jätin poikaystäväni kaksi vuotta sitten, rakastaessani häntä edelleen. Olimme olleet on-off-suhteessa kolme vuotta hänen tehtyään minulle ilkeästi suht alkuvaiheessa. Myöhemmin hän kosi monesti ja oli oikein ihana kaikin puolin, mitä nyt jonkinlainen irrationaalisuus ja hölmöys ärsyttivät. Mutta pointti on että ajattelen häntä edelleen koko ajan, ja aamulla herätessä hän on ensimmäisenä mielessä. Olin suhteemme aikana monesti melko depressiivinen aamuisin, ja muutenkin yleensä vihainen hänelle, ja erottuammekin suhtauduin häneen hyvin aggressiivisesti - en ollut käsitellyt kaikkia vihantunteita vaan padonnut ne suhteen aikana sisälleni hiljaa. Välillä itken iltaisin melkein hysteerisesti ja ajattelen vuorottain miten sydämeni on särjetty ja elämäni tyhjää, miten menetin jonkun jonka kanssa yhteys oli niin täydellinen ja syvä, ja toisaalta sitä, miten hän voi tehdä niin ilkeästi. Olen alkanut polttamaan sillä en kestä jatkuvasti esille tulevia muistoja ja pakahduttavia tunteita. Tämä on aivan kauheaa, rakastan häntä edelleen varmaan melkein yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutten silti voisi jatkaa hänen kanssaan missää nimessä. Mitä jos en koskaan löydä rauhaa hänen muistoltaan? Jos en enää tunne tarpeeksi vahvasti ketään toista kohtaan voidakseni jättää hänet taakseni? Aika traagiselta vaikuttaa ainakin tällä hetkellä.
kaksi vuotta jo mennyt
eikä vieläkään valoa
51332
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kun aika huonosti hänen tekemänsä ilkeys tuosta käy ilmi...jospa löydettäs syy tuohon kaihoosi,kun tarkennat.
no hohhoijaa, mitä sä siellä dramatisoit asioita.. Teet elämääs dramatiikka jostain ukosta, missä sitä ei oikeesti löytys tikulla kaivamallakaan. Kyllä tuo sun traaginen vuodatus on tragikoomista lähinnä. Olet nolo.
mitä itse olet kokenut ja tiedät? Oletko itse koskaan traumatisoitunut pahasti? Oletko niin viisas että voit katsoa muihin alentuvasti? Hohhoijaa kaltaisillesi itseensäkeskittyville kusipäille. Jos olet itse jäänyt elämässä osattomaksi jostain isommasta tunteesta ja haluat pilkata muita sen kokemisesta niin kukahan mahtaa olla nolo?
Tarpeeks tiedän ja joo, jos mä alkasin traumatisoitua joka lirkuttelevasta herjaa heittävästä äijänketaleesta, niin muutako täs elämässä enää ois kuin traumaa? Kerroppa se, mitä iloa sulle tuottaa tuo itsesäälissä rypeminen, tuleeko mies takaisin vai? Todennäköisesti naureskelee sulle ja huiputtaa jo seuraavaa. Onko sen arvoista sulle? Mulle ei. Ja sun mielestä pitäis keskittyä miehiin, jotka ei ole selkärankaisia kunnon miehiä, itseensä siis ei sais keskittyä vai, vaikka äijät tekis mitä, näinkö on hyvä? Sulle ei siitä kuule kiitosta tule satamaan. Mä olen jäänyt pois paitsi ainakin älyttömästä ja turhasta itsesäälissä rypemisestä. Tilalle oon saanut itsearvostusta ja järkeä niihin asioihin, että pystyy katsoon asioita mittasuhteista. Ja jos sä et osaa arvostaa itseesi ilman jotain miestä, niin se on tietty sun oma valinta. Noloa on se, ettei anna itselleen ja muille mahdollisuutta, itse kaventaa oman elämänsä tuollaisen jutun ympärille. Et taida silti olla ensimmäinen nainen tässä maailmassa, jota äijät kusettaa, mut ota ryhtiliike ja eti kunnon mies. Uus saa vanhat viimeistään näyttämään silti itseltään, mitä ne onkin.
ei ole mukava kun joku pettää saat numeroni 0408536125