Tekisittekö järkiratkaisun vai tunneratkaisun tässä tilanteessa? Mulla on yhden miehen kanssa ollut nyt jo jonkun aikaa jotain säpinää. Enemmän miehen puolelta on tunteita mulle kuin minulta. Hän on ihastunut muhun ja tahtois seurustella tosissaan kanssani. Mäkin pidän hänestä, tykkäänkin jollain tavalla, mutta en ole hullaantunut tai rakastunut. Mies on hyvä, luotettava ja mukava kunnon mies. Järki sanoo, että tässä olisi hyvä, mutta ristiriita sen kanssa, että pitäisikö olla jalat alta rakastunut, vai syvenisikö suhde siltä pohjalta rakkaudeksi, että tykkää toisesta ja arvostaa häntä ihmisenä, on vaikea. Olisi väärin alkaa ja sitten lopettaa kun ei kuitenkaan ole rakastunut. Ja toisaalta tuntuu, ettei ole mitään tarpeeksi riittävää syytä olla myöntymättäkään enempään, kun toisella kerran on tunteita paljon ja kaikki olisi niin yksinkertaista. Tuntuu, että pitäisi olla joku hyvä syy kieltäytyä. Ettei taas miehet pääse sanomaan, että miksi ei kunnollinen mies kelpaa.
Mä olen kerran rakastunut aikaisemmin ja odotan sellaista samanlaista tunnetta tulevaksi, mutta se ei ole tullut. Odotanko turhaan? Vai onko niin, että ensirakkaus on niin totaalisen erilainen kuin muut, että toista kertaa sitä hullaantumista on turha odottaakkaan?
Ei minulla mikään kiire tämän asian kanssa ole. Mutta toisaalta ajattelen, että jos asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Ja ei ole sekään oikein, että pitää toista epätietoisuudessa, kun ei tiedä, tuleeko vielä joku parempi.. Hirveä tilanne. Jotenkin usko oikeaan rakastumiseen vielä on nyt pohdinnassa. Olisi niin helppo, jos olisi kunnolla jalat alta rakastunut, mutta kun ei ole. Silti ei ole mitään syytä, että miksi ei sitten olisi muutakin. Tykkään hänestä ihmisenä kuitenkin ja hän olisi hyvä mies. Mutta riittääkö se kuitenkaan? Onko liian naivia maalailla vaaleanpunaisia unelmia paremmasta, jostain ihanasta miehestä, johon hullaantuisi täysin?
Mä olen kerran rakastunut aikaisemmin ja odotan sellaista samanlaista tunnetta tulevaksi, mutta se ei ole tullut. Odotanko turhaan? Vai onko niin, että ensirakkaus on niin totaalisen erilainen kuin muut, että toista kertaa sitä hullaantumista on turha odottaakkaan?
Ei minulla mikään kiire tämän asian kanssa ole. Mutta toisaalta ajattelen, että jos asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Ja ei ole sekään oikein, että pitää toista epätietoisuudessa, kun ei tiedä, tuleeko vielä joku parempi.. Hirveä tilanne. Jotenkin usko oikeaan rakastumiseen vielä on nyt pohdinnassa. Olisi niin helppo, jos olisi kunnolla jalat alta rakastunut, mutta kun ei ole. Silti ei ole mitään syytä, että miksi ei sitten olisi muutakin. Tykkään hänestä ihmisenä kuitenkin ja hän olisi hyvä mies. Mutta riittääkö se kuitenkaan? Onko liian naivia maalailla vaaleanpunaisia unelmia paremmasta, jostain ihanasta miehestä, johon hullaantuisi täysin?
Vastaukset 13
Vanhimmat
minkä haluat ja tarvitset, älä semmoista minkä vain haluat, tai vain tarvitset.
joka ei aluksi ollut ollenkaan kiinnostunut miehestään, mutta piti häntä mukavana ja plaa plaa.
Onneksi se mies ei ollut liian aktiivinen ja painostava heidän suhteensa alkutaipaleella, koska muuten he eivät kenties olisi tällä hetkellä onnellisesti naimisissa.
Jossakin vaiheessa kaverini huomasi, että tuohan onkin hyvä mies ja vähitellen tunteetkin heräsivät. Loppujen lopuksi se oli se mun kaveri, joka oli altavastaajana suhteen etenemisessä, kun miehelle tuli epäröinnin hetkiä.
