Miksi menette naimisiin, eihän se kuitenkaan kestä. Arki muuttuu rutiineiksi, ette ehdi ja sitten ette halua huomioida toista. Vieraat miehet/naiset alkaa kiinnostamaan. He saavat sinut tuntemaan itsesi halutuksi kauniiksi/komeaksi, sellaiseksi jona itsesi haluat nähtävän.
Sinäkin, joka tämän lukiessa vannot mielessäsi, että sinun liittosi kestää ja pysyy kasassa, sinä aiot ,mielessäsi sitoa liittonne vaikka 'kettingillä' yhteen, ettette ikinä eroais. Mutta katsoppas tilannettasi 5-10 vuoden kuluttua, se oletkin sinä joka haluaa irrota liitosta.
Sinäkin, joka tämän lukiessa vannot mielessäsi, että sinun liittosi kestää ja pysyy kasassa, sinä aiot ,mielessäsi sitoa liittonne vaikka 'kettingillä' yhteen, ettette ikinä eroais. Mutta katsoppas tilannettasi 5-10 vuoden kuluttua, se oletkin sinä joka haluaa irrota liitosta.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Sulla on sun jutut mulla on mun jutut. Ole menemättä naimisiin ja rakenna suhteesi 5 vuoden kestoisiksi. Minä olen ollut nyt naimisissa 16 vuotta. Vanhempani olivat naimisissa 38 vuotta isän kuolemaan asti. Jokaisella on vapaus valita miten elämäänsä rakentaa.
Miksi kertakäyttösuhteita harrastava ihmiset halauavat aina saada kaikki uskomaan, että heidän vaihtoehtonsa on ainoa realistinen?
Noin minäkin ajattelin silloin vähän yli pari kymppisenä, kun eka avioliitto ajautui karille, olin aika kauan sen jälkeen kyyninen, katkera ja epäluuloinen muija.
Nyt olen ollut vuosikausia rakkausavioliitossa toisella kieroksella. Tämä juttu sen kun paranee, olemme edelleenkin ympäristön mielestä todella ärsyttäviä pusittelijoita.
Luulempa että tunteet haihtuvat aika nopeasti jos menee ihastumisen pohjalta naimisiin. Ihan oikeassa rakkausavioliitossa tunne syvenee ja toisesta tulee elämääkin tärkeämpi.
Mutta eihän avioliitto kaikille sovi, toiset on luonteeltaan ikisinkkuja, ex-miehenikin nauttii nykyään elämästään vapaana, hän on esimerkiksi työkaverina ihan loistotyyppi, mutta ei tosiaankaan aviomiesainesta!
Ei vastarakastunut voi mennä sanomaan, että se ensimmäinen ihastuminen/rakastuminen/liitto ei perustunut todelliseen rakkauteen, koskapa kasvoimme erilleen, mutta nyt on kyseessä tosi rakkaus, kun tuntuu niiiiiin ihanalta! Joka liitossa rakkaus muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Hattua pitää nostaa niille, jotka osaavat aika ajoin puhaltaa uutta hehkua vanhaankin suhteeseen eikä niille, jotka pari vuoden kokemukselle hehkuttavat vihdoin löytäneensä sen todellisen rakkauden, joka ei tule haalistumaan vuosikymmenien kuluessa. Se virsi on kuultuu miljoona kertaa tässä maassa...
Itse olen ihkuihastunut ensimmäistä kertaa naimisissa oleva. Minä uskon rakkauteen, mutta tiedän sen vaativan työtä, vaivannäköä ja pitkää pinnaa. Vanhemmiltani sain mallin siitä, että vaikka olisi ollut mitä vaikeuksia, niin lopulta on kuitenkin tosi ihanaa kun on jaksettu yrittää 40 v. yhdessä ja rakkaus leimahtaa vieläkin välillä uudelleen:)
Niin, minä en mennyt kaksikymppisenä naimisiin vaan uskon vasta nyt nelikymppisenä tavanneeni sielunkumppanini, aikuisen miehen... Jotkut nuoret onnistuvatkin, mutta pitäisin yleisesti ottaen kovin nuorena avioitumista riskialttiina juttuna. Eihän nuorena ole mitään tietoa mihin suuntaan kukakin kasvaa ja mitkä asiat tulevat tärkeiksi iän myötä.
Ei vastarakastunut tietenkään voi tietää onko kyseessä ihastuminen vai elinikäinen liitto, eihän kukaan silloin menisi väärän tyypin kanssa naimisiin. Mutta monesti ulkopuoliset näkee, että noi ei sovi ollenkaan yhteen, mutta ovatpahan lääpällään eikä heille mitään siinä tilantessa mahda. Toisilla taas se ihastuminen syvenee rakkauteen. Ei kai tässä kukaan ole tosissaan uskonut että koko aiheessa olisi jokin yksi totuus ja kaava, kunhan ihmiset jakelevat kokemuksiaan ja mielipiteitään.
