Purkaudun tänne koska en aina viitsi miehellenikään/ystäville valittaa.
Tyypillinen tarina: olen äitini nuorempi tytär ja vanhempani erosivat kun minä olin 4 ja sisareni 6. Vanhempieni avioero jatkuu edelleen 25 vuoden jälkeenkin ja kivapa siinä on olla edelleen välissä. Äiti selittää kuinka he erosivat koska isäni oli oikea mammanpoika eikä tehnyt muuta kuin joi ja runkkasi päivästä toiseen, isäni mielestä äitini oli päästänsä sekaisin ja mahdoton elinkumppani. Ei auta, vaikka kuinka sanoisi ettei kiinnosta, on ollutta ja mennyttä.
Molemmat ovat kylläkin oikeassa. Isäni on aika nahjus ja alkoholisti, äitini päästään sekaisin. Voi vaan kuvitella kuinka sairaita vanhempia, koska minulle sanottiin jo nelivuotiaana että olen porukan täyspäisin.
No, vanhemmat erosivat ja isäni meni uusiin naimisiin. Meidät määrättiin äidille. Siitä eteenpäin he tekivät toisilleen kiusaa meidän kauttamme ja joka toinen viikonloppu oli yhtä helvettiä. Matkustimme isän ja äitipuolen luokse, vain katsellaksemme sitä kuinka isämme oli räkäkännissä ja äitipuoli ei ollut ollut tekemisissä lasten kanssa, joten meidän piti istua hiljaa tai tehdä kotitöitä, leluja/muuta ajan vietettä ei ollut. Äitipuolelle tuli onneksi pikkuhiljaa 10 vuoden yhteiselon jälkeen omien lasten myötä käsitystä siitä, kuinka lasten kanssa ollaan, mutta se ei paljon auta 16-vuotiasta. Äitipuolen äiti asuu samassa taloudessa heidän kanssaan, eikä ole koskaan antanut unohtaa, että olemme hänen mielestään huonompaa sakkia sisareni kanssa (näin ei ole!) ja että olemme hänen tyttärensä avioliiton vaikeuden syy ja virhetekijöitä. Äitipuoleni kyllä tiesi että isälläni on lapsia alkaessaan seurustelemaan hänen kanssaan ja hänen "avio-onnensa" rakentuu sen päälle, että pienten lasten perhe hajosi. Isäni viitsii vielä väittää kuinka hän on ollut hyvä isä koska haki meidät joka toinen viikonloppu luokseen. Repi kavereiden luota katsomaan kun ryyppää ja kuuntelemaan vittuilua? Isäni on monesti lyönyt minua ollessani pieni (kun en pystynyt laittamaan vastaan) ja kerrankin harppoi pitkin keittiötä huutaen: "Missä on naru? Minä menen ja hirtän itseni!". Olin silloin 8. Että sellaista onnea siellä.
Äitini taas on kova pitämään kulisseja yllä. Jos erehdyin sanomaan jotain vähänkään negatiivista perheestäni, niin siitä seurasi huutoa ja haukkumista kuinka olen "oman pesän likaaja". Kaupungilla piti kulkea suu hymyssä ja tervehtiä kaikkia vanhempia vastaan tulijoita olivat he tuttuja tai ei. Piti olla joka suhteessa hillitty ja hallittu. Jos ei ollut, niin sitten saman tien kotiin ja remmiä. Murrosikäisenä meillä oli yksi paha riita, minkä seurauksena paiskasin vessan peilikaapin oven kiinni niin, että kaapin sisäpuolelle tuli särö. Lähdin kaverini luokse jäähdyttelemään ja tullessani kotiin, minua ei päästetty sisälle "hajoittamaan paikkoja" ja äitini sanoi ettei se enää ole kotini. Lähdin takaisin kaverini luokse vain päälläni olevat vaatteet mukanani. Myöhemmin illalla äitini soitteli kaverilleni että nyt on tultava kotiin koska sisareni haluaa niin ja äitini ei halua että ihmiset alkavat puhumaan.
Sen jälkeen meille varattiin aika psykiatrilta, koska minä olin niin mahdoton!!! Psykiatrilla kävimme tietenkin Helsingissä, ettei vaan kukaan kotona tiedä meillä olevan ongelmia. Psykiatri oli puolellani ja oli todella helpottavaa edes puhua asioista. Äitini mielestä psykiatri oli puoskari joka ei tiennyt mistään mitään, eikä edes halunnut kuunnella mitä tämä yritti ehdottaa. Kyseinen ihminen on kylläkin suomen parhaimpiin tunnustettu, nyt jo eläkkeellä.
Äitini on varakas nainen ja antoi kaiken tavaran mitä halusin, kunhan vain tein niin kuin käskettiin, kyselemättä. Menin lukioon, koska eihän hänen lapsensa voi mennä muualle, mutta se ei kiinnostanut. Ilmoitin lukion toisella luokalla eräänä tammikuisena perjantaina iltapäivällä etten enää mene maanantaina sinne kouluun, vaan etsin töitä ja mietin kevään mitä haluan tehdä. Maanantaina kuitenkin äitini vei minut toiselle paikkakunnalle opistoon "korottamaan" peruskoulun arvosanojani. Siinä ei paljoa vastaan sanominen auttanut. Olin jonkin aikaa opistolla katselemassa kun aikuiset ihmiset opettelivat englannin tunnilla esittelemään itsensä (todella mielenkiintoista lukion englantiin verrattuna), kunnes en mennyt enää tunneille. Punkkasin asuntolassa tai kotikaupungissa kaverin huoneessa nukkuen yöt nojatuolissa.