Anna ajan näyttää. Voi olla, että teidän tapaus onkin sitten aivan erilainen.
tutustumisen?
Sitä varten ainakin ennen seurusteltiin.
Jos suhde siitä eteni, niin sit mentiin pidemmälle, jos jossain vaiheessa huomasi ettei sujukaan yhdessä, niin sit mentiin eri teitä.
Ei kai heti tarvitse muuttaa yhteen, tai mennä kihloihin tms....
Taidan tietää mitä tarkoitat kaikella tuolla, itselläni on tismalleen sama tilanne. Olen halunnut antaa meille mahdollisuuden, koska alussa oli "sitä jotain". Mitä enemmän ollaan nyt tutustuttu, sitä vähemmän niitä kipinöitä on. Sama epävarmuus kuin alussa, kalvaa meitä molempia. Molemmista tuntuu, että toisesta tuntuu ja niinpä itsestäkin alkaa tuntua että..tunteet ailahtelevat päivittäin enkä osaa erottaa mikä on se kaikkein oikein tunne.Olemme miehen kanssa monessa suhteessa loppujen lopuksi todella erilaisia ja arki tuntuu astuneen liian aikaisin kuvioihin, homma on alkanut hiipua ennenkuin on kunnolla alkanutkaan.En haluaisi uskoa tilannetta todeksi, sillä meillä olisi kaikki ainekset mitä parhaimpaan ihmissuhteeseen. Jokin vain puuttuu vai puuttuuko? En näe metsää puilta niin sanotusti.
Mies on aivan upea ihminen, hyvä kaikella tapaa ja sellaista aviomies-ainesta. Rakastumisesta ei ole kummankaan kohdalla kyse, hänelle sen sijaan riittää vähempikin, on sellaista hitaasti syttyvää lajia ja arvostaa suurien tunteiden sijasta mielummin kumppanuutta ja sitä, että viihtyy toisen kanssa. Kysymys, jota myös minä mietin on, että onko tämä nyt sitten sitä "aikuista"rakastumista, hiljaa hyvää tulee? Syttyykö tämä tästä vielä vai ei. Mikä on oikein, mikä väärin? Toisaalta kun ei haluaisi luovuttaa sillä mies ansaitsee mahdollisuuden, eikä semmosia kuten hän, osu montaa kertaa minun kohdalleni. Toisaalta taas, olisiko parempi katsoa peiliin ja sanoa ääneen se, mikä päällimäisenä ajatuksena on: pelkään pahoin, että huijaan itseäni ja häntä luulemaan, että tästä voisi koskaan tulla mitään elämää suurempaa rakkautta. Sinusta en tiedä, mutta itse olen tunneihminen ja tarviin elääkseni suuria tunteita, niin hyvässä kuin pahassa.
Niinpä niin, kun olisi se kristallipallo. Näyttääkö aika ja tekee suhteelle tehtävänsä? Pohdinko ja stressaanko liikaa mitä tuleman pitää? Pitäisikö vain elää tässä ja nyt? Ja tosiaan, miksi en voi olla häneen yhtä päättömän rakastunut kuin olen ollut renttuihin ja hulttiohin?
että on ihan kivaa.
Mut jos oot jo keski-ikäinen, niin anna palaa. Ehket löydä enää ketään toista, koska nuoremmat naiset vievät tsäänssisi.
mut miks se joillekin riittää? Semmoisia pareja kuin on.
Tässä ei ole ollut "sitä jotakin" minulle, sen tiedän. Me tulemme hyvin toimeen, mies ei nyt ole mikään täydellisen upea, mutten ole minäkään. Pidän hänestä, hyvä ja luotettava mies. Kuitenkin järki sanoo, että aviomiesainesta. Tunteet odottaisi rakastumista siihen upeaan mieheen, tai rakastamansa miehen näkisi ainakin upeana. Tässäkin olisi järjen puolesta aineksia, mutta riittääkö se..? Tästä tulisi täydellinen järkisuhde. Minäkin pelkään, että huijaanko itseäni ja häntä? Ennemmin ajattelen, että hän olisi ihanteellinen jollekkin toiselle varmasti.. Mutta kun hän sattuu olemaan muhun ihastunut.. Mä en ole ollut mihinkään renttuun rakastunut, vaan ehkä samantapaiseen mieheen. Yhtä hyvä hänkin olisi ollut, siitä ei vaan tullut mitään. Haluan olla varma asiasta, etten tee mitään tyhmää. Mutta samalla mietin, olisko tämä tässä kuitenkin ja tuleeko toista kertaa yhtä samanlaista tilannetta tai tuleeko enää ketään, joka rakastuisi minuun.