Keskustelun aloittaja kylläkin lähinnä kyseli että "Miksi menette naimisiin, eihän se kuitenkaan kestä." ja ennustaa että "Mutta katsoppas tilannettasi 5-10 vuoden kuluttua, se oletkin sinä joka haluaa irrota liitosta."
Joillakin keskusteluun osallistujilla on käynyt alunperin säkä ja onvat onnellisia pitkässä avioliitossa, tai ovat oppineet entisistä virheistään ja ovat tehneet kymmenisen vuotta töitä uuden rakkauden eteen. Ei ainakaan kuulosta siltä että haluaisivat lähiaikoina "irrota liitosta".
Mutta tässäkin asiassa on toinen näkökulma: aikuiseksi kasvaminen tarjoaa myös mahdollisuuden hitsautua yhteen tiiviisti. Kasvu voi siis olla myös yhteen kasvamista, vaikka toki niitä "haaroja" tule eriin suuntiinkin - ja pitääkin tulla. Mielestäni kaiken ei tule ollakaan yhtä ja samaa, sillä molemmat tarvitsevat myös omat juttunsa. Sopiva erilaisuus vain täydentää yhteiseloa. "Kasvoimme erilleen" on minusta tekoselitys sille tosiasialle, että ei ole viitsinyt tehdä tarpeeksi työtä parisuhteensa eteen.
Olen itse mennyt 18-vuotiaana naimisiin samanikäisen miehen kanssa ja meille kävi juuri niin, että kasvoimme ja vartuimme yhteen. Keskenkasvuisuudesta johtuen meillä oli alussa ehkä tavallista enemmän ongelmia, mutta ehkäpä juuri siksi meidän liitosta on tullut sellainen mitä se on tänä päivänä? Se mikä ei tapa, vahvistaa...
Minä olen sitä ajatellut jo vuosia (kerran eronnut väkivaltaisesta avioliitosta, nykyisin erittäin hyvä avoliitto)että kyllä ihmisille pitäisi saada jo koulussa oppiaineeksi "kuinka kehitän ihmissuhteitani mm.avioliittoa varten:Kellä meistä on eväitä siihen, että saisi liittonsa kestämään? Mitkä asiat pitää ottaa huomioon nainen vs.mies -välisessä suhteessä? Mikä pitää liiton hehkua yllä? Tällaisesta pitäisi pystyä kehittämään yhdessäpysymisen motivointikursseja tai jotain sellaista. Eihän näitä ihmissuhdekuvioita, itsetuntemusta ja suhteen eväitä ole missään! Jokaisen pitää vaan mennä "mutu" -tunteella eteenpäin!!!! Olisi todella hyvä saada neuvoja, opastusta ja vinkkejä mm.eri ikäkausien muutoksiin, hankaliin tilanteisiin ja niihin sopeutumisiin, keskusteluihin yms.jotka edesauttaisivat suhteen ylläpitämistä ja onnellisuutta.Mutta mistä? Aina kun on varaa parantaa, saada uutta näkemystä ja näkökulmaa asioihin, sen toisenkin kannalta ajateltuna.Näin minä olen pohtinut, mitä olette mieltä? Vaikka olenkin tälläinen RillaRulla, joka HYVIN VOIMAKKAASTI tuo mielipiteensä esille, asuu minussakin pieni, romanttinen tyttö, joka haluaa antaa ja saada rakkautta ja kehittää sitä hyvään ja iloiseen suuntaan!
Jos olet eronnut, olet valinnut väärän puolison itsellesi alunperin. Kukaan ei voi tulla väliin, pilaamaan liittoa, jos molemmat ovat siinä täysillä mukana. En usko siihen, että ihmiset voivat kasvaa erilleen, jos molemmat ovat täysillä mukana. Mutta jos jompikumpi päästää ulkopuolisen huseeraamaan suhteeseen, on se sitten kaveri tai toisen äiti, tai kuningas alkoholi, ongelmia takuulla syntyy.
Jos olet sinkku, etkä koskaan ole ollut naimisissa, sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta kommentoidaksesi meidän muiden onnellisessa parisuhteessa elävien oloja.
Jos vasta suunnittelet liittoa, tuolla asenteella, että eroat 5-10 vuoden päästä, näen ongelmia tielläsi.
