Hei !
Voisitteko katsella ulkopuolisen silmin tilannettani, jossa olen. Olisi kiva kuulla mielipiteitä. Eli olen ollut naimisissa mieheni kanssa kohta 12 vuotta, meillä on kaksi pientä lasta. Olen koko suhteen ajan kärsinyt siitä, että mieheni ei osoita minkäänlaista hellyyttä/mielenkiintoa minua kohtaan. Vain silloin kun haluaa seksiä, hän saattaa koskettaa minua. Kun lapset olivat pieniä, he antoivat minulle tarvitsemani hellyyden, mutta nyt nekin ovat kasvaneet ja hellyyskin vähentynyt. Mieheni kohtelee minua siis niinkö olisin kaveri. Olen osoittanut hänelle hellyyttä ennen, mutta olen pikkuhiljaa vaivoin luopunut siitä, koska mitäpä minä häntä hellin kun en itsekään saa mitään hellyyttä osakseni. Lisäksi hän ei osaa keskustella, jos alamme keskustelemaan viinilasin ääressä, hän alkaa puhua työasioistaan. Nyt sanoin, että haluan erota. Ja hän sanoi, ettei osaa muuttua muuksi ja ei kait siinä sitten muu auta. Olisin toivonut, että hän olisi halunnut vielä yrittää. Muuten mies on ok, hoitaa lapsia ja riitelemme harvoin. Mutta tuo välinpitämättömyys minua kohtaan... Olen kohta 40 ja olen alkanut miettimään, jaksanko tuollaisessa suhteessa lopun elämäni vai pitääkö minun vain jaksaa lasten takia ? Rakkaudettomuus on kauheata. Olisi kiva kun hän edes joskus osoittaisi jonkunlaista mielenkiintoa minua kohtaan muutenkin kuin seksin muodossa. En tiedä mitä tässä tekee !!!
Voisitteko katsella ulkopuolisen silmin tilannettani, jossa olen. Olisi kiva kuulla mielipiteitä. Eli olen ollut naimisissa mieheni kanssa kohta 12 vuotta, meillä on kaksi pientä lasta. Olen koko suhteen ajan kärsinyt siitä, että mieheni ei osoita minkäänlaista hellyyttä/mielenkiintoa minua kohtaan. Vain silloin kun haluaa seksiä, hän saattaa koskettaa minua. Kun lapset olivat pieniä, he antoivat minulle tarvitsemani hellyyden, mutta nyt nekin ovat kasvaneet ja hellyyskin vähentynyt. Mieheni kohtelee minua siis niinkö olisin kaveri. Olen osoittanut hänelle hellyyttä ennen, mutta olen pikkuhiljaa vaivoin luopunut siitä, koska mitäpä minä häntä hellin kun en itsekään saa mitään hellyyttä osakseni. Lisäksi hän ei osaa keskustella, jos alamme keskustelemaan viinilasin ääressä, hän alkaa puhua työasioistaan. Nyt sanoin, että haluan erota. Ja hän sanoi, ettei osaa muuttua muuksi ja ei kait siinä sitten muu auta. Olisin toivonut, että hän olisi halunnut vielä yrittää. Muuten mies on ok, hoitaa lapsia ja riitelemme harvoin. Mutta tuo välinpitämättömyys minua kohtaan... Olen kohta 40 ja olen alkanut miettimään, jaksanko tuollaisessa suhteessa lopun elämäni vai pitääkö minun vain jaksaa lasten takia ? Rakkaudettomuus on kauheata. Olisi kiva kun hän edes joskus osoittaisi jonkunlaista mielenkiintoa minua kohtaan muutenkin kuin seksin muodossa. En tiedä mitä tässä tekee !!!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ymmärän sinua, koska elin 15 vuotta samantyyppisessä liitossa. Miehen käytös ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettäkö hän ei sinua rakastaisi. Hänen tapansa ilmaista rakkauttaan on vain ei-niin-fyysistä-hellyyttä-sisältävää. Hän osoittaa rakkautensa juuri töitä tekemällä, lapsia hoitamalla jne...
Me naiset vaan useinmiten olemme enemmän hellyydenkipeitä. Kyllä miehetkin ovat, mutta eivät välttämättä sitä tunnnista - tai tunnusta!