vaan haluta liikaa näistä suhteista sitä, minkä perään oikeasti haikaillaan. Rehellisesti on myönnettävä,että pidemmän päälle tämä tälläinen tekisi minut vain onnettomaksi. Ensinnäkin siitä syystä, etten olisi onnellinen,toiseksi, koska tietäisin loukkaavani toista osapuolta, enemmän tai vähemmän ja kantaisin syyllisyyttä omasta toiminnastani, joka olisi miehen ajan tuhlausta. Olisi vain ajan kysymys, koska jättäisin hänet minun vihdoin rakastuessani oikeasti. Jonkun on siis muututtava, jotta suhde kantaisi pitkälle ja syntyisi niitä syviä tunteita.
Kauaa en voi kyllä odottaa, niinkuin et sinäkään. Rakastuminen on niin vahva tunne, että sen edessä näitä asioita ei tarvitsisi edes miettiä..sillä se vie mennessään. Ja jos et ole rakastunut tähän mieheen, olet vietävissä milloin vain, missä vain ja eniten kaikesta kärsisi tämä miehesi. Ei se voi siis olla oikein eikä järkevääkään, että johdat häntä harhaan, eihän?*kysyy samaa itseltään*
Taidetaan kuulostaa tosi itsekkäiltä asiaa märehtiessä, hmm..mutta toisaalta päätös ainakin syntyy kaikki seikat huomioon ottaen. Tuntuu rehellisemmältä toista kohtaan, ettei heti ole heittämässä hanskoja naulaan. Ainut varma kai sinun ja minun kohdalla taitaa olla epävarmuus ja sehän jo yksinään oireilee jostain.
Entä haluaisitko itse olla suhteessa, jossa mies ei olekaan oikeasti sinuun rakastunut? Joka salaa kaipaa jotain enemmmän elämäänsä? En minä ainakaan. Tuntuisi vain pahalta ja valheelliselta koko touhu..joten..katseet sinne peiliin päin? Huoks.
Tietysti mä haluaisin jokaiselle oman rakkaan ja sellaisen, että se rakastaisi myös. En kyllä itse haluaisi olla suhteessa, missä toinen voisi haikailla jotakin parempaa, lähtisin kyllä siitä pois enkä suostuisi sellaiseen.
Ja kun kuitenkin tuntuu, että tahtoo niin paljon, että saako toivoakkaan niin paljon..? Että toivooko liikaa sellaista mitä ei tulisi koskaan ja mistä sitä voi tietää.
En silti haluaisi loukata häntä. Silti tuntuu, että haluanko jotakin muuta niin ihanaa, että onko sitä oikeasti mahdollista saavuttaakaan oikeassa elämässä, tai saada. Ja se, että tuntuu välillä, että onko omat ehkä turhatkin haaveet syvästä rakkaudesta ikäänkuin riittävä syy siihen, että torjuu kuitenkin periaatteessa ihan hyvän miehen, mitä kohtaan ei kuitenkaan koe hullaantumista.
Mutta tuo oli hyvin sanottu, että rakastuminen vie mennessään. Niinhän se onkin ja se tosiaan vie. Ja silloin ei kyllä tarvitsisi miettiä asioita yhtään. Eikä miettisi yhtään. Ja tietysti haluaisin kaikkien olevan onnellinen, mutta joskus tuntuu, että voiko minulle olla jossain se onni. Ja tuntuu, että voiko joku rakastua itseen ja itse rakastaisi takasin, että haluanko enemmän kuin saisi tai että kukaan rakastaisi mua.. Että voiko käydä niin ihana tuuri, että se keneen rakastuu, rakastuisi myös itseen. Se tuntuisi niin uskomattomalta. En silti tahdo ketään tehdä onnettomaksi, en häntä enkä itseäni. Mutta ehkä mullekin tulis kuitenkin jossain vaiheessa tuo syyllisyys tai alkaisin haaveilla kuitenkin ehkä siinäkin tilanteessa siitä, mistä nytkin, ettei se ehkä muuttaisi asiaa miksikään. Toivoisin vain, että kaikki löytäis sen oman rakkaan ja asiat selviäisi.