Isäni luona oli silti käytävä. Sisareni oli lopettanut siellä käymisen, mutta minut pakotettiin. Äiti sanoi, että siskosi on nyt yläasteella ja ei nyt ehdi. Kun itse olin yläasteella niin siskoni oli lukiossa eikä sen vuoksi ehtinyt. Kun olin lukiossa niin siskoni oli opiskelemassa eikä sen vuoksi ehtinyt ja niin edelleen. Pari vuotta sitten kysyin miksi minä jouduin aina menemään. Siihen äitini vastasi että saisi olla rauhassa kun isäni ei soittele ja kysy miksei lapset käy ja koska olen vahvempi, siskoni ei kestäisi sitä helvettiä. Sehän oikeuttaakin kaiken...
Muutin sitten omilleni opiskelemaan lähikaupunkiin ja kävin silloin tällöin kotona tapaamassa kavereita. Kerran soitin äidin kännykkään ja kysyin sopisiko viikonloppuna tulla käymään. Ei sopinut. Kysyin syytä ja äitini kertoi muuttaneensa pois. Olin edeltävänä viikonloppuna ollut kotona käymässä ja sanallakaan ei sanottu tai missään ei näkynyt merkkiäkään siitä että maanantaina muutetaan. Kaikkein parasta oli se, kun kysyin miksei siitä ollut puhetta, niin äitini sanoi, ettei kertonut, etten olisi kertonut siitä isälleni. Erosta oli silloin kulunut 16 vuotta, asuivat ja asuvat aivan eri kaupungeissa, eivätkä ole tekemisissä keskenään.
Äidilläni ei ole juurikaan tuttuja, puhumattakaan harrastuksista. Jos ei sitten pessimismiä ja vainoharhaisuutta lasketa harrastukseksi. Koskaan hänessä ei ole mitään vikaa, vaan kaikki johtuu siitä, että aivan kaikki haluavat vaikeuttaa hänen elämäänsä ja kaikki menee vikaan. Olen muuttanut muutama vuosi sitten takaisin kotikaupunkiini ja jos kerron jotakin negatiivista tapahtuneen, niin kaikki johtuu siitä, koska olen hänen tyttärensä ja kaikki täällä vihaavat ja haluavat hänelle pahaa sen myötä minulle. Jos onnistun jossain, niin se on ollut tuuria ja tulee vielä epäonnistumaan.
Sisareni kanssa olen koettanut keskustella siitä, kuinka hän on kokenut/kokee elämän vanhempiemme kanssa, mutta ei siitä mitään tule. Hän on aika lailla samanlainen kuin äitimme. Ja kulkee tämän nuorassa. Harmittaa sisareni miehen puolesta, että siskostani tulee yhä enemmän näitä piirteitä esiin. Siskoni hallitsee häntä ja kertoo mistä saa puhua ja mistä ei. Yleensä mistään ei kerrota eikä mistään puhuta ja herra paratkoon, mitään heiltä ei saa kysyä. Ja jos erehtyy kysymään vaikka siskon miehen veljen kuulumisia, esim. Mitä tykkäävät uudesta talostaan (tunnemme kyseiset ihmiset, käydään välillä kyläilemässä puolin ja toisin n. kuukauden välein) niin sisareni sanoo: "Kysy niiltä. Hei hei." ja luuri kiinni. Äitini myös tukee sisartani täysin. Ei suostunut takaamaan asuntolainaamme, mutta siskon lainan takasi ja muutenkin avustaa sisartani rahallisesti, vaikka siskoni tienaa vuodessa tuplasti sen mitä minä.
Asumme mieheni kanssa omassa talossa ja joulun alla jäin työttömäksi. Ajattelin silloin että teen viisaasti ja sovin äitini kanssa verottomasta 200 euron lainasta, mitä voin hädän tullen pyytää. Mitään en ole pyytänyt sen jälkeen kun muutin omilleni, koska mitään en ole saanut sen jälkeen kun en ollut naruista vedettävissä. Syntymäpäivänä ja jouluisin saan mairean hymyn saattelemana äidiltäni kirjekuoren, missä on 15 euroa, jolla voin "ostaa ihan mitä kivaa vaan" haluan. Kuukauden kuluttua siitä kun jäin työttömäksi, olin raskaana ja helmikuussa kysyin äidiltäni sen 200 euron sovitun lainan perään, että voisin käydä hammaslääkärissä että olisi sitten hampaat kunnossa. Ei työttömällä asuntolainaisella ole rahaa noin vaan hammaslääkäriin, edes julkiselle. Pyytäessäni rahaa, äitini sanoi että mitä oikein luulen ja ettei rahaa tule. Isältäni on turha edes kysyä, rahaa ei ole ja jos on, niin se menee "uudelle perheelle". Appivanhemmilta en edes kehtaa kysyä.