Voisitko ihan kauniilla sanoilla kertoa miehellesi suoraan mitä haluat? Mies tarvitsee KONKREETTISET TOIMINTAOHJEET. Kerro siis ihan tarkasti mitä toivot.
Ymmärrän myös sen, että ehkä nyt esille tuomasi eron uhka saattaa laittaa miehesi kuulemaan, kuuntelemaan ja jopa toteuttamaan sinun toiveitasi, kunhan ne nätisti esille tuot. Ja aloita siitä, että alat ITSE osoittaa taas hellyyttä, kosketuksia jne..
Kuinka paljon kirjoituksessa onkin liian tuttua. Sen enempää en kommentoi teidän tilanteeseen, kerron vain omastani.
Itse olen vuosien varrella yrittänyt puhua läheisyydenkaipuustani, mutta tilanne on joskus hetkeksi parantunut, joskus ei sittenkään. Niinpä ap:n tavoin luovuin yrittämästäkin jo monia vuosia sitten. Jonkin aikaa meni siinä, että hyväksyin vain tilanteen, kunnes tilanne viime syksynä oli jo ajautunut siihen pisteeseen, että jopa kammoksuin toisen satunnaisia kosketuksia, tuli suorastaan fyysinen pahoinvointi toisen lähelletullessa, myös vähäinenkin puheyhteys muusta kuin arjen pakollisista asioista oli kadonnut. Mekään emme ole riidelleet, arjen pyöritys on sujunut koko ajan ihan hyvin, lasten asioista voidaan helposti keskustella.
Otin syksyllä lopulta pahan oloni puheeksi ja erostakin puhuttiin, mies oli myös miettinyt eroa. Mutta tosi paikan tullen hän pyytikin, että yritetään vielä lasten vuoksi. Hänelle tuli suorastaan paniikkireaktio, kun asiat otettiin oikeasti esille. Tässä on nyt puoli vuotta yritetty, käyty terapiassakin, niin yksin kuin yhdessä, mutta pelkään pahoin, että tilanne ehti liian pahaksi, ennenkuin sille tehtiin oikeasti jotain. Miehellä oli alkuun hurjasti yritystä, nyt tilanne hänenkin puoleltaan alkaa jälleen tasoittua, alkaa olla jälleen merkkejä entisestä. On siis toteutumassa se, jota sanoin heti alkuun pelkääväni, eli hetken parannuksen jälkeen palataan taas entiseen. Ensimmäisinä viikkoina mies lupasi, että entiseen ei ole enää paluuta, mutta totuus näyttää olevan toinen, ei sitä varmaan perusluonnettaan kukaan voi muuttaa. Itse en voi vieläkään hyväksyä toista lähelleni, kerran hyvin syvälle haudatut tunteet eivät enää näytä löytyvän. Viime aikoina olen miettinyt, että en pelkästään lasten vuoksi jaksa tätä enää pitkään. Yksilöterapiassakin oli siitä puhetta, että vain lasten vuoksi liitossa sinnittelevä usein saattaa katkeroitua lapsilleen myöhemmin. Ero on siis näillä näkymin täällä edessä...
Tsemppiä alkuperäiselle!
Kuulostipas tosi tutulta...
Me tuskin mennään mihinkään terapiaan. Ja meillä tosiaan näyttää siltä, että mies ei edes halua muuttua. Tuntuu, että lapsillekin olisi parempi jos äiti olisi onnellisempi. Olen useasti tosi pahalla päällä lapsille ja uskon, että yksin heidän kanssaan olisin paljon tyytyväisempi ja siten myös lapsetkin voisivat paremmin. Koko suhteemme ajan minulla on ollut tuo tunne, että mies ei oikeasti edes rakasta minua. Ja jos hän ei osaa sitä näytää muuten kuin lapsia hoitamalla en halua hänen rakkauttaan. Jos olisimme parikymppisiä tilanne olisi ehkä toinen, mutta kun 40 lähestyy, haluan hakea elämältä jotain muuta kuin epätoivoista rakkautta. Miksi pitää tyytyä tähän ? Kertokaapas se. Olen mieluummin yksin kuin tällaisessa suhteessa. Toki rakastan miestäni, mutta minulla on myös tuo sama tunne, etten haluakaan enää hänen kosketusta. Se tuntuisi jo epänormaaliltakin.