Ihmettelen miksi luulet toivovasi liikaa tai jonkin mahdottoman perään..Tottakai se ihana ja onni on tuolla olemassa, oikean ihmisen kanssa. Mutta milloin ja missä se kohdalle tulee, on paljon omista valinnoista kiinni. Valitse nyt väärin ja panosta tähän vaillinaiseen suhteeseen, niin varmasti onni kävelee ohitsesi. Siksi esim. minä tätä kaikkea epäröinkin, kun tiedän millaista voi parhaimmillaan olla. Olen ollut superrakastunut kahdesti, molemmat olivat pitkiä suhteita. Niin ihania mutta minun tapauksessa myös rumia tarinoita. Siksi mietinkin, jos tyytymällä vähempään kuin mitä sydän halajaa, voisinko olla onnellisempi loppupeleissä?
Tunnut jotenkin niin ahdistuneelta..niin ei pitäisi järjelläkään ajateltuna olla. Järjen ääni kun ajattelee sinun parastasi. Silloinhan suhde tämän miehen kanssa ei kyllä ole järkiratkaisu. Kun tarpeeksi pohtii, missään ei kyllä ole enää järkeä.
Kaikki kai saisi rakkaansa jos ihmiset enempi tekis niinkuin oikein on. Samalla kun pidättäydytään valheellisessa suhteessa, varastetaan toisaalta myös siltä toiselta osapuolelta mahdollisuus aitoon onneen..mutta ihminen on heikko.
Luulenpa, että itselle on alkanut tässä hahmottua yksi ainoa vaihtoehto mitä omalla kohdalla tehdä. Vielä kun sais rohkeutta toimia sen mukaisesti.Voimia sulle henkientaistoon, jos et muuten niin anna ajan näyttää.Kuka ties se mies vielä havahtuu siihen, ettet ole täysin onnellinen ja on lopulta se järkevä osapuoli. Ei tietysti se mukavin vaihtoehto.
Mä olen mietiskellyt tota samaa muutamankin kivan ja turvallisen treffikaverin kohdalla. Mut mun pääni on vielä pitänyt, haluan odottaa sitä "jalat alta vievää" rakastumista!!
Hyviä perusteluita jo löytyikin muilta vastaajilta, mulla on samat syyt:
en haluaisi itse elää miehen kans jolle olisin "kiva, mukava kaveri",
En halua loukata toista, jos sitten se kaikkinielevä rakkaus pamahtaakin paikalle,
ja mieluummin olen yksin onnellinen kuin kaksin väkisin onnellinen..
Epävarmuus ja yksinäisyys saa välillä miettimään odotanko sitä kuuta taivaalta, mut nyt taas ihastuin korviani myöden 4 vuoden jälkeen, joten kyllä sitä toivoa on kun vain jaksaa odottaa!!
Täytyypi myöntää, että kyllä itselläkin on jossakin määrin tuo ongelma. Itse tuumin, että voisin kyllä ryhtyä järkisuhteeseen. Eiköhän noita ihastumisia ulkopuolisiin tule sitten suhteessakin, muttei oikein olisi mielekästä kumppania joka kerta vaihtaakaan. Jos myöhemmin joutuu kieltäytymään houkutuksesta, niin miksei sitten nytkin.
Suurin ongelma on ehkä se, pystyisinkö pitäytymään järkipäätöksessäni myöhemminkin. Vaara on se, että koen myöhemmin tyytyneeni liian vähään enkä jaksa yrittää olla vastuullinen. Kyse onkin kai siitä, luotanko lopulta riittävästi kykyyni toimia myöhemmin kypsästi. No, katselen vielä.
Väitetään kuitenkin, että tunteet voivat myös seurata tekoja. Jos käyttäydyn, kuin rakastaisin kumppaniani, niin tunteenikin voivat herätä. Tiedä sitten, miten on.
kantaa melko pitkälle. Kun suhteella on tuollainen pohja, niin sille on hyvä rakentaa. Sitten, kun tulee niitä tiukempia paikkoja suhteessa, niin voi muistella alkuaikoja ja yrittää saada suhteeseen uudelleen kipinää aikaiseksi. Jos sitä kipinää ei ole koskaan ollutkaan, niin...
Mun mielestä se alku on tärkeä suhteen kestävyyden kannalta.