Kuinka moni "jättäjä" perheen hajoittaja katuu tekoaan???
Väkivallasta / henkisistä syistä eronneet ovat itsestään selvyyksiä, mutta klassisten pettämisten ja uuden ihastuksen löytäneiden osalta toivoisin rehellisiä vastauksia.
Väkivallasta / henkisistä syistä eronneet ovat itsestään selvyyksiä, mutta klassisten pettämisten ja uuden ihastuksen löytäneiden osalta toivoisin rehellisiä vastauksia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
olin lähes kaksikymmentä vuotta naimisissa. Kymmenen vuotta harkitsin eroa, kunnes löysin lennosta toisen. Olin helpottunut että vihdoinkin erosin ja pääsin pois siitä vamkilasta.
En ole katunut eroa enkä toisaalta sitä että olin naimisissa 20 v. Jos olisin ollut vähemmän aikaa naimisissa olisi ehkä jäänyt tunne että ehkä siitä sittenkin olisi tullut jotain.
Nyt tiedän mitä taakseni jätin enkä ole kaivannut takaisin.
Kun käytyä aloituksessasi termiä perheen hajoittaja... olet jo syyllistänyt sen joka perheestä lähti vaikka et tiedä onko taustalla ollut jotain muuta. Yleensä perheen hajoamiseen vaikuttavat molemmat puolisot kumpikin omalla tavallaan.
Samat ajatukset tulivat mieleeni kun luin tuon aloituksen.
Heti syyllistävä aloitusrepliikki ja enkelinkehä oman hatun yläpuolella.
Ei se noin kulje
Kyllä se vain JOSKUS noinkin menee: avioliitossa on hiljainen ja tylsältä vaikuttava vaihe. Toinen löytää juuri silloin ulkopuolisen suhteen. Avioliitto kaatuu ... niin mihin?
Yritäpä puhua sille osapuolelle, joka hehkuu uutta ja ihmeellistä aloitustaan. Kun taas kuluu aikaa, höyrääntynyt palaisi tuttuun ja turvalliseen, mutta liian myöhäistä.
Joskus suhteessa ei edes tarvitse olla mitään oikeaa vikaa. Joskus riittää normaali arki, että toinen häippäsee. On olemassa ihmisiä, jotka eivät osaa elää arkea, vaan elämän on oltava joka hetki yhtä ilotulitusta. Kun elämään tulee seesteisempi hetki, jännitystä haetaan heti muualta.
mene niin, että molemmissa on "vikaa". Tavallisempi tarina kuitenkin lienee se, että ollaan yhdessä parit vuodet ja sitten arki alkaa, kuten myös "itsensä hakeminen" siinä sivussa.
Toisella se alkaa ensin, yleensä sillä, joka on kotoa pois, eli työssäkävijällä (mikäli toinen on kotona, lasten kanssa)
Ja silloin asioita PITÄISI osata kompromoida. Nykyään se on aika vaikeaa, ja yleinen mielipidekin on eroamisen kannalla.
Jollei se TOINEN olekkaan mieluisa ja jos se vaatii jotakin, mitä MINÄ en halua, niin ulos vaan suhteesta ja kokeilemaan uutta.
Toinen asia on tuo yhteen palaaminen, ja mahdollinen syyllistäminen. Se on jokaisen parin OMA juttu.
Kuitenkin ap:lle vastaisin, että kannattaako odottaa yhteiselämää, jos pidät jätetyn roolia nytkin?
Avioliitossa on hiljainen vaihe. Toinen löytää juuri silloin ulkopuolisen suhteen. Avioliitto kaatuu ... niin mihin?
Yritäpä puhua sille hiljaisemmalle osapuolelle. Hän vaikenee tai syyttää. Hurahtanut ajattelee sen menevän ohi aikanaan. Niin se meneekin. Hiljaisempi on valmis jatkamaan, mutta liian myöhään. Hurahtanut ajattelee, että yksin on parempi kuin ontossa, tylsässä suhteessa.
Eli ei ole juurikaan merkitystä millainen suhde on hurahtamisen hetkellä. Mitä suhteessa on aiemmin ollut merkitsee enemmän kuin mikään muu.
Olen eronnut mutta en minkään uskottomuuden, väkivallan yms. takia. Ei vain tultu juttuun miehenä ja naisena - kavereina kyllä. Miehellä oli uusi katsottuna ennen lopullista eroa.
Yksinhuoltajana eläminen oli rankkaa mutta natoisaa. Vaikka olin perheen hajottaja (läksin ja vein lapset mukanani!), en katunut eroa. Päin vaistoin, oli paljon helpompi elää!!!
Alkuun tunsin syyllisyyttä, etenkin kun kaikki syyttivät minua. Katsoin kuitenkin niin pitkälle, etten ole edes harkinnut paluuta. Mies kuulemma olisi ollut siihen valmis pari vuotta eron jälkeen.
Olen sitä mieltä, ettei koskaan pidä erota tunnekuohussa. Silloin tekee vaan typeria uhmakkaita hölmöyksiä. Ehkä silloim voi kaduttaa?
Me ehdittiin olla yhdessä 14 vuotta josta 11 aviossa, lapsia on neljä. Kaikesta huolimatta ehdin tehdä lähtöä 8 vuotta, kun odottelin vain että josko parisuhteemme olisi kuitenkin vielä elpynyt... Avioliittoleireillä käytiin ja yritin/yritettiin saada suhde toimivaksi. Kuitenkin lopputulos oli se, että kun uskalsin loppujen lopuksi sanoa ääneen eetä lähden, niin paljastui että exälläkin oli ollut suhde jo puolisen vuotta.
Elämä lasten kanssa on välillä päätä hajottavan rankkaa, mutta hetkeäkään en oo katunut lähtöäni. Aika oli jo kypsä sille päätökselle, ja tiesin että vaikka päälläni olisin seisonut, en olisi miestä saanut pidettyä tyytyväisenä millään tasolla, enkä itse enää jaksanut olla se palvelija miehelle.
Minun tilanteeni on sillä tavalla monimutkaisempi, että olen se jätetty osapuoli. Muutama kuukausi eron jälkeen ex-vaimoni katui päätöstään ja olisi halunnut yrittää yhdessä. Itse taas olin siinä vaiheessa niin loukkaantunut, etten halunnut edes harkita asiaa. Tietenkin nautin silloin myös uudesta vapaudestani.
Nyt kaduttaa, etten silloin hyväksynyt exän kädenojennusta. Ikävä on välillä kovakin. Toisaalta elämä on ihan kivaa näinkin.
tuo tunne on niin monesti tuttu täälläkin pienessä päässä. tilanne myös juuri noin päin.