Sukulaiseni eivät edes tiedä raskaudestani, mutta kohta on jo pakko kertoa, koska lapsi syntyy elokuun lopulla ja alkaa jo näkyä vaikka käyttäisi kuinka löysiä vaatteita. Isäni luultavasti on riemuissaan ja sitä mieltä että lapsi on tehty sen vuoksi, koska hän tykkää(!!) lapsista, äitipuolen ja hänen äidin mielestä kyseessä luultavasti on vahinko (ei ole), sisareni mielestä se on tehty hänen kiusakseen koska on "niin astmaattinen" ettei voi itse tehdä ja en edes viitsi ajatella mitä äitini siitä on mieltä.
Me, kaverit ja miehen vanhemmat olemme kylläkin onnesta soikeina ja odotetaan innolla lapsen näkemistä. V-mäistä tässä on se, että sukulaiseni haluavat varmasti lasta luokseen hoitoon, mutta millä sanot etten halua että lapsi saa niskaansa samaa tavaraa mitä itse olen saanut. Päivääkään se ei tule viettämään vanhempieni tai isosiskoni kanssa ilman että jompi kumpi meistä ei olisi paikalla. Mieluiten tekisi mieli ottaa ero sukuun, mutta en voi, koska lapsella on kuitenkin oikeus tavata isovanhempiansa ja tätiään. Itse en heitä jaksaisi. Kaiken lisäksi tässä tarvitsisi alkaa hoitamaan isän suvun mielestä mummuani, koska oeln työtön ja asun samassa kaupungissa. Kun he eivät vielä tiedä raskaudesta, niin he syyllistävät hoitamaan. Antavat ymmärtää, että olen laiska ja kunniaton ihminen kun en hoida mummun asioita ja istu seuraneitinä palvelemassa 24h. Isäni sisko on hoitanut aiemmin mummun asioita (asuu 15km päässä), mutta nyt on kyllästynyt eikä enää kiinnosta. Vanhainkoti ei kuitenkaan tule kysymykseenkään. Siispä hoidan nyt mummua sen lisäksi, että hoidan omaa kotia pihaa suvun mökkiä olen raskaana. Jipii.
Lapsen saanti ei pelota, vaan on mahdollisuus siihen mitä en itse ole vielä koskaan saanut: normaali ja ehjä perhe. Olen pahoillani lapsemme puolesta siitä, että hänelle tulee rasitteeksi isäni suvun alkoholismi ja äitini suvusta mielenvikaisuus (skitsoja ym. löytyy vaikka muille jakaa). Se mikä pelottaa on se, että huomaamattani muutun kasvatuksen suhteen äidikseni/isäkseni. Toivottavasti en.
Vähäsen helpotti kun purkaantui. Olen oikeasti kateellinen niille ihmisille, joilla on ehjä ja suht koht normaali perhe. Toivottavasti minullakin joskus.
Tyypillinen tarina: olen äitini nuorempi tytär ja vanhempani erosivat kun minä olin 4 ja sisareni 6. Vanhempieni avioero jatkuu edelleen 25 vuoden jälkeenkin ja kivapa siinä on olla edelleen välissä. Äiti selittää kuinka he erosivat koska isäni oli oikea mammanpoika eikä tehnyt muuta kuin joi ja runkkasi päivästä toiseen, isäni mielestä äitini oli päästänsä sekaisin ja mahdoton elinkumppani. Ei auta, vaikka kuinka sanoisi ettei kiinnosta, on ollutta ja mennyttä.
Molemmat ovat kylläkin oikeassa. Isäni on aika nahjus ja alkoholisti, äitini päästään sekaisin. Voi vaan kuvitella kuinka sairaita vanhempia, koska minulle sanottiin jo nelivuotiaana että olen porukan täyspäisin.
No, vanhemmat erosivat ja isäni meni uusiin naimisiin. Meidät määrättiin äidille. Siitä eteenpäin he tekivät toisilleen kiusaa meidän kauttamme ja joka toinen viikonloppu oli yhtä helvettiä. Matkustimme isän ja äitipuolen luokse, vain katsellaksemme sitä kuinka isämme oli räkäkännissä ja äitipuoli ei ollut ollut tekemisissä lasten kanssa, joten meidän piti istua hiljaa tai tehdä kotitöitä, leluja/muuta ajan vietettä ei ollut. Äitipuolelle tuli onneksi pikkuhiljaa 10 vuoden yhteiselon jälkeen omien lasten myötä käsitystä siitä, kuinka lasten kanssa ollaan, mutta se ei paljon auta 16-vuotiasta. Äitipuolen äiti asuu samassa taloudessa heidän kanssaan, eikä ole koskaan antanut unohtaa, että olemme hänen mielestään huonompaa sakkia sisareni kanssa (näin ei ole!) ja että olemme hänen tyttärensä avioliiton vaikeuden syy ja virhetekijöitä. Äitipuoleni kyllä tiesi että isälläni on lapsia alkaessaan seurustelemaan hänen kanssaan ja hänen "avio-onnensa" rakentuu sen päälle, että pienten lasten perhe hajosi. Isäni viitsii vielä väittää kuinka hän on ollut hyvä isä koska haki meidät joka toinen viikonloppu luokseen. Repi kavereiden luota katsomaan kun ryyppää ja kuuntelemaan vittuilua? Isäni on monesti lyönyt minua ollessani pieni (kun en pystynyt laittamaan vastaan) ja kerrankin harppoi pitkin keittiötä huutaen: "Missä on naru? Minä menen ja hirtän itseni!". Olin silloin 8. Että sellaista onnea siellä.
