Yksin Pietarissa

Kävin ensimmäisen kerran Pietarissa kesällä 1994 miehen ja kahden murkkuikäisen pojan kanssa. Jeltsin oli silloin ollut 3 vuotta Venäjän presidenttinä. Maa oli kaaoksessa: vanha järjestelmä oli murskattu eikä uutta oltu vielä saatu toimimaan. Kansallinen omaisuus oli uusjaossa, jotkut rikastuivat ja muilla ei ollut kylliksi ruokaa. Jonkinlainen apatia vallitsi. Millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Busseissa ei kukaan maksanut matkaansa, emme siis mekään. Kertaakaan ei venäläinen maatuska tullut ojentamaan meitä. Neuvostoaikaan sellainen ei olisi ollut mahdollista. Siis silloin, kun kaupunki oli vielä Leningrad. Toki olin käynyt Leningradissa. Yksi kesä meni laivan keittiössä välillä Helsinki- Leningrad. Rakkaus kaupunkiin syttyi jo silloin.

Viime marraskuussa kävin Pietarissa. Niin lyhyelle matkalle ei kannattaisi lähteä. Kolme yötä perillä mutta vain yksi kokonainen päivä, kun matkoihin menee niin paljon aikaa. Se ainoa päivä meni ryhmän mukana nähtävyyksiä katsellen. Jäi kaipuu siihen oikeaan Pietariin,jonka tavoittaa vain, kun kuljeskelee Nevskillä ja kanavien rantakaduilla ilman aikatauluja. Pakko oli lähteä matkaan vaikka en saanut ketään kaveriksi. Ja vaikka epäröin, uskaltaako Pietarissa liikkua yksistään.

Torstai:
Bussi täyttyi nuorista opiskelijoista mutta oli matkalla muutama varttuneempikin lisäkseni. Oli yhteislaulua ja muuta kivaa, matkanjohtaja teki katsauksen historiaan, näytti entisen rajajoen joka ylitettiin kaksi kertaa, koska se tekee mutkan. Suomen raja on ollut n.30 km Pietarista. Joten kun kaikki tunnelastit jätetään pois, on helppo ymmärtää, miksi venäläiset halusivat siirtää rajan hieman kauemmaksi...

Yhden hengen lisämaksua ei oltu laskutettu, ja olin seikkailumielellä valmis jakamaan huoneen. Mutta kun parilliset olivat saaneet huonekortit, jäljellä oli parikymppinen nuorimies ja minä ja saimme molemmat oman huoneen:DDD. Hotelli Moskovan omistaja on vaihtunut ja huoneita rempataan koko ajan ja hintatasokin noussee pilviin. Joten oli ehkä viimeinen kerta kun sain nauttia näköalasta Neva-joelle. Ikkunalauta oli leveä, siinä olisi voinut istua vaikka kokonaisen vuorokauden ja katsella autojen ja ihmisten taukoamatonta virtaa. Kylppärissä oli kylpyamme...

Matkan hintaan kuului joki- ja kanavaristeily illalla klo 22. Iltavalaistu kaupunki, klassista musiikkia, shampanjaa ja vodkaa, merimiesasuun pukeutuneen matkanjohtajan kertomukset... upeata. Osa väestä jäi tutustumaan yöelämään, muut vietiin hotellille.

Perjantai:
Hotellia vastapäätä on luostari ja sen hautausmaalle on haudattu venäläisiä suurmiehiä ja naisia, mm. Dostojevski. Hautakin löytyi lopulta, mutta sitä ennen kävin hiljentymässä luostarin kirkossa, jossa nunnat myivät tuohuksia ym. ja munkit saivat kunnioittavaa huomiota osakseen astellessaan mustissa kaavuissaan kirkkoon. Ortodoksikirkon tunnelma viehättää minua vaikka en olekaan uskonnollinen ihminen. Uskomatonta, miten voimakkaana uskonnollisuus on säilynyt, vaikka neuvostoaikaan kirkot olivat perunakellareina tai elokuvateattereina tms. käytössä. Ulkona katselin, kun mustakaapuinen munkki soitti kelloja avoimessa kirkontornissa.

