Mä olen saanut vuoden sisään varmaan parikymmentä uutta kaveria ja tuttua.. Ei ystäviä ,mutta varmaan monesta tulee vielä.
Ennen ei ole koskaan käynyt näin. Mussa on joku muuttunut, mut en itse tiedä, et mikä.. Mitä teissä muissa on tapahtunut, jos yhtäkkiä tajuaa, että ihmisiä olis enemmän kuin on tilannutkaan?
Samalla on kyllä käynyt niin, että vanhat kaverit ei kiinnosta yhtään. Ja tuntuu syylliseltä se, ettei jaksais viettää aikaa niiden kanssa samojen juttujen, samojen naamojen, samojen ikuisesti muuttumattomien asenteiden ja toisiin suhtautumisen ja samojen ongelmien kanssa. Ja en mä voi odottaa keltään, että se muuttuis, mutta itse en jaksa. Joku pessimistisyys tai ihmisten kyräily tai luokittelu tai paskan puhuminen selän takana ei vain mua innosta, vaikka on hyviäkin hetkiä. Eikä sekään, että aikansa on muka hyvinkin hauskaa, mutta aina sitten yhtäkkiä joku savustetaan pellolle. Ja homma jatkuu, kunnes pistetään ulos joku toinen. Ja taas on kivaa, mut siihen asti, kunnes taas huomaa, ettei se ollutkaan niin kovin kivaa.
Ja tuntuu syylliseltä se, että haluan olla toisten kanssa, vaikka nää on mun tosi hyviä ystäviä olleet. Että vaikka tosta ei voi ketään sinällään syyttää, niin tavallaan syytän, koska se meininki ei ole muuttunut pitkiin aikoihin tai ihmiset sokeutuu sille. Joidenkin kanssa on luonnostaan hiipunut välit, mut toiset pitää yhteyttä ja mulla olis muutakin.. Vaikeelta tuntuu sanoa, että ei, mut turhauttavaa myös olla. Mitä tekisitte?
Ennen ei ole koskaan käynyt näin. Mussa on joku muuttunut, mut en itse tiedä, et mikä.. Mitä teissä muissa on tapahtunut, jos yhtäkkiä tajuaa, että ihmisiä olis enemmän kuin on tilannutkaan?
Samalla on kyllä käynyt niin, että vanhat kaverit ei kiinnosta yhtään. Ja tuntuu syylliseltä se, ettei jaksais viettää aikaa niiden kanssa samojen juttujen, samojen naamojen, samojen ikuisesti muuttumattomien asenteiden ja toisiin suhtautumisen ja samojen ongelmien kanssa. Ja en mä voi odottaa keltään, että se muuttuis, mutta itse en jaksa. Joku pessimistisyys tai ihmisten kyräily tai luokittelu tai paskan puhuminen selän takana ei vain mua innosta, vaikka on hyviäkin hetkiä. Eikä sekään, että aikansa on muka hyvinkin hauskaa, mutta aina sitten yhtäkkiä joku savustetaan pellolle. Ja homma jatkuu, kunnes pistetään ulos joku toinen. Ja taas on kivaa, mut siihen asti, kunnes taas huomaa, ettei se ollutkaan niin kovin kivaa.
Ja tuntuu syylliseltä se, että haluan olla toisten kanssa, vaikka nää on mun tosi hyviä ystäviä olleet. Että vaikka tosta ei voi ketään sinällään syyttää, niin tavallaan syytän, koska se meininki ei ole muuttunut pitkiin aikoihin tai ihmiset sokeutuu sille. Joidenkin kanssa on luonnostaan hiipunut välit, mut toiset pitää yhteyttä ja mulla olis muutakin.. Vaikeelta tuntuu sanoa, että ei, mut turhauttavaa myös olla. Mitä tekisitte?
Vastaukset 6
Vanhimmat
että toiset kaverit ajan myötä vain jäävät matkan varrelle. Ei siitä nyt niin kannata tai voi syyllisyyttä kantaa. Kyllä kavereista ja ystävistä erottaa ne tosiystävät, jotka pysyvät vuodesta toiseen vaikka elämä kuljettaisi eri teille ja vaikka välillä se yhteydenpito ei olisikaan niin säännöllistä.
Ja sekin on ihan normaalia, että välillä jonkun seura vaan alkaa kyllästyttää, jos joka päivä joutuu kuuntelemaan jotain tiettyjä samoja asioita ja kaikki on aina ihan sitä samaa. Silloin on ihan hyväkin ottaa vähän etäisyyttä ja jossain vaiheessa sitten jo huomaakin, että taas jaksaa kummasti ja voi jo kaivatakin toisen seuraa.
Ihmisillä kai on sellaisia vaiheita, että vetää helposti uusia ihmisiä puoleensa ja saa paljon uusia kavereita ja sitten toisinaan taas saattaa mennä pitkiäkin aikoja, ettei tapaa ketään kiinnostavia ihmisiä vaikka haluaisikin. Siihen varmaan vaikuttaa eniten omat mielialat. Ei nyt kuitenkaan kannata kaikkiin "vanhoihin" ystäviin välejä katkaista niiden uusien tuttavuuksien takia, koska kuitenkaan et voi heistäkään vielä varmuudella sanoa, kuinka pysyvänlaatuisia ystäviä heistä saat, jos olet kerran vasta tutustumassa heihin. Muuten voi käydä niin, että jäät ihan yksin jos ne uudetkin kaverit kaikkoavat ja vanhat olet jo hylännyt.
ei pakkopullaa missään nimessä, mutta älä hylkää niitä tosiystäviä, koska niitä ei joka oksalla kasva.ja tosiystävyys on nimenomaan molemminpuolista, sen vaistoaa molemmat.rohkeasti vaan tutustumaan uusiin ihmisiin, ihanaa että uskallat kasvaa ja ajatella asioista uudella tavalla.
