Olen reilu 3-kymppinen nainen ja sinkku. Minua on alkanut tosissaan vaivaamaan se, että sukulaiset ja ystävät ovat huomautelleet sekä vakavasti että naurunrypyillä sinkkuudestani eli miehettömyydestäni.
Olen ollut enemmän tai vähemmän täysinsinkku viidettä vuotta. Deiteillä käynyt silloin tällöin, jos vastaan on tullut mielenkiintoinen ja sympaattinen mies. Muutoin olen kieltäytynyt aktiivisesti deittikutsuista tahi edes nk. iskuyrityksistä. Minua ei vaan jaksaa alkaa kiinnostamaan mikään deiteillähyppely ja tutustuminen toiseen ihmiseen...
Voiko ihminen kuitenkin olla absotyytyväinen elämäänsä ilman, että tuntee pakottaa tarvetta parisuhteeseen? Itse en sitä kaipaa, mutta enhän tiedä alanko joskus sitä kaipaamaan. Nyt 5 vuoteen en ole sitä kaivannut vaan minulla on riittävästi tekemistä ja surffaamista elämässäni uran, harrastusten ja hyvien sosiaalistensuhteitten parissa.
Ahdistaa se, että muita tuntuu ahdistavan se, että minulla ei ole parisuhdetta?
Olen oikeasti onnellinen omassa pikkumaailmassani ja kaikki on hyvin. Silti nyt eniten on alkanut surettaa se, että minua yritetään lähestulkoon pakkonaittaa kaverintutuille tahi muille. Olen myös ilmaissut mielipiteeni ääneen, että ei vaan kiinnosta enkä edes halua. Ja, että minusta ko. toiminta ei ole lainkaan mukavaa.
Yleinen olettamus on aina se, että tottakai sinun pitäisi olla parisuhteessa. Mitä maailma menettääkään jos noin hyvä, solidaarinen ja ihana ihminen ei ole parisuhteessa ja perustaisi perhettä. Omasta mielestäni en kuitenkaan ole luotu mihinkään parisuhteeseen...Olen aika vaikea, mutta tuskin siitä muut tietävätkään kuin ehkä muutamat exät elämän varrelta :)
Olen aina ollut omien polkujen tallaaja.
Mitä ihmettä? Onko sitten väärin, että minä olen tässsä ja nyt onnellinen. Onnellinenilman parisuhdetta? Miksi minun pitäisi sitä todistella muille? Enhän minäkään arvostele parisuhteessa olevien suhteen täydellisyyttä tahi onnellisuutta?
Onko maailma kuintenkin vielä niin kapeakatsantoinen, ettei normaali hyvinkoulutettu uraihminen kuitenkaan saa vaan nauttia elämästä omalla tavallaan, vaan ihmisyyteen ja inhimillisyyteen kuuluu edelleen vain pakosti se ihmissuhdeparisuhdekommervenkit.
Vai onko tässä todellakin yhteiskunnan paineet yhteisöä, eli elinympäristöni kannalta alkaneet tosiaan tuntua harteillani. Enkä enää uskalla olla oma itseni ja nauttia tästä hetkestä. Ehkä en vain ennen ole huomannut sitä painostusta?
Toivoisin, että jokainen oppisi arvostamaan jokaisen omaa elämäntilannetta. Valintojahan ja sattumiahan elämä on täynnä. Toivottavasti jokainen voi valita sen linjan missä itseään voi toteutaa psykofyysiskokonaisuutena ja tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Harmittaa vaan, että ihmiset ts. lähiympräistöni olettaa, että nyt sinä kyllä tarvitset miehen elämääsi ollaksesi onnellinen. Silti itse en ole edes ajatellut vielä käydä deiteilläkään enkä ole ihastunut kehenkään. Kaikki muut sälä elämässäni vie kaiken ajan. Ei minulla olisi edes aikaa ihmissuhteelle.
Tästä tuli nyt tälläinen romaani ja ajatuksenpurkusessio. Tiedä sitten onko tämä palstakaan nyt erinomainen tähän ajatuksenpurkuun, mutta menköön tällä kertaa.
