10 vuotisen suhteen lopuksi toinen osapuoli, joka oli jo kiihtyvällä tahdilla vuosia ennen eroa kokenut katkeruutta, tilitti ilmaan miten hän oli uhrannut itsensä suhteen eteen, menettänyt kaiken ystävistä omaan elämään ja miten turhaa, loputtoman turhaa tämä yhteinen aika oli ollut, nämä 10 vuotta hänen elämästään. Otin se katkeruutena omista valinnoista ja ehkä erostammekin. Tai ainakin yritin.
Ero tuli, ja olisi kuvitellut että se hänellekin olisi ollut lähinnä helpotus. Mutta yhä hänen piti kiillottaa marttyyrinkruunuaan, ja tilittää sitten vanhemmilleni ja ystävilleni miten hän kärsi koko suhteen ajan, ja yritti parhaansa. Hän oli omasta mielestään ainoa, joka teki ikinä mitään suhteen eteen.
Sillä ei ollut mitään merkitystä, eikä se ollut moraalisen saarnan tai itsekritiikin arvoista, että hän itse huusi ja käytti väkivaltaa riitojen aikana ( ei, se oli toisen osapuolen syy, joka oli provosoinut). Entä sillä että hän huusi julkisilla paikoilla ja soitti yöllä hävyttömiä puheluita? Ei tietenkään. Listaa voisi jatkaa, mutta se on yhtä turhaa kuin nämä menneet 10 vuotta.
Ero tuli, mutta prosessi jatkui asunnon myötä. Hän yhä asuu yhteisesti omistamassamme asunnossa, ja viivyttää myyntiä. Lakimiehen käymät neuvottelut osituksesta eivät ole tuottaneet tulosta, viivytys jatkuu. Käytös on jo muiden kuin minun puoleta tulkittu täysin kiusanteoksi. Ainoa vaihtoehto on hakea oikeuden kautta myyntipäätöstä.
Ennen vielä tätä yritin. Kirjoitin hänelle mitä kaikkea olemme tehneet yhdessä 10 vuoden aikana, että hän oli minulle rakas vaikeuksista huolimatta. Ei vastausta. Ja nyt totesin minäkin. Näiden 10 vuoden päälle on hänen taholtaan kustu niin aktiivisesti jo vuosien ajan. Ja nyt teen sen minäkin. Oli ihan vitun turhat 10 vuotta, elin turhassa suhteessa ja tapasin suhteen kautta turhia ihmisiä. 10 vuotta hänen kanssaan ovat fiiliksiltään samat kun siitä ottaa ykkösen pois kympistä. ZERO! NOTHING! EMPTY RELATIONSHIP!
Onneksi se tyhjyys ja turhuus siis päättyi. Onni se on vittu minullekin!
Ero tuli, ja olisi kuvitellut että se hänellekin olisi ollut lähinnä helpotus. Mutta yhä hänen piti kiillottaa marttyyrinkruunuaan, ja tilittää sitten vanhemmilleni ja ystävilleni miten hän kärsi koko suhteen ajan, ja yritti parhaansa. Hän oli omasta mielestään ainoa, joka teki ikinä mitään suhteen eteen.
Sillä ei ollut mitään merkitystä, eikä se ollut moraalisen saarnan tai itsekritiikin arvoista, että hän itse huusi ja käytti väkivaltaa riitojen aikana ( ei, se oli toisen osapuolen syy, joka oli provosoinut). Entä sillä että hän huusi julkisilla paikoilla ja soitti yöllä hävyttömiä puheluita? Ei tietenkään. Listaa voisi jatkaa, mutta se on yhtä turhaa kuin nämä menneet 10 vuotta.
Ero tuli, mutta prosessi jatkui asunnon myötä. Hän yhä asuu yhteisesti omistamassamme asunnossa, ja viivyttää myyntiä. Lakimiehen käymät neuvottelut osituksesta eivät ole tuottaneet tulosta, viivytys jatkuu. Käytös on jo muiden kuin minun puoleta tulkittu täysin kiusanteoksi. Ainoa vaihtoehto on hakea oikeuden kautta myyntipäätöstä.