Äitini taas on kova pitämään kulisseja yllä. Jos erehdyin sanomaan jotain vähänkään negatiivista perheestäni, niin siitä seurasi huutoa ja haukkumista kuinka olen "oman pesän likaaja". Kaupungilla piti kulkea suu hymyssä ja tervehtiä kaikkia vanhempia vastaan tulijoita olivat he tuttuja tai ei. Piti olla joka suhteessa hillitty ja hallittu. Jos ei ollut, niin sitten saman tien kotiin ja remmiä. Murrosikäisenä meillä oli yksi paha riita, minkä seurauksena paiskasin vessan peilikaapin oven kiinni niin, että kaapin sisäpuolelle tuli särö. Lähdin kaverini luokse jäähdyttelemään ja tullessani kotiin, minua ei päästetty sisälle "hajoittamaan paikkoja" ja äitini sanoi ettei se enää ole kotini. Lähdin takaisin kaverini luokse vain päälläni olevat vaatteet mukanani. Myöhemmin illalla äitini soitteli kaverilleni että nyt on tultava kotiin koska sisareni haluaa niin ja äitini ei halua että ihmiset alkavat puhumaan.
Sen jälkeen meille varattiin aika psykiatrilta, koska minä olin niin mahdoton!!! Psykiatrilla kävimme tietenkin Helsingissä, ettei vaan kukaan kotona tiedä meillä olevan ongelmia. Psykiatri oli puolellani ja oli todella helpottavaa edes puhua asioista. Äitini mielestä psykiatri oli puoskari joka ei tiennyt mistään mitään, eikä edes halunnut kuunnella mitä tämä yritti ehdottaa. Kyseinen ihminen on kylläkin suomen parhaimpiin tunnustettu, nyt jo eläkkeellä.
Äitini on varakas nainen ja antoi kaiken tavaran mitä halusin, kunhan vain tein niin kuin käskettiin, kyselemättä. Menin lukioon, koska eihän hänen lapsensa voi mennä muualle, mutta se ei kiinnostanut. Ilmoitin lukion toisella luokalla eräänä tammikuisena perjantaina iltapäivällä etten enää mene maanantaina sinne kouluun, vaan etsin töitä ja mietin kevään mitä haluan tehdä. Maanantaina kuitenkin äitini vei minut toiselle paikkakunnalle opistoon "korottamaan" peruskoulun arvosanojani. Siinä ei paljoa vastaan sanominen auttanut. Olin jonkin aikaa opistolla katselemassa kun aikuiset ihmiset opettelivat englannin tunnilla esittelemään itsensä (todella mielenkiintoista lukion englantiin verrattuna), kunnes en mennyt enää tunneille. Punkkasin asuntolassa tai kotikaupungissa kaverin huoneessa nukkuen yöt nojatuolissa.
Isäni luona oli silti käytävä. Sisareni oli lopettanut siellä käymisen, mutta minut pakotettiin. Äiti sanoi, että siskosi on nyt yläasteella ja ei nyt ehdi. Kun itse olin yläasteella niin siskoni oli lukiossa eikä sen vuoksi ehtinyt. Kun olin lukiossa niin siskoni oli opiskelemassa eikä sen vuoksi ehtinyt ja niin edelleen. Pari vuotta sitten kysyin miksi minä jouduin aina menemään. Siihen äitini vastasi että saisi olla rauhassa kun isäni ei soittele ja kysy miksei lapset käy ja koska olen vahvempi, siskoni ei kestäisi sitä helvettiä. Sehän oikeuttaakin kaiken...
Muutin sitten omilleni opiskelemaan lähikaupunkiin ja kävin silloin tällöin kotona tapaamassa kavereita. Kerran soitin äidin kännykkään ja kysyin sopisiko viikonloppuna tulla käymään. Ei sopinut. Kysyin syytä ja äitini kertoi muuttaneensa pois. Olin edeltävänä viikonloppuna ollut kotona käymässä ja sanallakaan ei sanottu tai missään ei näkynyt merkkiäkään siitä että maanantaina muutetaan. Kaikkein parasta oli se, kun kysyin miksei siitä ollut puhetta, niin äitini sanoi, ettei kertonut, etten olisi kertonut siitä isälleni. Erosta oli silloin kulunut 16 vuotta, asuivat ja asuvat aivan eri kaupungeissa, eivätkä ole tekemisissä keskenään.