Tuolta se kaava vaikuttaa ja silti ihmiset paukkaavat ihastuksesta pinkeinä naimisiin. Niin minäkin olen tehnyt ja uskon meidän rakkautemme kestävän. Mutta mitä ketjun aloittajan rakkauselämään kuullu..?
kyyninen. Avioliitto on kristinuskon kehittämä traditio, jossa jälkeläisille halutaan turvata jonkinlainen turvapaikka. Mutta jos on itselleen rehellinen, niin ei ihmistä ole luotu elämään saman ihmisen kanssa koko elämäänsä. Mietippä rehellisesti asiaa.
Minä olen sitä mieltä, että avioliitto pitäisi kieltää alle 35-vuotiailta. Sen jälkeen alkaa olla juoksut juostu ja elämän tuomaa realismia sen verran, ettei aleta rakennella mitään pilvilinnoja. Avioitua kannattaa vasta sitten kun rauhallinen ja tasainen elämä alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ei ole ihme jos 20-vuotiaana sitoutuneet alkavat "kasvaa erilleen", kun oma kasvu on aivan kesken.
Ei siinä mitään kristinuskoa tarvita, että ihmiset järjestävät prinsessahäitä! Kyllä useimmissa(?) ihmisissä on sisäänrakennettuna turvallisuuden ja jatkuvuuden kaipuu. Avioliiton kuvitellaan takaavan liitolle pidemmän keston, vaikka todellisuus alkaa jo olla 50:50.
Ensin eletään semmonen parikymmentä vuotta ( -5 suunnilleen) äidin ja isän helmoissa, sitte kenties yksin tai kumppanin kans. Ja jossain vaiheessa tulee (jos tulee) se pysyvä kumppani jonka kanssa elää loppu elämä. :)
On se onni kun on jotain pysyvää. :)
Mitä pahaa turvassa on?
Ei mitään pahaa turvassa, mutta kurja kun se on nykyään usein vain näennäistä eli avioliiton merkitys ei ole enää aivan sama kuin ennen. Ihmiset eivät panosta avioliittoon tai luovuttavat liian helposti, jos ei ole koko ajan kivaa.
mennä ja uskoin, että suhteemme kestää. Avioliitto on pitkälti juuri tahdon -asia! Ei se, että vieraat naiset tai miehet kiinnostaa ole mikään este tai ongelma avioliitossa. On jokaisen oma ongelma (useimmiten itsetunnossa) jos vain vieraat saavat itsensä tuntemaan halutuksi tai kauniiksi. Minä tunnen noin aviomiehen kanssa, jonka kanssa olen ollut naimisissa 30 vuotta. Haluan myös viettää vanhuuteni tutun, turvallisen ja rakkaan ihmisen kanssa.
Avioliittoa kuin mitään muutakaan liittoa ei "voi sitoa kettingillä" kiinni tai yhteen. Aika typerää edes ajatella moista. Kyllä hyvässä avioliitossa, jossa on kaksi henkisesti kypsää ihmistä (aikuista) on vapaus olla, tulla ja mennä niin kuin itse haluaa. Mutta avioliitossa haluaakin erilaisia asioita kuin esim. sinkkuna.
Huonot avioliitot ovat asia erikseen; mikään ei ole tympeämpää kuin kuulla valitusta liitosta tai puolisosta mutta kuitenkaan ei olla valmiita parantamaan tai tekemään tilanteelle jotakin.
Avioliitto ja pitkä parisuhde on taitolaji ja kuten nykyisin on huomattu, hyvin harva sen osaa!
Aivan niin, ei ole hyvät ennusteet avioliitolle jos siinä seikkailee kaksi sinkku-tyyppiä. Naimisiin meno otetaan usein liian kevyesti, mennään kun kaikki kaveritkin jo on, sitäpaitsi häät on kivat. Tai sitten tapahtuu se perinteinen väärinkäsitys: toinen on omistautunut paiskimaan töitä avioliiton eteen ja toiselle se on vain sarjamonogamian yksi jakso.
Eiköhän tänä päivänä vallitse vanha käsitys jossa
avioliitto on ikuista rakkautta ja yhdessäoloa.
"Modernin nykyajan" aikana tämä asetelmä ei vaan pidä enää paikkansa, aviolitto ei ole kestävä.