Olisi vain mielenkiintoista tietää, ettän onko muita uranaisia, joita painostetaan parisuhteeseen? että miten on tilanteista selvinnyt? Ja miten selvitä jatkoassa asioista, sillä en haluaisi miettiä tälläisiä, mutta ehkäpä meissä kilteissä ahkerissa tytöissä esiintyy juuri täälläista täydellisyyden tavoittelua, ja nyt sitten en olekana täydellinen lähipiirini silmissä kuun olen sinkku...
Noh, näihin mietteisiin jääden.
Hyvää kevättä itsekullekin.
Olen ollut enemmän tai vähemmän täysinsinkku viidettä vuotta. Deiteillä käynyt silloin tällöin, jos vastaan on tullut mielenkiintoinen ja sympaattinen mies. Muutoin olen kieltäytynyt aktiivisesti deittikutsuista tahi edes nk. iskuyrityksistä. Minua ei vaan jaksaa alkaa kiinnostamaan mikään deiteillähyppely ja tutustuminen toiseen ihmiseen...
Voiko ihminen kuitenkin olla absotyytyväinen elämäänsä ilman, että tuntee pakottaa tarvetta parisuhteeseen? Itse en sitä kaipaa, mutta enhän tiedä alanko joskus sitä kaipaamaan. Nyt 5 vuoteen en ole sitä kaivannut vaan minulla on riittävästi tekemistä ja surffaamista elämässäni uran, harrastusten ja hyvien sosiaalistensuhteitten parissa.
Ahdistaa se, että muita tuntuu ahdistavan se, että minulla ei ole parisuhdetta?
Olen oikeasti onnellinen omassa pikkumaailmassani ja kaikki on hyvin. Silti nyt eniten on alkanut surettaa se, että minua yritetään lähestulkoon pakkonaittaa kaverintutuille tahi muille. Olen myös ilmaissut mielipiteeni ääneen, että ei vaan kiinnosta enkä edes halua. Ja, että minusta ko. toiminta ei ole lainkaan mukavaa.
Yleinen olettamus on aina se, että tottakai sinun pitäisi olla parisuhteessa. Mitä maailma menettääkään jos noin hyvä, solidaarinen ja ihana ihminen ei ole parisuhteessa ja perustaisi perhettä. Omasta mielestäni en kuitenkaan ole luotu mihinkään parisuhteeseen...Olen aika vaikea, mutta tuskin siitä muut tietävätkään kuin ehkä muutamat exät elämän varrelta :)
Olen aina ollut omien polkujen tallaaja.
Mitä ihmettä? Onko sitten väärin, että minä olen tässsä ja nyt onnellinen. Onnellinenilman parisuhdetta? Miksi minun pitäisi sitä todistella muille? Enhän minäkään arvostele parisuhteessa olevien suhteen täydellisyyttä tahi onnellisuutta?
Onko maailma kuintenkin vielä niin kapeakatsantoinen, ettei normaali hyvinkoulutettu uraihminen kuitenkaan saa vaan nauttia elämästä omalla tavallaan, vaan ihmisyyteen ja inhimillisyyteen kuuluu edelleen vain pakosti se ihmissuhdeparisuhdekommervenkit.
Vai onko tässä todellakin yhteiskunnan paineet yhteisöä, eli elinympäristöni kannalta alkaneet tosiaan tuntua harteillani. Enkä enää uskalla olla oma itseni ja nauttia tästä hetkestä. Ehkä en vain ennen ole huomannut sitä painostusta?
Toivoisin, että jokainen oppisi arvostamaan jokaisen omaa elämäntilannetta. Valintojahan ja sattumiahan elämä on täynnä. Toivottavasti jokainen voi valita sen linjan missä itseään voi toteutaa psykofyysiskokonaisuutena ja tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi.