Hyvin yleinen tuntuu näillä palstoilla olevan valitus, että miehet eivät osaa osoittaa hellyttää, puhuvat vain työasioistaan ja pitääkö naisen tyytyä tuollaiseen suhteeseen, jos enemmänkin on saatavissa. Siihen en osaa ottaa kantaa pitääkö tyytyä. Surullista on vain jo lasten kannalta, että niin monet liitot päättyvät eroon.
Miehet vain kasvatetaan kiinntittämään huomiota eri asioihin kuin naiset. Miehille on tärkeää suorittaminen, tulosten saavuttaminen niin työelämässä kuin ehkä harrastuksissakin. Parisuhteessa tällaisia helposti mitattavia tuloksia mies ei näe. Vaikka nainen voi tarkastikin laskea kosketusten määrän, kauniiden sanojen määrän, ostettujen kukkapuskien määrän.
Itse aikanaan esimerkiksi uuvuin työelämässä. Yritin olla siellä hyvä mies. Palkintoa en siellä koskaan saanut. Työnarkomaaniksi minua ei voi sanoa, hoidin aina lapset ja osani kotitöistä. Syynä uupumukseeni olivat vain ristiriitaiset tavoitteet. Vaimo ei uupumustani ymmärtänyt. Valitti vain kun olin aina väsynyt. Ja varmaan koki samanlaisia tunteita, kun nämä kirjoittajat täällä. Erohan meille tuli.
En kirjoittanut tätä säälinkalastelumielessä. En mollatakseni naisia. Haluaisin vain sanoa, että mies ei ole kuin musta laatikko. Miehen käytöksenkin takana on yleensä syyt. Eikä käytös lähde persoonallisuudesta, vaan olosuhteista.
Minkä takia olet ensinnäkin mennyt yksiin tuollaisen miehen kanssa ja miten ihmeessä siihen saa menemään 12 vuotta ennen kuin huomaa olevansa vailla jotain itselleen tärkeää?
No miksi ihmiset menee naimisiin ja sit eroaa ??? Haloo, rakkaudesta ja sinisilmäisyydestä. Kyllähän se mies alkuun silitteli, oltiin erossakin ennen ko mentiin naimisiin ja sitä vaan oli niin rakastunu siihen. Mutta tämmöstä on elämä... Ja ei muuten pidä paikkaansa et kaikki miehet on tollasia ! Onkohan se sit vaan tyydyttävä siihen, minkä on ottanu. Ehkä se vaan on omaa syytä. No eihän se kuiten pieksä mua ! No joo, kyllähän täältä varmaan saa monenlaista näkökantaa tähän asiaan. Paras vaan ku itte tekee mitä sydämessään tuntee.
Ihan kuin omasta elämästä olisi lukenut. Me muutettiin erilleen 15 vuoden jälkeen, kun en saanut kiinostusta ja hyvää oloa kotoa.. nyt asuttu erillään jo pitkään ja..... niimpä, kaipaan miestäni. Olen kasvanut tänä erossaolo aikanani ainakin 3 metriä ja nyt tajuan, että en voi saada jos en annakkaan... Tuo pätee joka asiassa. Mieheni ei enää halua minua, joten olen päättänyt että seuraava parisuhteeni ei kaadu samanlaisiin ongelmiin.. vaikka vielä salaa toivon että palaisimme yhteen.. mutta jos niin ei tapahdu, niin kaikkeni teen jos minua vielä onnistaa ja uuden suhteen aloitan. Mieti tarkaan, ennen kuin teet mitään hätiköityjä päätöksiä, niin kuin minä... Olisinpa ajatellut näin silloin ennenkuin erilleen lähdimme.. Nyt kaduttaa mutta en voi mitään. Ehkä tarvitsin tuon hetken että voisin kasvaa ihmisenä..
ja hyvä mies menetetään alkoholismille.
näin hellyydetöntä ja koskettelematonta elämää elää ihminen (miehesi) sen vuoksi ettei ole saanut itse lapsuudessaan hellyyttä. koitapa kysyä häneltä onko ollut isänsä tai äitinsä sylissä pienenä. lapsi jolle ei puhta ei opi puhumaan ja lapsi jota ei halata ei opi halaamaan. tämä on miehessäsi oleva puute jota hän ei itse käytöksessään huomaa koska tulee sosiaalisena perintönä.