Äidilläni ei ole juurikaan tuttuja, puhumattakaan harrastuksista. Jos ei sitten pessimismiä ja vainoharhaisuutta lasketa harrastukseksi. Koskaan hänessä ei ole mitään vikaa, vaan kaikki johtuu siitä, että aivan kaikki haluavat vaikeuttaa hänen elämäänsä ja kaikki menee vikaan. Olen muuttanut muutama vuosi sitten takaisin kotikaupunkiini ja jos kerron jotakin negatiivista tapahtuneen, niin kaikki johtuu siitä, koska olen hänen tyttärensä ja kaikki täällä vihaavat ja haluavat hänelle pahaa sen myötä minulle. Jos onnistun jossain, niin se on ollut tuuria ja tulee vielä epäonnistumaan.
Sisareni kanssa olen koettanut keskustella siitä, kuinka hän on kokenut/kokee elämän vanhempiemme kanssa, mutta ei siitä mitään tule. Hän on aika lailla samanlainen kuin äitimme. Ja kulkee tämän nuorassa. Harmittaa sisareni miehen puolesta, että siskostani tulee yhä enemmän näitä piirteitä esiin. Siskoni hallitsee häntä ja kertoo mistä saa puhua ja mistä ei. Yleensä mistään ei kerrota eikä mistään puhuta ja herra paratkoon, mitään heiltä ei saa kysyä. Ja jos erehtyy kysymään vaikka siskon miehen veljen kuulumisia, esim. Mitä tykkäävät uudesta talostaan (tunnemme kyseiset ihmiset, käydään välillä kyläilemässä puolin ja toisin n. kuukauden välein) niin sisareni sanoo: "Kysy niiltä. Hei hei." ja luuri kiinni. Äitini myös tukee sisartani täysin. Ei suostunut takaamaan asuntolainaamme, mutta siskon lainan takasi ja muutenkin avustaa sisartani rahallisesti, vaikka siskoni tienaa vuodessa tuplasti sen mitä minä.
Asumme mieheni kanssa omassa talossa ja joulun alla jäin työttömäksi. Ajattelin silloin että teen viisaasti ja sovin äitini kanssa verottomasta 200 euron lainasta, mitä voin hädän tullen pyytää. Mitään en ole pyytänyt sen jälkeen kun muutin omilleni, koska mitään en ole saanut sen jälkeen kun en ollut naruista vedettävissä. Syntymäpäivänä ja jouluisin saan mairean hymyn saattelemana äidiltäni kirjekuoren, missä on 15 euroa, jolla voin "ostaa ihan mitä kivaa vaan" haluan. Kuukauden kuluttua siitä kun jäin työttömäksi, olin raskaana ja helmikuussa kysyin äidiltäni sen 200 euron sovitun lainan perään, että voisin käydä hammaslääkärissä että olisi sitten hampaat kunnossa. Ei työttömällä asuntolainaisella ole rahaa noin vaan hammaslääkäriin, edes julkiselle. Pyytäessäni rahaa, äitini sanoi että mitä oikein luulen ja ettei rahaa tule. Isältäni on turha edes kysyä, rahaa ei ole ja jos on, niin se menee "uudelle perheelle". Appivanhemmilta en edes kehtaa kysyä.
Sukulaiseni eivät edes tiedä raskaudestani, mutta kohta on jo pakko kertoa, koska lapsi syntyy elokuun lopulla ja alkaa jo näkyä vaikka käyttäisi kuinka löysiä vaatteita. Isäni luultavasti on riemuissaan ja sitä mieltä että lapsi on tehty sen vuoksi, koska hän tykkää(!!) lapsista, äitipuolen ja hänen äidin mielestä kyseessä luultavasti on vahinko (ei ole), sisareni mielestä se on tehty hänen kiusakseen koska on "niin astmaattinen" ettei voi itse tehdä ja en edes viitsi ajatella mitä äitini siitä on mieltä.
Me, kaverit ja miehen vanhemmat olemme kylläkin onnesta soikeina ja odotetaan innolla lapsen näkemistä. V-mäistä tässä on se, että sukulaiseni haluavat varmasti lasta luokseen hoitoon, mutta millä sanot etten halua että lapsi saa niskaansa samaa tavaraa mitä itse olen saanut. Päivääkään se ei tule viettämään vanhempieni tai isosiskoni kanssa ilman että jompi kumpi meistä ei olisi paikalla. Mieluiten tekisi mieli ottaa ero sukuun, mutta en voi, koska lapsella on kuitenkin oikeus tavata isovanhempiansa ja tätiään. Itse en heitä jaksaisi. Kaiken lisäksi tässä tarvitsisi alkaa hoitamaan isän suvun mielestä mummuani, koska oeln työtön ja asun samassa kaupungissa. Kun he eivät vielä tiedä raskaudesta, niin he syyllistävät hoitamaan. Antavat ymmärtää, että olen laiska ja kunniaton ihminen kun en hoida mummun asioita ja istu seuraneitinä palvelemassa 24h. Isäni sisko on hoitanut aiemmin mummun asioita (asuu 15km päässä), mutta nyt on kyllästynyt eikä enää kiinnosta. Vanhainkoti ei kuitenkaan tule kysymykseenkään. Siispä hoidan nyt mummua sen lisäksi, että hoidan omaa kotia pihaa suvun mökkiä olen raskaana. Jipii.