Harmittaa vaan, että ihmiset ts. lähiympräistöni olettaa, että nyt sinä kyllä tarvitset miehen elämääsi ollaksesi onnellinen. Silti itse en ole edes ajatellut vielä käydä deiteilläkään enkä ole ihastunut kehenkään. Kaikki muut sälä elämässäni vie kaiken ajan. Ei minulla olisi edes aikaa ihmissuhteelle.
Tästä tuli nyt tälläinen romaani ja ajatuksenpurkusessio. Tiedä sitten onko tämä palstakaan nyt erinomainen tähän ajatuksenpurkuun, mutta menköön tällä kertaa.
Olisi vain mielenkiintoista tietää, ettän onko muita uranaisia, joita painostetaan parisuhteeseen? että miten on tilanteista selvinnyt? Ja miten selvitä jatkoassa asioista, sillä en haluaisi miettiä tälläisiä, mutta ehkäpä meissä kilteissä ahkerissa tytöissä esiintyy juuri täälläista täydellisyyden tavoittelua, ja nyt sitten en olekana täydellinen lähipiirini silmissä kuun olen sinkku...
Noh, näihin mietteisiin jääden.
Hyvää kevättä itsekullekin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihan sun oma asia oletko yksineläjä, kaksineläjä vai jokin muu. Piste.
Voit selittää jos jaksat joillekin hyville miksi, ja kertoa myös lisänä ei -et ole lesbo. Tosiystävä ymmärtää.
Niinkauan kuin et räävi kumppaniehdokasraukkoja, kaikki ok. Tiedät itse työsi, ihmiskiintiösi, mitä haluat elämältä, onko kiire jne. Ystävät kertovat omia kantojaan.
Jatka vaan iloisena eloa ja oloa, sinulla on vapaa valinta.
Uskomatonta vihjailua, se on ihan loogista ymmärtää miksi.
Viimeinen lause -korjaus. Loogista ymmärtää siis miksi olet yksineläjä. En vihjaulua voi mitenkään ymmärtää.
Olen näitä itsekin mietiskellyt, kun ulkopuolisten silmissä vaikutan ilmeisesti hyvältä isäehdokkaalta tai ns. perheihmiseltä. Olen siis luotettava normikansalainen vakaassa ansiotyössä ja tulen monenlaisten ihmisten kanssa toimeen. Ehdotuksia ja vihjailuja siis satelee. Ja ihme kyllä enimmäkseen ikätovereilta, ei niinkään varttuneemmilta kansalaisilta.
Itse en kuitenkaan koe olevani perheihmisiä, vaan enemmänkin erakko ja oman tieni kulkija.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että nuo vihjailut juontavat juurensa jonnekin ihmisen varhaisen kehityksen vaiheisiin. Ihmiset ovat (tai ainakin suurin osa on) laumaeläimiä ja jälkikasvu on ollut lauman ainoa turva kaikkina niitä kymmeninä tai satoina tuhansina vuosina, ennenkuin järjestäytynyt yhteiskunta, verotus ja eläkkeet keksittiin. Yhteisö siis vielä nykypäivänäkin painostaa potenttiaalisia ja hyviä yksilöitä lisääntymään, jotta yhteisön hyvinvointi olisi jatkossakin turvattu.
Osin tuo yhteisö on oikeassakin. Kyllä me tarvitaan niitä verojen ja eläkemaksujen maksajia tulevaisuudessakin. Minä en vain aio antaa siihen panostani omien jälkeläisten muodossa. Olkoot sitten vaikka itsekästä muiden mielestä, mutta mielestäni meillä kaikilla on vapaa tahto.
Toinen teoria olis sitten se, että niiden pariutuneiden ja jälkikasvua hankkineiden elämä on muuttunut niin tylsäksi ja uomiinsa juuttuneeksi, että ovat kateellisia meidän kaltaisille vapaille sieluille, joille jää vähän rahaa itselleen ja aikaa harrasttuksille, kun niitä ei tarvitse sijoittaa kaikkia perheen elatukseen ja peruselintoiminteisiin. Niinpä he yrittävät tuputtaa omia valintojaan meillekin, jotta meidänkin elämästä tulisi yhtä tylsää. Kateus siis motiivina.