Viiden sentin psykologi? Eikö vaimolla ole mitään tekemistä asian kanssa?
Helpottaa huomata että niin moni on samanlaisessa tilanteessa! Itse olen juuri toipumassa 11 vuotta kestäneestä suhteesta, jossa aluksi tietenkin meni loistavasti ja kun arki tuli vastaan niin siitäkin selvittiin, mutta viime vuosina mies muuttui. Ei enää halauksia, pusuja...viime kuukausina seksikin jäi. Yritin monta kertaa puhua asiasta, mutta mieheni ei ole keskusteluun pystyvää tyyppiä....töitten jälkeen sohvalle makaamaan ja katsomaan telkkua yömyöhälle asti. Minä tein omia juttujani. Näin jatkui varmaan pari vuotta ja ajattelin, että kyllä tämä tästä muuttuu ja että ehkä tämän pitää tällaista ollakkin? Kuitenkin meillä oli kaikki muut asiat hyvin ja välillä meillä oli aivan ihanaakin yhdessä....Varsinkin kesäisin yhteisen harrastuksen yhdistäessä meitä. Ja rakastinhan minä häntä ja hän sanoi rakastavansa minua aina kun sitä epäilin.
Pidemmän päälle hellyydenpuute ja tunne, että minua ei kuitenkaan enää rakasteta saivat minut tekemään jotain peruuttamatonta...eli menin pettämään. (Voi sitä ihanaa hetkellistä tunnetta että joku välittää ja haluaa minua....) No, tietysti siitä jossain vaiheessa aina kiinni jää ja niin kävikin. Nyt suhteemme on tiensä päässä ja tämä on jotain ihan hirveää...kaikki tuttu ja turvallinen revitään rikki...Tiesinhän minä että tässä näin tulee käymään, mutta ei sitä osaa etukäteen ajatella kuinka raskasta eroaminen on. Tuntuu aivan epätoivoiselta että kaikki pitää aloittaa alusta...mutta ehkä vielä joskus. Ainakin olen oppinut, että ikinä en enää petä. Se on pahinta mitä voi toiselle tehdä.....=(
Mutta voimia sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville! =)
takana 10v yhteiseloa, 2 todella mahtavaa lasta ja unelma-autot hyvä asunto. Nyt tajusin, että minkälainen paskiainen olen ollut vaimoani kohtaan viimeiset vuodet! NYT VASTA SEN TODELLA YMMARSIN! en ole antanut hellyyttä ja kunnioitusta, lisäksi stressaava työni on aina mennyt perheen edelle. Perheen lisäksi olen menettänyt lähes kaikki ystäväni työni vuoksi.
Nyt edessä näyttää olevan tuskallinen ero. Rakastan lapsiani yli kaiken. Haluaisin tarrautua, pitää vain heistä kiinni enkä päästää menemään. En tiedä kuinka pystyn olemaan erossa lapsistani.
Jos sulla vaan on pienikin tahto tai mahdollisuus vielä yrittää pelastaa liittoasi niin tee kaikkesi. Et varmasti ole ollut aina "paskiainen" etkä myöskään ainut. Kyllä parisuhteen ongelmiin on yleensä molemmilla osapuolilla sormet pelissä, mutta välillä varmasti tuntuu että vain itsessä on vikaa.
Mitä lapsiin tulee, niin vaikka eroaisittekin, niin älä unohda heitä. Voit silti olla hyvä isä joka rakastaa ja pitää yhteyttä aina kuin mahdollisuus. Tsemppiä!
Viestisi kuullostaa siltä, että sinulle on juuri lyöty madonluvut kouraan. Ensimmäinen ajatus ei patologisilla tapauksilla on juuri tuollainen. Eli syytät vain itseäsi. En tietenkään tunne tapaustasi, mutta miehenkin käytökselle on yleensä syynsä. Paineet on työelämässä usein kovat. Miehen arvoa kun mitataan tuolla työelämässä ihan eri tavalla kuin naisen arvoa, joilla paljon muitakin pätemisen kenttiä. Tästä ei vaan niin paljon puhuta kuin tasa-arvotuposta.