Sitten testaamaan, voiko Pietarissa liikkua yksinään. Nevski prospektia eteenpäin ihmisvirran mukana, Moskovan rautatieasemalle kahville, sitten vasemmalle kohti Dostojevskin kotimuseota. Osoitetta minulla ei ollut,mutta kaupungissa on oikein hyvät tienviitat. Itseasiassa museossa ei ollut paljon nähtävää, talon nurkasta mentiin muutama askel alaspäin,ilman opastusta näin vain vanhoja venäläisiä huonekaluja ja käsikrjoituksia ja valokuvia. Paljon melenkiintoisempaa oli kaikki se, mitä näin etsiessäni museota: kauppahalli, siis ruokasellainen, mummelit myymässä oman puutarhan kevätkukkia ja suolasieniä hallin ulkopuolella, pari kerjäläisen näköistäkin; kirkko toisessa kerroksessa; maatuskat jotka ovat palanneet katkuvaan ja jotka pyytämättä opastivat oikealle ovelle kun näkivät epäröivän ilmeeni ja nostivat moraalisen sormen pystyyn kun tein jotakin ei-hyväksyttyä. Ei kyllä tullut mieleenkään pelätä. Paitsi tietenkin kadunylityksiä. Vihreä valo tai suojatien merkki eivät takaa mitään, sukkelat jalat saa olla että pääsee autojen alta pois. Mutta tamperelaiselle se on tuttua, ihan kuin olisi ylittänyt Hämeenkatua:autoilijaan pitää saada katsekontakti ennenkuin uskaltaa mennä suojatielle.

Illalla oli venäläinen illallinen: alkusalaatti, keitto, pääruoka, jälkiruoka, kahvi, leipää ja vodkaa. Ei mitään gurmeeta, mutta maljoja nosteltiin ja tunnelma oli katossa. Ja venäläistä kansanmusiikkia ruokalajien välillä, yleisö vedettiin mukaan ohjelmanumeroihin. Kyllä oli hauskaa. Illanvieton piti kestää 2 tuntia, mutta olimme hotellilla yhden aikaan yöllä. Matkan varrella vietiin nuoriso yökerhoon, olikohan se Revolusion.

Lauantai:
Hyppäsin aamiaisen jälkeen bussiin tai johdinautohan se oli. Kuskille ei päässyt maksamaan joten istuin alas ja arvelin,että meininki ei ole muuttunut ja maksaa ei tarvitse. Mutta sitten tuli rahastaja joka tosin ei minulta pyytänyt maksua mutta menin itse sitä tarjoamaan. 17 ruplaa eli saman kuin metrossa.Metroon en yksin ja kielitaidottomana uskaltautunut. Bussista näkee missä mennään. Ajelin Nevskin toiseen päähän ja ajattelin kävellä takaisinpäin, Nevskihän on 5 km pitkä. Lähdin seurailemaan kanavien rantoja, kävin ihailemassa Verikirkkoa ulkoapäin joka puolelta mutta sisälle en mennyt.Eipä niistä saa ilman opastusta paljoa irti. Tienviitoista huomasin,että Puschkinin museo oli lähellä ja kävinpä katsastamassa sen. Olin outo ilmiö siellä kun kaikki muut olivat ryhmien mukana. Maatuskat pakottivat minut ottamaan mankan ja korvakuulokkeet vaikka en ymmärrä niin hyvin englantia että olisin hyötynyt siitä mitään. Mankan vuokra oli 100 ruplaa mutta ei ollut mitään keinoa kieltäytyä. Maatuska laittoi kuulokkeet määrätietoisesti korvilleni ja antoi käyttöohjeet ja kysyi lopuksi: "duu juu ändöständ", johon vastasin rehellisesti "nou" ja takanani seissyt nuorisoryhmä hörähti nauramaan. Loput pidänkin omana tietonani...mutta ihan mukava todeta, että maatuskaenergia on taas voimissaan.

Piti mennä Sadovaja- kadulle katsomaan Rikoksen ja rangaistuksen tapahtumapaikkoja ja olin ihan niillä kulmilla mutta en vaan löytänyt. Ja siinä vaiheessa jalat olivat jo soosia ja piti vielä kävellä hotellille joten suuntasin Nevskille ja kuljin virran mukana. Aikani käveltyäni huomasin että edessä oli palatsiaukion rakennksia. Oikea katu mutta väärä suunta:((( Nevskillä on nykyään kielletty julkijuopottelu ja humalainen päätyy matalalla kynnyksellä pahnoille. Oluttakaan ei saa enää naukkailla kulkiessaan. Muutaman näin, joilla oli oluttölkki kädessään, mutta vain yhden humalaisen. Nevski on palatsiaukiolta Moskovan asemalle asti hyvin länsimaalainen kaupunki, pitkäsäärisiä venäläiskaunottaria riittää. Loppumatka hotellille on enemmän vanha Nevskin kaltainen, maatuskoita riittää. Kaupoissa riittää ostettavaa, ihania vaatteita, kenkiä, laukkuja. Hintataso on kova, joten luottorjan on syytä olla korkea jos innostuu ostamaan.

Itse poikkesin vain pienessä ruokakaupassa, ostin gruusialaista leipää, maukasta kokolihamakkaraa jossa oli silavanpalasia, ja olutta.Siinä oli sen päivän ateriani. Eikä mikään ole koskaan maistunut niin hyvälle.