Lapsen saanti ei pelota, vaan on mahdollisuus siihen mitä en itse ole vielä koskaan saanut: normaali ja ehjä perhe. Olen pahoillani lapsemme puolesta siitä, että hänelle tulee rasitteeksi isäni suvun alkoholismi ja äitini suvusta mielenvikaisuus (skitsoja ym. löytyy vaikka muille jakaa). Se mikä pelottaa on se, että huomaamattani muutun kasvatuksen suhteen äidikseni/isäkseni. Toivottavasti en.
Vähäsen helpotti kun purkaantui. Olen oikeasti kateellinen niille ihmisille, joilla on ehjä ja suht koht normaali perhe. Toivottavasti minullakin joskus.
Vastaukset 6
Vanhimmat
on outo perhe - narsistinen äiti, kiltti mutta hiukan tossun alla oleva isä, lapsilla enemmän tai vähemmän tunnevammoja, luonnevikoja, neurooseja sun muuta.
Yksi meistä osoittautui aivan mainioksi äidiksi omille lapsilleen. Minusta kuulostaa, että sinulla on hyvät mahdollisuudet samaan. Kun rakastat lapsiasi, katkaiset kierteen. Heistä kasvaa tasapainoisia ja rakastamaan pystyviä ihmisiä.
Toivottavasti. Tähän mennessä parhaimpana puolustuksena ja toivona että osaisin katkaista kierteen olen pitänyt sitä, että olen huomannut lapsuusperheessä olevan jotain vialla.
On sekin aika rankkaa, jos tarvii koko ajan miettiä käytöstään ja kasvatustyyliään ettei vaan jatkaisi samaa kierrettä. Mutta jonkun se vaan kuitenkin on tehtävä. Onneksi mun mies on tasapainoinen ja tervepäinen, eikä juuri pingota asioista joten tukea saan.
Vaikka vauva on vielä mahassa, niin välillä "leijonaemo" tunteita sitä kohtaan nousee esiin. Pelkään että alan suojella liikaa lasta kaikelta siltä mitä tiedän olevan olemassa ja näin ollen muuttuisin yhtä määräileväksi kuin äitini, tosin eri syistä. Silloin aina ajattelen, että näin ei pääse käymään kunhan välillä pysähtyy miettimään omaa tyyliään ja tarkoitusperiään. Tarkoituksenamme on kasvattaa fiksu, itse ajatteleva, suht onnellinen, tasapainoinen ja pärjäävä lapsi. Lapsi saa ehdoitta rakastavat vanhemmat ja turvalliset rajat.
Menneisyyden kanssa olen sujut. Lapsen saanti vaan laittaa ajattelemaan asioita uudelleen ja miettimään mitä rajoja suvun suhteen vedetään menneisyyden pohjalta.
Kuule, mulla on aika tavalla samanlaisia kokemuksia nuoruudestani ja pääsin omilleni pitkällisen terapian avulla, menin sinne mielenterveystoimitson kautta ja ihan yksin, itseni takia. Suosittelen sullekin. Mutta mutta, ihan tuli kuule semmonen tunne että sä elät kuitenkin hirveesti muiden kautta, välität hirveesti vanhempies, sisares, appivanhempies ja yleensäkin muiden mielipiteistä. ja haluat miellyyttää kaikkia, olla kiltti ja sitten oot tyytymätön itsees ja pahalla päällä, itselles! Huomaatko? Nyt ala aina ensin kysymään ensin itseltäsi että mitä sinä haluat? Ja sitten pidä tiukasti kiinni siitä. Sen puolesta ei tarvitse edes riidellä tai selitellä kenellekään mitään mutta älä suostu niihin muiden vaatimnuksiin. Jos sää et kelpaa muille omana itsenäs, omine tarpeines ja haluines niin so WHAT! Älä sinä ryhdy muiden maailmojen paikkaajaks vaan ajattele vaan ja ainoastaan itseäs ja lastas! Opettele sanomaan vaan hymyillen että asia nyt vaan niin että mulle ei käy. Piste. Ei mitään selityksiä ja siinä se. Et ala mitään mummoja hoivaamaan etkä enää äitis tai isäs tarpeita tyydyttämään. Ota kuule vähän eroa ja opettele puolustamaan itseäsi! Joskus se vaatii ja edellyttää ihan oikeesti välimatkan pitoa, ole ja elele erillään, älä käy kylässä, pidä vähemmän yhteyttä ja kyselevät niin sano vaan että oho, onpas aika kulunut, on niin paljon ollut kaikkee.. Älä pyytele anteeks äläkä selittele. Etsi uusia "yhteistyökumppaneita; neuvola, mammmakerhot, seurakunnan äiti-lapsipiirit (eivät oo hei uskonnollisia) yms.
Älä suostu muiden kynnysmatoksi tai muiden jälkiä siivoomaan, opettele olemaan iloisesti itsekäs! tsemppiä kevääseen....
Olen kuitenkin sujut menneisyyden kanssa ja onnellinen siitä, että se on takana. Lapsen saanti vaan saa kuitenkin kelaamaan sitä ja miettimään mitä rajoja sukulaisten kanssa tulisi vetää.
En ole tahdoton ihminen, osaan pitää puoleni vaikka se onkin välillä vaikeaa koska sukuni on syyllistämisessä mestareita. Pidän pääni ja tunnen pahaa oloa. Paha olokin helpottaa edes jonkin verran kun siitä keskustelee miehen/ystävien kanssa.