No tiedä näistä, mutta kukanenkin tyylillään. Lopputulos on joka tapauksessa sama, eli 75 kg mätänevää lihaa horsman kasvualustaksi ;)
Kolmenkympin korvilla tuntuu tuo vihjailu olevan pahimmillaan. Nelissäkympeissä olevassa sinkussa oletetaan olevan jo jotakin niin pahasti vialla, että huomautukset harvenevat ja sinkkuudesta harmistuneet ovat kohteliaasti ihan hiljaa.
Näitä syitähän sitten riittää, ja niistä voi lukea rivien välistä: joko sinkku on myöhäsyntyinen homoseksuaali, hänellä on todella pahoja ihmissuhdetaistoja taustallaan tai sitten hän on jollakin tavalla sairas - yleensä siis mieleltään. Minua luullaan nykyisin (ilmeisesti) eronneeksi, mutta lienen niin häilyvä kategorisoitava, että enää ei edes lasten olemassaolosta kysytä. Kun jostain selviää, ettei ole perheentynkää edes ollut, asiasta ei enää puhuta, ja ne kauhusta pyöristyneet silmätkin palaavat ennen pitkää normaaliasentoon.
Kyllä aika paljon tuota samaa kuulen edelleen, onneksi aivan lähipiiri on jo vihjailut lähes kokonaan lopettanut. Muu suku, jota harvemmin näkee, jaksaa vielä ja työkaverit joskus herjaa heittävät asiasta. Tosin olen kaikille tehnyt selväksi että mun miesasiat on mun asiani eikä mulla ole tapana heti muille esitellä poikaystäviäni joita aina silloin tällöin on. Mulle sopii satunnainen vapaa suhde ilman sitoumuksia ja onneksi on löytynyt miehiä joille se myös sopii. Mun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta kritisoida mun valintojani, koska en niillä loukkaa ketään (en siis harrasta varattuja miehiä), en minäkään tee niin muille.
Mummo aina vihjailee, että "Koskas sun häitäsi juhlitaan?". Olen jo pari kertaa meinannut sanoa sille, että mummeli kasvaa kyllä jo koiranputkea silloin ;D
Pitää muistaa, että yleensä ihmisten elämään puuttuminen kertoo siitä, että puuttuja kokee jollain tapaa itsensä uhatuksi.
Se voi olla hahmottamatonta puuttujalle itselleenkin.
Ihmiset jäsentävät maailmaansa tietyllä tavalla, muokkaavat omalla arvomaailmallaan sen tietylaiseksi turvalliseksi ja mukavaksi.
Kun tulee joku, joka elää eri tavalla tai on täysin eri tilanteessa ja pelkästään tällä tilanteellaan rikkoo näitä maailman rakenteita, joutuu puuttuja ryhtymään aktiiviseksi.
Se, että sinä olet sinkku ja tyytyväinen siihen, rikkoo nyt todennäköisesti läheistesi ihmisten maailman rakenteita.
Kun he näkevät että tämäkin on mahdollista, niin he joutuvat peilaamaan omaa tilannettaan sinun vastaavaasi. Tulee epävarmuus.
Tällainen läheisesi saattaa pelätä että sinun tapasi elää on mielenkiintoisempi ja täydempi kuin hänen omansa.
Jos tällainen ihminen on persoonaltaan heikko, niin hän saattaa alitajuisesti juuri edellä mainitsemani seikan takia kieltää että voi olla mahdollista elää eri tavalla ja yhtä täysipainoisesti kuin hän itse.
Hän siis yrittää normalisoida oman maailmansa yrittämällä epätoivoisesti tuoda sinut siihen mukaan.
Kun olet samassa maailmassaan hänen kanssaan, on kaikki taas hyvin, eikä ole pelkoa siitä että oma tapa elää olisi väärin tai tylsää.
Muitakin syitä varmasti voi olla, mutta pidän tätä yhtenä mahdollisena.