Ei minulla oikein ole montaakaan, joita voisi kutsua tosiystäviksi. Minä itse olen ainakin tosi varauksellinen uusiin ihmisiin tutustuessa ja yritän välttää sellaisia hyvänpäiväntuttuja ja pintapuolisia kavereita, koska en koe heitä mitenkään tärkeiksi ihmisiksi enkä koe saavani sellaisista ihmissuhteista mitään. Itse olen sitä mieltä, että mielummin vaikka yksi luotettava ystävä kuin kymmenen kaveria tai tuttua.
En muutenkaan viihdy kovinkaan isoissa ryhmissä ja varsinkin naisten kesken on aina jotain kieroiluja ja kateutta toisia naisia kohtaan. Miesten kanssa on ainakin omasta mielestäni helpompi puhua useimmista asioista ja toistaiseksi ainakin olen voinut luottaa miehiin paljon enemmän verrattuna naisiin.
Voisin sanoa aivan samat sanat kuin edellinen paitsi sillä erotuksella, että kun olen tutustunut enemmän naisiinkin ja nimenomaan erilaisiin naisiin, niin niitä on laidasta laitaan. Ja musta taas olis kauhean huono juttu, että tekee tietynlaisista menestyvistä ja näennäisesti sosiaalisista pintaliitoirmoista jotakin johtopäätöksiä kaikkien naisten vuoksi, koska se olis virhe.
Ja se, et kun tarpeeks kauan on tietynlaisten ihmisten seassa, niin sitä muuttuu siten, et muuttuu just varaukselliseks ja asiat menee hankalaks ja imee itseensä sen ilmapiirin, mitä joillakin ihmisillä on toisia kohtaan ja toistaa sitä itsekkin aina. Mä olen huomannut, että kun opin luopumaan muutamasta kaverista, samalla luovuin aika tehokkaasti yhdenlaisesta turhasta asenteesta ja sainkin hirveästi ihmisiä tilalle, mikä on tosi ihanaa.
Ja varsinkin naisten suhteen oon ajatellut noin, että aina on jotakin kieroiluja.. Mut se on ollut vaan yhdentyyppisten naisten kanssa. Ja se on aika korvien välistä lopen älyttömän homogeenistä ja tietyllä tapaa rajoittunutta ajattelumaailmaa, mikä ei nappaa.
Ja toisaalta miesten kanssa oon oppinut ystävystymään paremmin kuin koskaan. Mut siinä on tullut se ihastumisongelma vastaan, et silloin kun menis kaverin kanssa tosi hyvin, niin siinä tulee helposti tunteet mukaan. Ja se, et kun mä kerrankin nauttisin ja paremmin osaisin olla kaveri miehille, niin sit joudun hankaliin tilanteisiin, et tää on vain kaveruutta.
Musta joskus on paljon tärkeempää osata luopua jostain huonoista asioista, kuin hakea aina vain parempaa lisäksi. Se tapahtuu kyllä itsestäänkin sitten, jos päästää huonoista asioista irti.
Ehkä vedän liian helposti sitten vain puoleeni näitä vähemmän luotettavia naisia ystävikseni. Tai sitten vaistoni ihmisten suhteen on täysin olematon. Jotenkin sitä vain luulee tuntevansa ko. ihmistyypin ja uskoo tämän olevan luotettava ja itsensä kaltainen.
Asiasta toiseen, uskon silti siihen että tietyssä elämäntilanteessa ollessaan ihminen vetää puoleensa juuri siihen elämäntilanteeseen tarvittavia ihmisiä. Itse ainakin olen kokenut sen niin, että itse kun olen ollut vaikeassa elämäntilanteessa, olen saanut elämääni jonkun ihmisen kuin tyhjästä. Ihmisen, joka on käynyt läpi juuri samoja asioita. Ja vaikkei siitä olekaan muodostunut mitään sen suurempaa ystävyyttä (Niin kai ei ole ollut tarkoitettukaan), niin sen tietää että ilman sitä ihmistä tuskin olisin niin hyvin selvinnyt eteenpäin.
ihmissuhteet aina vaikeita, roikkumaan ei saa jäädä, ei ystäviin ei muihin rakkaisiin.ja pitäisi olla rehellinen, itse olen ja aina jossain vaiheessa petyn koska tunnen olevani outo kun en kieroile kuten useimmat naiset, toisten selän takana.voi olla että olen liian kiltti mutta silti tutustun aina rohkeasti uusiin ihmisiin, miehiin sekä naisiin. ihmiset on ihania ja kun löytää samanhenkisen tyypin on ihana vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia.mutta täytyy luopua, ketään ei voi omistaa, ihmiset on vapaita.