Perintöä odotellessakaan en jaksa mielistellä. Kohtelias olen, mutta siihen se jää. Raha ei tuo onnea ja pystymme tienaamaan itse sen verran kuin tarvitsemme. Emme ehkä koskaan pääse reissuun Tukholmaa tai Tallinnaa pidemmälle, mutta mitä sen väliä kunhan muuten on asiat ok. Meillä on oma talo, lämmintä, ruokaa, puhtaita vaatteita ja ennen kaikkea rakkautta. Se riittää.
Mummua olen ajatellut osittain hoitaa toukokuun puoleen väliin. Sitten keskityn lepäämiseen, odotukseen ja omaan ympäristööni. Kylässä voin välillä käydä jos tunnen jaksavani. Vanhempiani tuskin jaksan nähdä. Synnytysosastolla tiedän saavani olla rauhassa, koska miehen kanssa on sovittu, ettei tietoja sairaalasta anneta muualle kuin hoitavalle lääkärille ja miehelle. Suvulla ei ole edes asiaa sinne. Tulkoon meille katsomaan sitten kun meille sopii.
Neuvo terapiassa puhumisesta on kyllä varteen otettava. Perhevalmennukseen kuului meidän kaupungissa myös psykologin osuus ja vaikutti ihan mukavalle ihmiselle, sellaiselle joka oikeasti kuuntelee ja kykenee auttamaan. Varailen aikaa, jos alkaa suku rassaamaan ajatuksia/elämässä liikaa.
Kiitos ja hyvää kevättä sulle kanssa.
Minä kun luulin, että minun vanhempani ovat vaikeita. Mutta ei.
Tosin minäkin olen kokenut mm. tuota "jos menee hyvin, se on vaan tuuria. Ei se onni kauan kestä." Vanhempani eivät arvosta minua ja veljeni on täydellinen, koska on tehnyt kaiken mitä vanhemmat ovat pyytäneet. Kukaan mies ei koskaan ole kelvannut vanhemmilleni. Uskon heidän pelkäävän lähinnä sitä, etten palvelisikaan enää heitä, vaan mies "kääntäisi minut heitä vastaan". Ym tällaista kivaa. Mutta ei läheskään niin pahaa kuin sinun kohdallasi.
Vanhemmat osaavat olla ilkeitä ja hallita lapsiaan. Ja sitten vielä syyttää sekopääksi, jos ei tottele heitä. Eivät tajua, että itsessä on vikaa. Toivottavasti et anna vanhempiesi käytöksen vaikuttaa liiaksi parisuhteeseesi tai siihen, mitä ajattelet itsestäsi. Jos sinun on paha olla heidän lähellään, älä tapaa heitä. Minäkin olen vähentänyt tapaamisia vanhempiani sekä veljeni kanssa. Niin ja älä anna myöskään miehesi perheen pomottaa sinua. Vaikutat aika kiltiltä ihmiseltä. Ei sinun kuitenkaan kaikkea tarvitse tehdä.
Tsemppiä sinulle ja pidä huoli itsestäsi. Älä anna menneiden lannistaa.
On tosi ikävää ja inhottavaa, että sukulaiset on v-mäisiä. Kun luin viestiäsi, oli jotenkin hirveän helpottavaa lukea, että muillakin on ilkeitä ja häijyjä sukulaisia, joista haluttaisi päästä eroon (ainakin muutamasta), mutta toisaalta syyllisyys painaa, jos kokonaan välit katkaisee.. Itselläni on kaksi sisarusta, jotka ovat itseäni nuorempia ja meillä kaikilla on eri isät. Äitini sai minut ollessaan vasta kaksikymppinen ja sittemmin erosi biologisesta isästäni ollessani vuoden vanha. Tämän jälkeen hän eksyi suhteeseen miehen kanssa, jonka luuli olevan luotettava. Tämän miehen kanssa hän sai keskimmäisen sisareni ja myöhemmin löysi miehen kenen kanssa on nykyään naimisissa ja jonka kanssa sai nuorimman sisareni. Äitini elämä on oikeasti nykyisellään ihan ok; on terveyttä, ystäviä, talousasiat jokseenkin kunnossa, turvallinen mies, kaunis koti, vapaa-ajan asunnot jne. Ja nämä asiat tiedän varmasti, sillä olen äitini elämää tiiviisti tässä vuodet seurannut. Mutta aina löytyy valitettavaa kaikesta. Aina hänen elämässään on kaikki väärin ja aina on mukamas masennusta, se negatiivinen ajattelu on tosi kauheata. Hän syyttää läheisiään kaikesta ja sanoo tasaisin väliajoin, että me läheiset olemme syypäitä siihen, että hänen elämänsä on hirveää. Tästä olen todella vihainen ja ymmälläni, ja kysynyt syytä moiseen, mutta mitään selvää vastausta hän ei anna. Ei ole antanut niin kauan kuin jaksan muistaa. Ja tämän kaiken ohella hän on kohdellut minua pienestä asti tosi kylmästi. Hän harrasti minun lyömistä siitä asti kuin muistan ja kyse ei ollut mistään tukkapöllystä, vaan kunnon riepottelusta ja kasvoihin todella kovaa lyömisestä. Tällaista tapahtui joka viikko. Kotona elin koko ajan pelon alla, milloin äitini saa seuraavan raivokohtauksen. Nämä lyömiset eivät kohdistuneet sisaruksiini. Tämä tietysti katkeroitti mieltä ja vaikutti meidän sisarusten välisiin suhteisiin. Ikinä ei äiti ole juuri missään kannustanut, eikä asioistani ollut kiinnostunut. Ainoa asia mitä hän on katkerana hokenut, että minulla kuulema on ollut mahdollisuus. Tällä hän on tarkoittanut ulkomaan vaihtojaksojani opiskelun puitteissa. Täytyy sanoa, että käsittämätöntä jumaliste! Itse olen elämästä vastannut ja päättänyt tehdä niitä juttuja mistä olen haaveillut! Ja mitä taloudelliseen mahdollisuuteen tulee, niin penninjeniä vanhemmat eivät ole koskaan näihin juttuihin antaneet, vaan itse on rahat kerätty ja käyty töissä opintojen ohessa.
