Kuusi vuotta on kulunut siitä kun aloitettiin seurustelu. Alku oli kaaosta, miehellä ero käymättä läpi, mustasukkainen luonne ja minulla vaikea nuoruus. Pian oli lapsi tulossa. Mies oli sitä mieltä, että ollaan vängällä viisitoista vuotta lapsen takia. Minä ajattelin, että vielä rakkaus voittaa. Takerruin toiseen omaa heikkouttani. Alkuvuosina mies ei lähtenyt kanssani yhtä aikaa minnekään julkisille paikoille esim kauppaan moneen vuoteen, eikä halunnut esim saunoa kanssani. Lapsen synnyttyä kaikki meni lapsen ehdoilla. Minun äidinvaistooni ei luotettu lainkaan.Mies on ollut loistava isä koko ajan mutta ei kyllä luottanut minun hoitotaitoihini ollenkaan. Taloudellisissa asioissa oli suuria näkemyseroja. Mies ei halunnut kanssani kihloihin, naimisiin, yhteiseen taloon eikä lisää lapsia. Vuosia olimme selibaatissakin. Ajattelin, että vielä hän joskus rakastaa minua. Lapsen kasvattamisessa onnistuimme hyvin, keskinäisessä kommunikoinnissa onnettomasti. Vuosien mittaan kasvoin vahvemmaksi ja aloin ajatella miten tyhmää tämä kaikki on. Ansaitsisin parempaa kohtelua ja paremman suhteen. Kun nostin asian pöydälle kolme vuotta sitten, mies ei reagoinut. Vain selibaatti loppui. Seksi ei ole kuitenkaan koskaan sujunut sillä tavoin kuin se sujuu silloin kun keskinäinen yhteys on vahva. Ja se ei todellakaan ole ulkoisista avuista johtuva seikka, moni olisi ihmeissään nähdessään sellaisen aarteen..! Mutta kun sitä yhteyttä EI ole. Niin, seksikään ei huvita enää.
Nyt haluaisin erota. Mies ei halua päästää millään. Hän on nyt niin erilainen: huomaavainen, ystävällinen, ei hallitse talouttamme niin fanaattisesti, haluaisi yhteisen talon ja kaikki.
Minulla vaan ei tunnu missään. Ehdin etääntyä niin kauas, mietin eropäätöstäkin niin pitkään. Olin niin yksinäinen vuosia. Nyt mies on ihan murtunut, ei pysty kuulemma elämään ilman minua. Miehen mielestä nyt pitäisi yrittää rakentaa se pohja mitä ei koskaan ollut. Minulla ei ole mitään keinoja siihen. Tuntuu etten saa itseäni siihen motivoitua. Kai en usko siihen että kaikki voisi nyt muuttua. Kuitenkin koko ajan tuntuu että mies puristaa minut pakolla jäämään ja itkee jo siitä kun yritän nukkua edes sohvalla että pääsisin vähän kauemmaksi. Ahdistavaa! Onko kenellekään mitään vastaavia kokemuksia tai hyviä neuvoja tilanteeseen?
Nyt haluaisin erota. Mies ei halua päästää millään. Hän on nyt niin erilainen: huomaavainen, ystävällinen, ei hallitse talouttamme niin fanaattisesti, haluaisi yhteisen talon ja kaikki.
Minulla vaan ei tunnu missään. Ehdin etääntyä niin kauas, mietin eropäätöstäkin niin pitkään. Olin niin yksinäinen vuosia. Nyt mies on ihan murtunut, ei pysty kuulemma elämään ilman minua. Miehen mielestä nyt pitäisi yrittää rakentaa se pohja mitä ei koskaan ollut. Minulla ei ole mitään keinoja siihen. Tuntuu etten saa itseäni siihen motivoitua. Kai en usko siihen että kaikki voisi nyt muuttua. Kuitenkin koko ajan tuntuu että mies puristaa minut pakolla jäämään ja itkee jo siitä kun yritän nukkua edes sohvalla että pääsisin vähän kauemmaksi. Ahdistavaa! Onko kenellekään mitään vastaavia kokemuksia tai hyviä neuvoja tilanteeseen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
ei kun kiertoon....
suhde vaatii kahden ihmisen panoksen. teillä voi alkaa tästä uusi elämä. keskustelulls ja uskolla rakkauteen. ei aina vaihto ole paras.
samaa mieltä. ero voi olla raskas ja vaatii aikaa. kumpikin voi oppia toisesta. isä kuitenki hyvä ja voi parantaa aina. mahdollisuus voisi olla vaihtoehto.
Parisuhdeterapeutti? Joku fiksu, symppis sellainen. Sais asioita selviksi ja kommunikaatiota, oli tilanne mikä vaan... alussa, lopussa tai keskitiessä
Silleen ettei kenelläkään olisi paha mieli, vaan kommunikaatiolla pääsisi ymmärryksiin. Se voi viedä aikaa.
Älä tee mitään ahdistavaa. Sinun elämä ja sinulla pitää olla hyvä olla.
Enkä tiedä oliko tää tyhmä neuvo parisuhdeterapautti, mutta se tuli mieleen. Voi sitä puhua, vaikka ei sen kummempaa osaisi nyt ajatella.