Miten sitten selität sen, että joidenkin avioliitto kestää ja kestää ja tyypit eroavat ja menevät kerta toisensa jälkeen naimisiin? En ymmärrä miten sitä jaksetaan ja kehdataan pitää häät toisensa jälkeen, kun kukaan kutsuvieraistakaan ei enää usko kyseisen henkilön "ikuiseen rakkauteen"? Onko meitä ihmisiä kahta tyyppiä: helposti eroavia ja eroamattomia? Oiken parin löytäviä ja huonoja valintoja kerta toisensa jälkeen tekeviä? Uskon että kodin mallikin vaikuttaa paljon. Tunnen paljon perheitä, joissa vanhemmilla on pitkä liitto ja kaikilla lapsilla myös. Niin myös meidän perheessämme:) Kyse on osittain tahdosta, mutta osittain myös siitä, että jotkut tekevät huonoja valintoja. Esim. muutaman ystävän aviomiehiä pidin alusta lähtien filunkimiehinä, enkä itse olisi ottanut sellaista, vaikka olivatkin komeita ja filmaattisia ja erohan niissä liitoissa sitten tuli:(
Olisi se aivan kamalaa jos kaikki haluaisivat naimisiin! Eiks ole ihan kiva, että se sopii monille, mutta toiset taas mielummin seikkailevat elämänsä läpi villinä ja vapaina. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset edes kaikkia sensaatiolehtiä! millä nekin eläisi ilman viikon salarakas-lööppiä, kun kaikki julkkiksetkin vain olisivat niin ärsyttävän iki-rakastuneita!
Niin ja milläs ne avioeroasianajajat uusperheensä elättäisivät, kun kaikki muut pysyisivät onnellisesti ensirakkautensa kanssa naimisissa! Ja mitäs sitä vihille väen väkisin tukkimaan jos ei kerran usko, toivo ja rakasta. Antakaa onnellisten avioparien riidellä ja rakastaa niinkuin heille sopii ja pysykää itse onnellisina omalla tavallanne ja siteistä vapaina. Ei sitten tarvitse etukäteen pelätä, että pileen kuitenkin menee. Ties vaikka menisikin! Sitäpaitsi vannoutuneita sinkkuja aina tarvitaan esimerkiksi työelässä tekemään ylityötunteja kun perheelliset ei ehdi.
Kannattaisi puhua ennemmin yhdessä asumisesta kuin avioliitosta.
Jos toisen kanssa asuu yhdessä ennen avioliittoa niin eiköhän ne rutiinit ole jo tulleet, ja silti kestää. Eli miten se avioliitto sitä sitten muuttaisi?
Ihan mielenkiinnosta kyselen...
Useimpien suhdetta avioliitto ei kaiketi hetkauta suuntaan eikä toiseen, mutta on niitäkin ihmisiä paljon, joilla avioliitto "pilaa suhteen" ja he varoittelevat tällä palstalla ihmisiä menemästä naimisiin. Taitaa olla tuo yleinen sinkkuelämävillitys, että ei uskalleta vakiintua, kun mielen pohjalla pyörii ajatus mahdollisesta vielä paremmasta partneriehdokkaasta. Paniikki iskee tällaisiin tapauksiin heti, kun pappi on aamenensa sanonut.
Vakiintunut parisuhde on yhdessä asuvillakin. Ei naimisiinmeno vakiinnuta suhdetta lisää.
Jos on YHTÄÄN sellaiset fiilikset, että naimisiin menon takia missaa jotain, tai siis elämä muuttuu tosi kurjaksi, niin ei missään tapauksessa vihille! Silloin kantsii kyllä ottaa ilo irti irtosuhteista ja juhlia niin kauan, että menee ne menohalut jos on mennäkseen. Jotkut ihmiset nyt on sinkkutyyppiä luonteeltaan, toiset perheihmisiä. Pitäiskö täällä palstalla muka asialle löytyä joku kaikille sopiva taikatemppu?
Pääsyy on saada tauditonta reikää säännöllisesti ilman pelkoa taudeista.
Oikeasti en rakasta mutta pidän hänestä kun saan säännöllisesti paneskella ilmaiseksi.
Kuin luin viestin, niin minua huvitti.
En ole naimisissa, mutta uskon vakaasti avioliittoon. Minusta se ON tahdon asia.
Kaikki, jotka naimisiin haluavat ja sitoutuvat, niin toivon, että he löytävät sen kumppanin, joka haluaa samaa. Ja ne, jotka haluavat vaeltaa suhteesta toiseen ja sitoutua vain omien mielihalujensa toteuttamiseen, niin toivon, että tekin löydätte etsimänne.
Jokaisella on olemassa "oikea" ratkaisu oman elämänsä suhteen, eikä se kuulu muille kuin ko. ihmisen läheisille. Netissä on helppo tuomita, arvostella ja neuvoa, kun ei tiedä kaikkea. Olen kasvanut suvussa, jossa onnellisia avioliittoja on vaikka kuinka ja eroja yksi.