Sitten tämä keskimmäinen piru siskoni. Varsinkin hänen kanssaan suhde on ollut erityisen vaikea ja kamala, sillä sen lisäksi, ettei äitini lyönyt häntä, keskimmäinen sisareni harrasti jo pienenä sitä, että saattoi kertoa jonkun valheen mitä olin muka tehnyt. Tämän jälkeen äiti tuli ja löi mitään sanomatta. Tällä hän kerjäsi jo tuohon aikaan huomiota, koska koki jos siihen aikaan kateutta minua kohtaan ystävistä, harrastuksista, koulumenestyksestä jne. Keskimmäinen siskoni on ollut meistä sisaruksista ns. se heikoin (tätä sanaa äitini on viljellyt). Tarkoittaen tällä siis sitä, että kavereita hänellä ei ole koskaan juuri ollut, raha-asiansa hän on saanut rempalleen, sanoo itsensä irti työpaikoista noin vain "koska eipä oikein huvittanut", hän ei ole välittänyt kouluttautua ja hän on sairastellut paljon. Sairastelulle ei tietysti mitään kukaan voi, mutta hän on tajunnut miten käyttää tätä hyväksi ja tekeytyä heikoksi ja saada sääliä. Monesti minulle lausuttu syytös on noin vain on ollut, että en kuulema olisi tullut hänen hautajaisiinsa, jos hän olisi kuollut, kun sairasti nuorena vakavan sairauden. Ja tätä on pitänyt p**kele vuosikaudet kuunnella! Mutta ilmeisesti tämä kaikki hänen kiusaamisensa johtuu tosiaan varmaan edellä mainituista kateudesta, sillä itselläni on nyt aikuisenakin ollut aina iso ystäväpiiri ja olen halunnut kouluttautua pitkälle ja saada hyvän työn. Tästä hän on aikaisemmin narissut, että "kun sinä olet lukenut ja kun sulla on sitä ja tätä ja plaa plaa". Tuota sontaa en enää jaksa kuunnella, sillä jokainen tehköön mitä haluaa. Näiden juttujen vuoksi, ts. oman koetun heikkouden vuoksi hän on lisäksi kiusannut minua vuosikaudet levittämällä minusta täyttä sontaa esim. sukulaisille ja varsinkin äidille, ja läpi se on mennyt, mutta ei onneksi kaikille. Tuotakin p**kan jauhamista on sitten tässä joutunut kuuntelemaan niin pitkään kuin muistan muuta hyväksikäyttöä. Epätoivoisena on itseään puolustellut, mutta viime kesänä tuli lopullinen piste ja tajusin onneksi terapian jälkeen, että minun ei tarvitse itseäni loppuelämä puolustella tuollaisen hullun takia. Ei kiitos enää! Tätä menoa sitä olisi itsekin pöpilässä pian ja sitä en halua, sillä monia vaikeita masennuskausia on joutunut jo kokemaan näiden juttujen vuoksi, syömään masennuslääkkeitä terapiajakson ohessa. Nykyisin en siskoani halua nähdä enää vilaukseltakaan. Tulee paha olo pelkästä ajatuksesta, että joutuisin yhtään enää tekemisiin hänen kanssaan.
Että tällaisia sukulaissuhteita. Ensimmäsitä kertaa laitoin nyt kaiken oikein kirjaimiksi. Nykyisin äitin kanssa jotain pystyy juttelemaan ja vanhempien luona vierailemaan, mutta on se niin kontrollifriikki-touhua siellä, syyllistämistä ja huutoa, että sekopääksi tulee. Minäkin olen haaveillut monesti, että olisi mahtavaa, jos olisi ns. normaali perhe eikä tuollaisia katkeria siskoja vähintään, eikä niin kipeitä lapsuuden muistoja. Mutta onneksi on ympärillä paljon tosi ihania ystäviä, joiden kanssa voi jutella ja purkaa mieltään ja keskustella asioista vaikka läpi yön, jos tulee välillä vaikea hetki näiden juttujen vuoksi. Siitä voi olla tosi kiitollinen.