psyykkisesti todella rikki kävin tuon ystävättäreni luona pitkästä aikaa. Melkoista sekoilua... noh. Minä sitten kosin häntä ja lupasin jättää harrastukseni siitä päivästä. Näin kävikin - mutta sitä ennen iski se psykoosi.
Tuleva vaimoni muutti suoraan luokseni asumaan ja alkoi rakentaa pesää. Palasin toipilaaksi yhteiseen elämäämme ja siitä sitten aloin keriä taas elämäni lankoja käsiin hänen kumppaninaan. Alku oli kamalaa, mutta tajusin nopeasti että syy kurjaan olooni ei ollut sairaudessa vaan väärissä psyykelääkkeissä joita en tarvinnut. Heitin ne mäkeen ja muutamassa kuukaudessa olin siinä kunnossa että aloittelin taas työelämää.
Ensimmäinen lapsemme syntyi 2 vuotta sitten (ihana kaunis poika) ja pikkutyttömme on nyt 1,5kk vanha. Parisuhde kukoistaa, minä olen ja pysyn raittiina, menneistä veloistani huolimatta saimme asuntolainan ja muutimme nykyiseen asuntoomme jota remointoimme. Töissä menee oikein loistavasti.
Muistakaa rakkaat ihmiset että ihmiset eivät ole historiansa vaan he ovat sitä mitä valitsevat olla.
Tärkeintä ei ole se mitä olit ennen vaan mitä olet tänään ja miten elät elämääsi eteenpäin. Kaikkien olisi hyvä tämä muistaa ennenkuin lähtee tuomitsemaan ketään.
vaikeeta, vaikeeta. Itse mietin asiaa niin että mielummin haluaisin kuulla "luurangoista" aika piakkoin ja mielummin osalliselta itseltään kun muualta. Jos näistä kuulisi vasta esim. vuoden kuluttua uskoisin että miettisin sen jälkeen jatkuvasti että mitäköhän muuta se vielä salaa, tuleeko vuoden päästä lisää ns. tunnustuksia jne.