Ennen vielä tätä yritin. Kirjoitin hänelle mitä kaikkea olemme tehneet yhdessä 10 vuoden aikana, että hän oli minulle rakas vaikeuksista huolimatta. Ei vastausta. Ja nyt totesin minäkin. Näiden 10 vuoden päälle on hänen taholtaan kustu niin aktiivisesti jo vuosien ajan. Ja nyt teen sen minäkin. Oli ihan vitun turhat 10 vuotta, elin turhassa suhteessa ja tapasin suhteen kautta turhia ihmisiä. 10 vuotta hänen kanssaan ovat fiiliksiltään samat kun siitä ottaa ykkösen pois kympistä. ZERO! NOTHING! EMPTY RELATIONSHIP!
Onneksi se tyhjyys ja turhuus siis päättyi. Onni se on vittu minullekin!
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Onni se on vittu minullekin!"
Jep joillekkin onni on ihminen, kesä, toisille se on....nojoo.
hyvät elarit
Naiset: Älkää uhrautuko avioliitoissanne, vain lasten eteen kannattaa uhrautua mutta ei jäämällä huonoon suhteeseen. Aikuisen miehen eteen ei pidä uhrata yhtään mitään, ne ovat uskottomia, juopottelevat, piilottavat omaisuutta eron varalle, pitävät salarakasta jonka luota tulevat haukkumaan vaimoaan vaikka millä nimikkeillä.
Miehet eivät ansaitse hyvää kohtelua. Niitä miehiä on tosi vähän. Parempi erota ja elää sinkkuna, vielä tärkeämpää jos on lapsia, äiti jaksaa lasten kanssa aivan eri tavalla kun saa olla lasten kanssa keskenään eikä mies ole aina ärsyttämässä ja vaatimassa jotain.
Minä taas ajattelin, että kirjoittaja on ilmiselvästi mies. Naisestahan hän puhui...
että nimenomaan nainen syyttää miestään oman elämänsä tuhoamisesta. Tyypillinen marttyyri, josta oli eräässä toisessa ketjussa jo pari päivää sitten puhetta. Tämän tyyppistä manipulointia esiintyy varmaan molemmilla sukupuolilla, mutta juuri naisten suusta olen kuullut näitä uhrautumisjuttuja. Itse naisena suhtaudun allergisesti tällaiseen ihmistyyppiin, joka varmaan johtuu omasta taustastani. Minulle niin rakas äitini on aina käyttäytynyt tällä tavalla syyllistäen sekä isän että lapset. Melko nuorena jo aavistin koko käyttäytymiskaavan ja kykenin jollakin lailla tajuamaan eri tilanteita, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Näin jälkeenpäin koko kuvio on hyvinkin selvä eikä isä ollutkaan ihan se hirviö, joksi me lapset hänet kuvittelimme. Omaa lapsen syyllisyyttäni joudun toki kantamaan ja olemaan varuillani eri tilanteissa, kun se taas nostaa päätään. Äitini kanssa olen selvittänyt välini railakkaastikin, vaikka hän ei tietysti myönnä osuuttaan mihinkään. Pystyn nykyään suhtautumaan äitiini ymmärtämyksellä ja olemme hyvinkin läheisiä. Mutta omalle lapselleni en missään nimessä ole moista äidin ja naisen mallia halunnut antaa.
Tuollaisessa marttyyriroolissa on käsittääkseni kyse jostain sellaisesta, että ihminen on pettynyt itseensä ja omiin valintoihinsa ja siirtää sitten tämän pettymyksen lähipiiriinsä. Se on aivan helvetillistä niille, joihin se kohdistuu. Äiti saattaa sanoa jopa lapsilleen, että minun elämäni olisi niin taikka niin paremmin, jos teitä ei olisi. Miehen saamasta sonnasta nyt puhumattakaan.