En aio kertoa teille satuja siitä, kuinka jokaiselle on olemassa se yksi ja mahtava kumppani, eikä kukaan muu ikinä kiinnosta. Se ei ole totta; ei avoliitto tai avioliitto tee kenestäkään sokeaa muiden ihmisten ulkonäölle ja persoonallisuudelle. Sen sijaan sitoutuminen on valinta, jonka voi tehdä tai jättää tekemättä. Mutta kun sen on tehnyt, niin kannattaa lopettaa se suhde ensin ja vasta sitten rynnätä muiden perään.
Toivon kaikille onnellista elämää, rakkautta ja mielenrauhaa!
Tämä sattui lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa, yhteiskunta oli toisenlainen. Tänään on hääpäivämme , mutta nyt olen yksin. Helppoa ei aina ole ollut, mutta lupaus olla rinnalla niin myötä- kuin vastamäessä on pitänyt siihen saakka kunnes kuolema meidät erotti.
Kyllä on tärkeää luvata olla rinnalla niin hyvinä kuin pahoina päivinä. Alttarilla sitä ei ajatella, että mitä se merkitsee. Mutta jos vakavasti suhtautuu avioliittoon, näkee että ei se hauskuus ole se pointti, vaan ne vaikeudet. Että jaksaa silloinkin kun toinen on muuttunut rasittavaksi - hetkeksi. Leskelle voimia.
Näkökulma kai se on tuokin. Pessimismi vaan paistaa kovasti läpi.. ehkä tuolla asenteella ei kannatakaan mennä naimisiin. Liekö siinä yksi syy, miksei kaikkien avioliitto kestä, jos ajatellaan jo alussa, että mikäli alkaa vähänkin mättämään, erotaan pois?
Olen itse ollut naimisissa 17 vuotta. Elämä on tosin muuttunut alkuaikojen ruusunpunaisesta onnesta tasaisemmaksi, onnen hippusten täyttämäksi arjeksi, välillä nakellutkin pahasti. Mutta mielestäni juuri tässä onkin koko avioliiton idea; myrskyssäkin on paikka joka on ja pysyy ja tuo turvaa - puoliso.
Eipä ole pahimmin vieraat miehet kiinnostaneet. Minulla ei ole erityisemmin tarvetta tuntea itseäni halutuksi tai kauniiksi, paitsi ehkä mieheni silmissä :) En ymmärrä ihmisten itsekeskeisyyttä ja hillitöntä hinkua pyrkiä olemaan muiden mieleen, kaunein, hoikin ja koko ajan esillä. Minä teen asiat itseni ja perheeni vuoksi, muut ajatelkoot sitten mitä lystää...
Enpä vaihtaisi päivääkään pois! Olen mielestäni saanut elämääni jotakin lottovoittoakin suurempaa.
Olen mennyt naimisiin 1991 muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Tavatessamme asuimme niin kaukana toisistamme, ettemme ehtineet asua yhdessä ennen häitä kuin kuukauden. Rahaa ei ollut yhtään, ei myöskään työtä. Mutta rakkautta oli. Riidelty ollaan 10 ekaa vuotta, sitten se jäi vähitellen pois. Nyt ollaan entistäkin rakastuneempia. On töitäkin, ja iso perhe. Raha riittää jokapäiväiseen elämään. Muistuu mieleen vaarini sanat häissämme:" 30-vuotisen sodan alku." Ehkä niin, mutta naimisissa on kiva olla. Ei haluttu avoliittoa, koska haluttiin viestittää kaikille että tarkoitus on tosissaan sitoutua. Välillä on pitänyt pistää sormus hetkeksi kaappiin, mutta kyllä se on sieltä aina haettu takaisin. Tahtomisesta on kysymys, sitähän siinä vihkikaavassakin korostetaan.
NÄIN ETTÄ, JOS LIITOSSA ON LAPSIA UNOHDA OMAT TARPEESI KAHDEKSIKYMMENEKSI VUODEKSI,JOS EI OLE,
NO NIIN VAPAUS KAIKKEEN.YKSI ASIA NÄILTÄ NYKYAJAN "PÖLLÖILTÄ"TUNTUU UNOHTUVAN,ETTÄ SUOMI ON
PARIN KOLMEN KYMMENEN VUODEN PÄÄSTÄ TÄYNNÄ 70V
RUIKUTTAVIA TATUOITUJA SINKKUJA,JOITA KUKAAN EI KÄY KATSOMASSA. ON OSAKKEET MOOTTORIPYÖRÄT AUTOT KESÄMÖKIT JA YKSINÄISYYS. EI MUUTA KUIN
TERVEISIÄ PERSEESTÄ.