Mutta se on tietysti selvää että unelma-autot ja ihanat asunnot eivät riitä hyvään parisuhteeseen. Eikä hyviä ystäviä voi mikään maallinen mammona korvata. Itsetutkiskelun paikka ilman muuta, mutta ymmärrä myös itseäsi.
Elivoimieni heiketessä olen oppinut itsestäni ja ystävistäni seuraavaa.
Me miehet olemme kuin koiria. Rakkaalla koirallani oli ikäkausina a) nuoruuden uho, b) keskivaiheen itseriittoisuus ja vetäytyminen sekä c) vanhuuden pehmeys.
Miten nuo vaiheet näkyvät elinikäisissä aviomiehissä?
(1) On itsetunnon nousemisen aika ja maailman luomisen halu, jolloin 'pallitkin painavat aikankin silloin tällöin'. Tällöin edetään työuralla tai siviilielämässä, luodaan reviiri.
(2) Itseriittoisuus ja vetäytymisen aika on, kun normaaliperheessä nuorin lapsi on noin 7-vuotias. Siinä missä nainen suuntautuu perhemaailmastaan pois, mies ajattelee olevansa tyytyväisenä: "taistelematta naaraansa rakkaudesta ja olemalla lastensa ja elämänkumppaninsa kaveri".
(3) Lutuisa vanhuus on kyseessä silloin, kun mies miettii yhdessä vaimonsa kanssa kovin vakavasti ja tärkeänä asiana, mitä ostetaan vaimon siskon pojalle 11-vuotislahjaksi?
Nuo kolme vaihetta on miehen elämässä. Keskimäärin testosteronimylly kuljettaa miestä ensimmäisen vaiheen (15-35vuotta). Se on kamppailua maailmaa vastaan, tulevaisuuden luomista. Ja silloin 'pusseissa on usein miehen ajatus'.
Perhe kuljettaa keskivertomiestä toisen vaiheen (35-50 vuotta). Silloin hän haluaa olla kaveri ja ystävä vaimolleen, nauttii luomastaan eikä koe uhkaavaa maailmaa enää taistelun kohteena. Vaimo tosin usein yllättää.
Jos mies kykenee ja saa siirtyä kolmanteen vaiheeseen elinkumppaninsa kanssa, on edessä lutuisia vuosia ja paljon!
Naiset! Te ette suostu hyväksymään sitä, että useimpien miesten seksin tarve(kin) vähenee nopeasta 35-alkaen. Kun teillä seksin tarve nousee lasten tultua kouluikään, miehillä se heikkenee!
Keskimääräisyyksiä puhuin. Mutta noin kait se valtaosan kohdalta on.
Tällainen väittely miesten ja naisten eri elämänvaiheitten yhteensovittelusta on tietysti aika hedelmätöntä "kun sinä silloin sitä, niin minä nyt tätä". Mutta nyt on kyllä pakko kommentoida tuota, että naisen pitäisi ottaa se annettuna tosiasiana, että miehen seksintarve heikkenee 35-vuoden jälkeen. Naisillahan se käy usein päin vastoin, kun jälkikasvu on saatu hengissä elinkelpoisiksi ja huoli sillä rintamalla helpottuu, seksuaalisuus nousee uuteen kukoistukseensa ja on sitten sellaista, josta moni mies ehkä unelmoikin.
Tässäkö se sitten on, että lasten ollessa pieniä nainen on ensisijassa emo ja äiti ja seksi miehen kanssa ei ihan ensimmäisten asioitten joukossa. Täälläkin moni mies valittaa, ettei vaimo ole suostunut pitkiin aikoihin.Sitten kun lapset kasvaa ja seksi alkaa naista taas kiinnostaa, mies ei olekaan enää niin innokas. Siitäkin on tuhansia turhauttavia esimerkkejä, allekirjoittanut mukaan lukien. Olisiko tähän tosiasiaan lääkkeenä se, että kypsälle viriilille naiselle jää vaihtoehdoksi nuoremman rakastajan hankkiminen. Mitä mies, elinkumppani ja lutuisten vuosien ystävä tästä tuumii?