Illalla oli kuljetus Banjaan, paikalliseen yleiseen saunaan. Siis ei täyden palvelun saunaan, joihin kunniallisilla naisilla ei ole mitään asiaa. Aika eksoottinen kokemus... kaksi seurueemme nuorta naista totesi sisälle päästyään että ei saunotutakaan. Mutta me muut kyllä innostuimme asiasta. Sauna lämpesi kaksimetrisillä kouvuhaloilla joita oli kasa kiukaan vieressä. Löyly oli todella kosteaa. Saunottaja kävi avaamassa luukun ja heitti löylyä. Lauteet olivat täynnä paikallisia saunojia, myssyt tai liinat hiusten suojana, kaikilla vihdat. Koivun lehtiä oli kaikkialla. Osa naisista oli peittänyt itsensä turpeella, osalla oli kasvoilla harmaa savinaamio. Naisten puolella ei ollut kylmävesiallasta vaan katon rajassa roikkui saavi, joka narusta vetämällä kallistui ja antoi kylmän kylvyn. Pesua varten oli suuret vadit ja muutama suihkukin oli. Ja sitten välillä ja lopuksi istuskeltiin pukusalissa, osa oli oikein pitkällään.Kaikesta näki, että sauna oli viikon kohokohta. jamikä ihana olo siitä tulikaan! Ja kun kaikki kerääntyivät saunan jälkeen kahvilan puolelle, jossa olut maksoi 30 ruplaa eli alle euron, niin iloinen puheensorina täytti pian paikan. Ja matkanjohtajan piti olla tiukkana että sai meidät valumaan takaisin bussiin. Ja nuoriso sopi lähtöä yökerhoon. Meikä meni lakanoiden väliin seurailemaan ikkunan läpi menoa Nevan silloilla.

Sunnuntai:
Lähtö Suomeen klo 11. Minä menin jo hyvissä ajoin, mummomatkojen tyyliin, matkalaukkuneni hotellin aulaan. Mummomatkoilla kaikki istuvat bussissa viimeistään varttia vaille. Jos joku tulee minuutinkin myöhässä, hän saa vähintäänkin tuomitsevia katseita osakseen. Mutta nuorilla on kaikki toisin...viittä vaille 11 alkoi väkeä valua. Bussia ei näkynyt. Matkanjohtaja alkoi soitella, ilmoitti sitten, että bussissa on sähkövika ja varabussi tulee tunnin päästä. No joo, jossain vaiheessa venäläismies kävi aulassa avaimia heilutellen ja sanoi että viisi minuuttia. No, niitä viisiä minuutteja tuli sitten aika monta, ihan vitsiksi asti. Lopulta päästiin lähtemään. Poikettiin lähiön uudessa supermarketssa tuliaisostoksilla. Oli muuten hieno ja mahtava kauppa. Paikalliset asukkaat ostivat kärryt täyteen,ihmetellä täytyy, miten heillä on niin paljon rahaa käytössä. No, saihan siellä Suomen hinnoissa tupakkakartongin hinnalla ne tupakat, 2 pulloa parasta paikallista konjakkia,suklaata, olutta, sitä ihanaa makkaraa ja gruusialaista leipää. Vaikka oltiin myöhässä niin väki halusi poiketa ohjelman mukaisesti Kronstadtissa, linnakekaupungissa, jonne ei aikaisemmin ole päässyt lainkaan käymään. Se on Pietari Suuren rakennuttama niinkuin Pietarikin. Mielenkiintoista, mutta enpä jaksa enää kertoa tarkemmin. Kannattaa käydä!

No, kotimatka sujui rattoisasti. Matkankohtaja tarjosi juomaa viivästymisen lohdutukseksi ja kertoi hauskoja matkakokemuksia. Ja sana oli vapaa muutenkin. Viipurin ohikulkutiellä poikkesimme huoltoasemalle tankkaamaan ja vaihdoimme taas bussia kun iskunvaimentimet olivat lopussa. No, nyt bussi tuli sovitusti. Ja oli siinä huoltiksella suomalainenkin bussi konehuone auki ja kuski huuli pyöreenä...

Oli kiva reissu. Yksin matkustamisessa on puolensa. Mitään pelättävää ei Pietarissa päiväsaikaan ole. Suurin haaste oli omien korvien välissä: kestänkö ysinäisyyden vai tuppaudunko toisten seuraan. Kerran jollakin matkalla eräs yksinäinen teki niin ja alkoi määräillä minne menemme ja milloin. Sitä varoessa olin ehkä turhankin varovainen konktaktin ottamisessa. Mutta mukavaa matkaseuraa olivat nämä nuoret ja varttuneetkin. Joten kiitoksia vaan, jos satutte tämän lukemaan:DDD